Ortodoksinen kirkko, eksklusiivinen klubi

Hei!

Tästä onkin aikaa, kun olen kirjoittanut asiasta. Osittain siksi, että pahin vaihe on ohi ja elämä menee eteenpäin. Minut siis kiusattiin ulos ortodoksisesta kirkosta muutama vuosi sitten niin rankasti, että jouduin traumaterapiaan. Vastaamossa, mikä olikin sitten oma lukunsa. En onneksi saanut koskaan kiristysviestejä, se nyt olisi tästä vielä puuttunut.

Kuten lääkäri minua ohjeisti asian ollessa tuore, trauma käyttäytyy siten, että triggereitä tulee todennäköisesti aina olemaan. Asioita, jotka laukaisevat muistot ja niiden kanssa on sitten vain elettävä. Minulle se triggeri on pääsiäinen. Aika vuodesta, joka muistuttaa, että minä olen kotona ja muut ovat kirkossa. Aika, joka muistuttaa minua siitä , mitä uskovaisten ihmisjahti pahimmillaan saa aikaan.

Minä siis jouduin silmätikuksi seurakunnassani erään kahjon naisihmisen toimesta. Rouva "minähän-olen sentään-Tiistai-seuran-puheenjohtaja-minunhan-olisi-pitänyt-saada-istua-pöydän-päässä." Tosin, ei ole rikos olla harhainen ja kuvitella, että pienen tehdaskaupungin tiistai-seuran pj:n paikka on isompikin pesti. Kaikki kädelliset, mukaan lukien homo sapiens, leikkii näitä leikkejä ja pitää tarkkaa huolta hierarkiasta. Muuten tulee hammasta. Kuten tälle apinalle selvisi.

Silloinen kirkkoherra, nykyinen apupappi, tarjosi ensin apua, mutta käänsi yhtäkkiä kelkkansa ja liittyi kiusaajan kelkkaan. Niin hyvää työtä tämä nöyrä Jumalan palvelija teki, että sai koko seurakunnan lähtemään siihen mukaan. Loppu olikin karmeaa. Minulle siis. Ei niinkään heille. Traumalle ominaisesti myös syytin vuoroin itseäni ja vuoroin yritin hakea apua. Siitä seurasi sellaista, että ortodoksiset konservatiivimiehet näyttivät, miten homma toimii patriarkaatissa.

Kirjoiteltiin blogikirjoituksia ihmisestä, joka -miten se nyt meni- "on juoksennellut vähän joka kirkossa eikä sopeudu mihinkään" En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta tiedät kyllä, kuka olet, sinä suloinen setämies. (Blogisi on kuvakaapattu ja minulla tallessa myöhempää käyttöä varten, papparainen. Sehän on julkinen blogi ja kirjoitit julkisesti, vaikket tiedä paskaakaan mistään, etkä tunne minua.)Tämä on vanha ja puhki käytetty painostusmuoto: julkinen sheimaaminen. Yksi ortsujen työkaluista, kun joku tarvitsee nitistää. En ole ainoa, johon tätä on käytetty. Kuten se ainoa pappi, joka minua kuunteli, sanoi: "tämä on vain jäävuoren huippu. Kaltaisiasi on paljon." (By the way, en ole vihainen sinulle. Ymmärrän tilanteesi. Tiedät, kyllä mistä puhun.)

Viesti kirkon johtohenkilöiltä oli a) hiljaisuus ja b) "Turpa kiinni ja lakkaa häiritsemästä." Toimintatapa oli samanlainen kuin lestadiolaisilla. Se järkytti, koska esiintyvät yhteiskunnassa luotettavina toimijoina. Aika källi heiltä, pakko sanoa. Oh well, kyseessä on porukka, joka kutsuukin itseään patriarkaatiksi. Mitä muuta niiltä nyt voi odottaa? Ensin sitä liittyy vanhoilliskristillisten porukkaan ja sitten järkyttyy, kun ne käyttäytyvät kuin vanhoilliskristityt :D Shame on me. Kyllä. ihan oma vikani.

On totta, että olen etsinyt paikkaani koko elämäni. Johtuen siitä, että minä en oikeasti usko kirkkoon. Haluan uskoa, koska olen saanut Jumalalta paljon ja aikansa radikaaliaktivisti, köyhien, syrjittyjen ja marginaaliin ajettujen ystävä, joka tunnetaan nimellä Jeesus Nasaretilainen, on esikuvani. ( Monesta eri tarinasta rakennettu myyttinen henkilö. Papithan tämän tietävätkin jo.) Kaipaan paikkaa, jossa voisin yhdessä rukoilla, en kiellä sitä ollenkaan. Mutta joka paikassa mielessäni alkaa taistelu, jossa kyseenalaistan kaikkea ja pyöritän silmiäni kaikelle. Se ei ole kirkon, eikä seurakunnan vika, se on oma taisteluni. Mutta olihan se silti sivistymätöntä ja halveeraavaa tuollaisia kirjoitella. Ja että mies hyökkää naisen kimppuun noin pohjoismaassa. Mutta ettehän te ortsut ihan pohjoismaalaisia taida ollakaan, vai...? Noin niinkuin kulttuurimielessä?

Kun ihminen kokee trauman uskonnollisessa yhteisössä, silloin -aivan tutkitusti- se pirstaloi myös hänen uskonsa. Ja se on yksisuuntainen tie. Minun uskoni pirstaloitui tuhannen säpäleiksi niin täysin, ettei siitä jäänyt kiveä kiven päälle. Se hatara usko, jota yritin tekohengittää koko aikuisikäni. Yritin pitkään pitää siitä kiinni, mutta se kuoli pois. Mikä onkin muuten mielenkiintoista. Jos usko on lahja Jumalalta, niin silti psyyken särkyminen voi tappaa sen. Se siitä yliluonnollisuudesta.

Ja sitten tositarina täältä meidän kulmilta: paikallinen transhenkilö joutui äskettäin kiusaamisen kohteeksi paikallisella ABC-asemalla. Paikallinen sivusta seurannut heppuli meni väliin ja pysäytti sen tapahtuman. Koska sillä oli niin teräksiset pallit, että se pystyi siihen. Seksikästä, eikö? Ja nyt minä kysyn, konservatiivisedät: mikä se miehen funktio on, jos se ei kykene tiukassa paikassa toimimaan noin? Mihin teitä tarvitaan? Ja sitten te ihmettelette, kun ei saa rispektiä enää... mistähän se johtuu? Ajatelkaa, jos kirkossakin olisi kanttia puuttua kiusaamiseen.

Hyvää pääsiäistä sinne patriarkaattiin.