Onko kukaan koittanut "parantaa" suhdettaan siten, että muutatte erilleen asumaan ja kuitenkin jatkatte suhdetta? Olisi todella kiva kuulla tästä kommentteja.
Tämä on käynyt mielessä yhtenä vaihtoehtona, kun kumpikaan ei oikeen haluaisi erota, mutta ei oikeen tunnu sitä kipinääkään enää olevan...eli jotenkin tunteet vaan kuollu, mutta kuitenkin haluais pysyä niinkuin ystävinä, mutta samalla katsoen, josko suhde siitä/tästä kenties paranisi...ja saisi uuden kipinän...
(tulipa sekavasti selitetty, mutta toivottavasti tajusitte..)
Tämä on käynyt mielessä yhtenä vaihtoehtona, kun kumpikaan ei oikeen haluaisi erota, mutta ei oikeen tunnu sitä kipinääkään enää olevan...eli jotenkin tunteet vaan kuollu, mutta kuitenkin haluais pysyä niinkuin ystävinä, mutta samalla katsoen, josko suhde siitä/tästä kenties paranisi...ja saisi uuden kipinän...
(tulipa sekavasti selitetty, mutta toivottavasti tajusitte..)
Vastaukset 10
Vanhimmat
Mulla on melkein sama tilanne. Ollaan jo muutettu erilleen ja alkuun ajatus tuntui tosi hyvältä, mutta nyt alkaa tunteet kuolla lopullisesti. Poissa silmistä, poissa sydämestä, vai miten se meni ? Tai sitten meillä ei niin vahvoja tunteita edes ollut. Tottakai tekee pahaa ajatella eroa, mutta kuitenkin samalla sitä huomaa, että tässä on omakin elämä elettävänä. Harkitse nyt tarkkaan mitä teet, jos sä haluat tehdä kaikkes suhteen eteen niin parempi on pysyä "yhdessä", mutta jos tunteet on kuollu, niin ehkä ne pitäis sitten haudata lopullisesti...
Kun tuolle linjalle lähdet, niin vaarana on, että toinen purkaa yksipuolisesti sopimuksen. Niin kauan kuin asutte yhdessä olette pari, mutta sitten kun muutat pois annat toiselle luvan rakentaa omaa elämää. Itse muutin pois uskossa ja toivossa, että se antaa aikalisän ja uuden mahdollisuuden. KUNNES mies kertoi yhtenä päivänä, että ei...ja syytti, että kun muutin pois.
tilanne täällä.
Kipinä on kadonnut ja mielessä jos muutettaisiin asumaan erilleen, mutta kumpikaan ei ole saanut päätöstä aikaan.
Kaiken lisäksi meillä on lapsi jota kumpikin ajattelee ja asia on vaikeampi.
No jotain tässä on tehtävä mutta mitä?
mekin muutettiin erilleen, mies työn perässä. Kuvitteli löytävänsä itsensä ja kadonneet tunteensa. Minä hölmö uskoin ja toivoin että näin kävisi. Näin elettiin 4 kuukautta. Koska erillään asuminen ei sovellu mulle, asuminen ja viikonlopun odottelu oli tosi rankkaa. Mies ei enää jaksanut katsoa kun minä kärsin, ei halunnut jatkaa kärsimyksen tuottamista ja erosimme hänen päätöksestään ystävinä, parhaina sellaisina. En vain tiedä milloin pystyn ajattelemaan häntä ystävänä koska sydämeni jäi hänen taskuunsa.
Meille kävi näin..Muutama vuosi meni huonosti ja mun toivomuksesta muutettiin erilleen.Aattelin et ajatukset selkiintyy ja tiedän mitä haluan.Ja et jonku aikaa ku ollaan erossa niin tiedetään kumpikin mitä halutaan..Oltiin asuttu erillään puol vuotta ku mies löysi uuden..Mun elämä romahti kun tajusin et olin menettänyt sen miehen joka oli mun "toinen" puolikas..Itteäni sain syyttää.Nykyään ex naimisissa samaisen naisen kanssa ja kaksi lasta..Ja mä yksin lasten kans..mut nyt jo kuiten onnellinen ihan näin..Ja elämä jatkuu...
Itse suosittelen:
Joko jatkaa saman katon alla tai sitten eroaa.
Erilleenmuuttamisessa on se riski että suhde jää eräällä lailla "roikkumaan" eikä sen olomuodosta
tiedä lopulta kukaan.
Paras ratkaisu mielestäni on joko päättää jatkaako
suhdetta vai lopettaako kokonaan.
Teidän yhdessä miettiä mitä loppujen lopuksi haluatte yksilöinä elämältä, ja voiko tuota ylipäätään saavuttaa sen kumppanin kanssa. Ja että kohtaako teidän toiveet ja suunnitelmat.
Ei siinä kuule erilleen muutot auta, jos olette auttamattomasti "kiinni" ja riippuvaisia toisistanne, ilman yhteistä näkemystä.
Ja mun mielestä kannattais ylipäätään miettiä tota tunnejutskaa, onkohan teillä pikkusen väärä käsitys parisuhteesta ja kumppanuudesta.
Ilmeisesti ette ymmärrä ylipäätään ihmisenä olemista, haluaisinpa tietää mitkä tunteet on kuollut; himo, rakkaus, kunnioitus, arvostus, ystävyys vai luottamus? Vai onko nyt kysymys siitä, että toisesta on tullut itsestään selvyys ja ei enää ollakaan kiinnostuneita henkisesti toisesta...?
Eihän sitä "huuma" tunnetta kestä oikeassa parisuhteessa kuin n. 2 vuotta. Tähän ei ongelmaan ei auta mikään muu kuin asennemuutos tai eroaminen. Kandee oikeesti miettiä mitä haluaa ja miten sen aikoo toteuttaa.
JA SITÄ KANNATTAA MIETTIÄ MYÖS ETTÄ MITKÄ ON REALISTISET MAHDOLLISUUDET UUDEN KUMPPANIN/YKSIN OLEMISEN KAUTTA LÖYTÄÄ ONNELLISUUS ELÄMÄÄNSÄ KOHTAAN.
Mä voisin tähän sanoa, että ei sellaisia mahdollisuuksia ole. Ne onnentunteet tulee jostain aivan muualta kuin siitä toisesta henkilöstä.
Meillä kävi, kuten ehkä (?) useimmille pareille käy...
oltiin ekat neljä vuotta vain viikolla yhdessä ja hiukka yli vuosi 24/7 yhdessä...
tämä vaan todisti sen, että emme mahtuneet kuitenkan saman katon alle, samalla kun rakkaus haihtui pois...tai jotain...
aika ristiriitaiset tunteet vaan velloo sisällä nytkin...
ehkä tämä tästä hiljalleen tasoittuu .....
ainakin opin tästä, että ennen yhteenmuuttoa kannattaa puhua ja keskustella asiat selviksi! tarkoittaa omia mielihaluja ja toiveita ....
eipä muuta kuin jaksakaa kaikki, jotka painitte samojen asioiden ympärillä !
-A-
...kuin "Jälleenrakennus" Kirjoittanut Tri Bruce Fisher tai Fischer. Psykologini suositteli sitä minulle kun asumuseroasiaa pähkäilin. Olimme mieheni kanssa kuukauden asumuserossa ja sen jälkeen palasimme yhteen kun mies alkoi kiristämään lapsilla. Nyt puolen vuoden päästä tapahtuneesta olen sitä mieltä että asumuseroa kesti liian vähän aikaa, ja sitä tuossa kirjassakin sanottiin. Asumusero pitäisi kestää kyllin kauan, jotta päästään alkutuskista yms tunteista ja siten päästään ihan perille niihin omiin vallitseviin tunteisiin.
-Tuossa kirjassa on siellä lopussa luku joka kertoo aika seikkaperäisesti tästä "parantavasta erillisyydestä" eli juuri asumuserossa, jossa ei haeta uusia suhteita vaan mietitään ja ruoditaan molemmat tahoillaan omaa suhdetta ja jatkamis mahdollisuuksia.
Tsemppiä sinulle ja hyvää kesää!
Meillä se tilanne, että ollaan oltu yhdessä vajaa kaksi vuotta. Puoli vuotta sitten muutettiin yhteen, minun vuokraamaani asuntoon tuli mieheni. Käytin valta-asemaani väärin siten, että aina kun suutuin, pistin ovet lukkoihin. Yhden yön jo vietti ulkona. Joka riidassa olin ajamassa ulos. Viimeinen riita oli juuri pari viikkoa sitten. En puhunut viikkoon sen jälkeen, paitsi sen,että hyvä kun lähdet. Tätä en oikeasti halunnut. Kun palasin viikonloppureissultani lasten luota, olikin käynyt niin, että mies oli hommannut työsuhdeasunnon läheltäni. Ja meni kans. Vaikka kuinka yritin, että peruuttaa asian. Opetus? Nyt sitten jatketaan näin, kuten aloitettiin. Eri asunnoissa, mutta voiko se onnistua? Rakkautta minun puoleltani on paljon. Luulisin, että hänelläkin, koska myös itki, mitä tuli tehtyä. Kauheata oli kun tavaransa hävisivät asunnosta, ahdistavaa. Vasta 3 päivää mennyt näin. Hänen mielestään piti tehdä jotakin radikaalia, että suhde jatkuisi ja että se pelastettaisiin. Itse olen mustasukkainen erittäin paljon ja tämän olen nyt saanut aikaan.Hän sanoi, että muutakin elämää pitää olla. Itselleni olisi tämä kotielämä riittänyt. Tarkoitti siis vain kavereiden tapaamista. Baarissa tapaa heitä. Meillä ikäeroa 15v, hän nuorempi ja itse tyytyisin pelkkään kotonaoloon, joka on ensimmäistä kertaa elämässäni mukavaa. Ei ahdista edes pienissä tiloissa, kuten on ollut kaikissa aiemmissa suhteissa.Paljon olimme yhdessä, suurimman osan. En voi millään ymmärtää, miten tämä erillään asuminen parantaisi tätä suhdetta, paitsi, että hänellä on nyt turva ja katto pään päällä jos riita tulee.Hirveä olo on tekemisistäni ja ikävä kova. Pahalta jo tuntui, kun puhui kodista, siis siitä uudesta. Että eikö tämä olekaan hänen kotinsa.Enää. Voiko tämä tästä muuttua sitten tällä konstilla paremmaksi? En tiedä.Tuntuu vain, että kaiken olen pilannut.Meillä myös alkoholi kuvioissa ja keväällä pahoinpitelyt rikostapauksineen.Kannan vastuun tästä, koska ärsytin miestä, joka ei koskaan ennen ole lyönyt. Muutama viikko sitten sanoi, että kun näki silloin verisen naamani, teki mieli tappaa minut. Ja tätä miestä rakastan niin, että sattuu.