Hienosti toimi kaukainen suhteeni, aina siihen perjantai-iltaan, kun kuvioihin astui miehen "läheinen" ystävä. Ton ystävyyden olemassa olon olen tiennyt ja suvainnut parhaan kykyni mukaan, välillä hieman nieleskellen ja itseäni syyttäen, kun en osannut luottaa tarpeeksi. Mutta ajattelin, että kun yhteinen tulevaisuus läheni koko ajan, olin jo pakannut tavarani ja suunnitelmat olivat hyvin selkeät. "Vielä pari viikkoa ja sitten olemme yhdessä".
Ja sitten kaiken toiveen ja odotuksen keskelle pamahtaa ilmoitus TEKSTIVIESTINÄ, missä minulle sananmukaisesti ilmoitetaan, että suhteemme on loppu, aamuyöstä. Yritin soittaa, sillä totta kai halusin tietää mitä on tapahtunut ja sain vain luurin korvaan. Seuraavana päivänä minulle sentään soitettiin ja ilmoitettiin, että "joku asia ei vain klikkaa" ja parempi lopettaa jo nyt. Ja eilen sitten sain selville, mikä ei klikkaa; eli tämä mua arveluttanut ns. ystävyys ajoi mun ohi. Sattuu. Eniten sattuu se, että ei osaa vihata tai huutaa ja räyhätä. Ajattelen vain koko ajan tätä toista, joka on minun paikkani vienyt. Koska en olen vielä itse sisäistänyt, että minä en enää ole se, joka on siinä vierellä on ja on niin oksettavaa, että toinen vain vaihtaa lennossa minut toiseen. Tuntuisiko se sitten paremmalle, jos se toinen olisi täysin tuntematon - ei varmaan, mutta nyt minulla on niin hyväksikäytetty ja typerä olo, minä uskoin ne kauniit sanat ja lupaukset ja puheet tulevaisuudesta. Minä päätin, että muutan miehen luokse, lähemmäksi ainakin ja hän halusi, että muutamme yhteen. Ja koko ajan hänellä kuitenkin oli tämä suunnitelma B, joka vain piti saada täysin varmaksi, jotta ei tarvitse jäädä yksin. Sitten minut oli hyvä siirtää syrjään.
Mun elämä takkuaa, suunnitelmat hakevat nyt omia uomiaan ja pitäisi lopettaa miettiminen, mitä he yhdessä nyt tekevät. Kun itse oli vielä kolme päivää sitten osa sitä arkea, jota toinen nyt elääkin. Se on niin uskomattoman julma ajatus!
En tiedä. Edelleenkin olen muuttamassa, paikkakunnalla kuitenkin asuvat perheeni ja vanhat ystäväni ja sinne minä haluan ihan muistakin syistä kuin miehen takia. Mutta huh - kyllä tämä vaikeaa on, kun kuitenkin tämä mielen muutos tapahtui viisi tuntia viimeisen kauniin ja rakkauden täyteisen puhelun jälkeen. Ja jättötapa, tekstiviesti kuuluu ehkä enemmän teineille kuin 34-vuotiaille.
En tiedä. Elämähän jatkuu ja toki on järjellä ajatellen onni, että pääsin eroon noin tunnekylmästä ihmisestä, mutta nyt olen vielä niin tunteet pinnalla, olen pohjattoman surullinen ja sanaton.
"Voit aina soittaa, jos sinulla on jotain", sanoi hän vielä eilen puhelussa. En todellakaan aio niin tehdä, toki tulemme varmasti törmäämään vielä usein, niin pitkään kun hän uuden naisensa kanssa kotipaikkakunnallani viihtyy. Tiedän, että osaamme kaikki kolme käyttäytyä toisiamme kohtaan asiallisesti eikä mitään hirveitä itkuraivareita vedetä. Minut luultavasti ohitetaan tervehtien ja hieman säälivästi hymyillen. Mutta sen kai olen ansainnut. Miksi luotin liikaa.
Ja sitten kaiken toiveen ja odotuksen keskelle pamahtaa ilmoitus TEKSTIVIESTINÄ, missä minulle sananmukaisesti ilmoitetaan, että suhteemme on loppu, aamuyöstä. Yritin soittaa, sillä totta kai halusin tietää mitä on tapahtunut ja sain vain luurin korvaan. Seuraavana päivänä minulle sentään soitettiin ja ilmoitettiin, että "joku asia ei vain klikkaa" ja parempi lopettaa jo nyt. Ja eilen sitten sain selville, mikä ei klikkaa; eli tämä mua arveluttanut ns. ystävyys ajoi mun ohi. Sattuu. Eniten sattuu se, että ei osaa vihata tai huutaa ja räyhätä. Ajattelen vain koko ajan tätä toista, joka on minun paikkani vienyt. Koska en olen vielä itse sisäistänyt, että minä en enää ole se, joka on siinä vierellä on ja on niin oksettavaa, että toinen vain vaihtaa lennossa minut toiseen. Tuntuisiko se sitten paremmalle, jos se toinen olisi täysin tuntematon - ei varmaan, mutta nyt minulla on niin hyväksikäytetty ja typerä olo, minä uskoin ne kauniit sanat ja lupaukset ja puheet tulevaisuudesta. Minä päätin, että muutan miehen luokse, lähemmäksi ainakin ja hän halusi, että muutamme yhteen. Ja koko ajan hänellä kuitenkin oli tämä suunnitelma B, joka vain piti saada täysin varmaksi, jotta ei tarvitse jäädä yksin. Sitten minut oli hyvä siirtää syrjään.
Mun elämä takkuaa, suunnitelmat hakevat nyt omia uomiaan ja pitäisi lopettaa miettiminen, mitä he yhdessä nyt tekevät. Kun itse oli vielä kolme päivää sitten osa sitä arkea, jota toinen nyt elääkin. Se on niin uskomattoman julma ajatus!
En tiedä. Edelleenkin olen muuttamassa, paikkakunnalla kuitenkin asuvat perheeni ja vanhat ystäväni ja sinne minä haluan ihan muistakin syistä kuin miehen takia. Mutta huh - kyllä tämä vaikeaa on, kun kuitenkin tämä mielen muutos tapahtui viisi tuntia viimeisen kauniin ja rakkauden täyteisen puhelun jälkeen. Ja jättötapa, tekstiviesti kuuluu ehkä enemmän teineille kuin 34-vuotiaille.
En tiedä. Elämähän jatkuu ja toki on järjellä ajatellen onni, että pääsin eroon noin tunnekylmästä ihmisestä, mutta nyt olen vielä niin tunteet pinnalla, olen pohjattoman surullinen ja sanaton.
"Voit aina soittaa, jos sinulla on jotain", sanoi hän vielä eilen puhelussa. En todellakaan aio niin tehdä, toki tulemme varmasti törmäämään vielä usein, niin pitkään kun hän uuden naisensa kanssa kotipaikkakunnallani viihtyy. Tiedän, että osaamme kaikki kolme käyttäytyä toisiamme kohtaan asiallisesti eikä mitään hirveitä itkuraivareita vedetä. Minut luultavasti ohitetaan tervehtien ja hieman säälivästi hymyillen. Mutta sen kai olen ansainnut. Miksi luotin liikaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
...luettavaa. tuota minäkin pelkään tapahtuvaksi meidänkin parisuhteelle.:(
Hän Hoiti asian törkeesti.
Kostaminen ei auta.
Sinä Wain.. Ihmisenä .. jatkat elämääsi eikö ?
Ei ole muuta mahdollisuutta.
Ajattelet heitä silloin tällöin,
älä kiellä pahaa mieltäsi.
Kyll se siitä
-tai-sitten-ei.
Mistä se tietää... mutta toivotan kaikkea ihanaa sinulle.
Kaikesta selviää.
Uskothan sen
Kostaminen ei auta, sen tiedän. Eikä minulla ole mitään tarvetta kostaa. Sen tiedän, että minä tästä varmasti loppujen lopuksi selviän ns. voittajana, koska käyn tämän asian nyt läpi niin pohjamutia myöten. Hänelle kai jossakin vaiheessa tulee aika, jolloin on käytävä läpi tämä suhde, tai sitten ei. Ehkä hän ei todellakaan välittänyt. Sitä on vaikea käsittää ja niin, hyväksyä, koska kaikki se mitä meillä oli ja mitä olimme yhdessä suunnitelleet oli niin mukavaa ja toden tuntuista. Voiko sen niin vain ohittaa ja unohtaa. En tiedä.
Harmittaa vain niin kovasti, että minä oon nyt niin rikki ja hän ei. Ei tunnu oikealta, ei.
olen pahoillani
mutta tiedätkös .. mä uskon siihenkin
ettei ihmiselle anneta niin suurta surua
etteikö siinä olisi jotain iloakin
ehkä et sitä nyt nää
ehkä sinun on surtava, itkettävä,
purettava tunteesi, elettävä "vuorellenoususi",
ehkä kivussa on elävä elämä.
Jos selviät tästä
olet taas vahvempi
..paljon vahvempi..
Ajatellen sinua
toivotellen voimia
Eheytymisen tiellä
Lämmöllä Ellen\Chat40
Joskus olen kuullut jonkun viisaan sanovan, ettei miehen ja naisen välinen ystävyys voi toimia...
Kuitenkin, olen todella pahoillani puolestasi, miehet osaa kyllä olla sikoja. Itse elin kolme ja puoli vuotta miehen kanssa, jota pidin elämäni rakkautena. Toki meillä oli omat ongelmamme, muuta minä olin suhteessa onnellinen. Viimeisinä kuukausina alkoi mieltäni vaivaamaan se, että poikaystäväni ja eräs kaverini alkoivat viihtyä yhdessä turhankin usein. Ei siinä muuta, mutta todella suutuin, kun sain tietää, että he tapailevat myös salaa. No, minä matkustin viikoksi pois, ja vielä lähtöäni edeltävänä iltana hän vannoi rakastavansa minua ja tahtovansa olla kanssani. Takaisin tullessani en enää kelvannut. Kaikki ystäväni tukivat minua parhaansa mukaan, mutteivat oikein keksineet, mikä eron syy oli. Lopulta monien mutkien kautta selvisi, että mies oli ihastunut kaveriini ja tahtoisi hänen kanssaan suhteeseen. Onnellinen sain kuitenkin olla siitä, ettei kaverini pettänyt luottamustani. Häneen luotan ja olemme puhuneet asioista, mutta edelleen pistää miettimään ,että mikä saa miehen vaihtamaan turvallisen, pitkän suhteen pelkkään haaveeseen...
Olen huomannut myös sen, että nyt, kun en enää seurustele, monet miehet, joiden kanssa olen ollut pelkkä kaveri, ovatkin alkaneet nyt osoittaa kiinnostusta muuhunkin. Onko miehen ja naisen välillä siis kuitenkin aina jotakin muutakin? Jos ei heti saa, niin jää odottamaan vuoroaan ystävänä... Onko kokemuksia toimivasta ystävyydestä?
Minulla on aina ollut miehiä ystävinä, niin varattuja kuin vapaita eikä koskaan ole ollut ongelmia. Jos huomaa jotain "yritystä", olen ottanut etäisyyttä tai jättänyt kertakaikkiaan moiset huomioimatta. Ehkä tämän takia uskoin myös siihen, että tämä mies olisi kyennyt olemaan vain ystävä. Ei näköjään toiminut... Eilen hän soitti minulle, koska suurin osa tavaroistani on hänen luonaan. Hän ei ymmärtänyt miksi ihmiset juorusivat ja moralisoivat häntä, kertoi lisää yksityiskohtia "ystävästä", ihmetteli yhteisiä ystäviämme ja heidän negatiivista käytöstään sekä kertoi vielä lopuksi, että hänelle ero minusta oli helppo, koska hän on oppinut ettei kannata jäädä suremaan ja miettimään ketään, siinä menettää vain järkensä. Hän nollaa kylmästi tilanteen ja jatkaa eteenpäin. No, tuli sellainen olo, että kyseessä on ihminen, joka ei kertakaikkiaan vain kykene muodostamaan pysyvää parisuhdetta. Harmittavaa oli huomata se näin. Hän ymmärsi kuulema minun oloni, "olen kokenut sen kerran". Yllättävää oli huomata, että huolimatta kaikista kauniista puheista jne, kyseessä on kovin kylmä ja laskelmoiva ihminen. Vai onko sitten oikeasti niin, että minä olenkin liian tunteellinen, kun otan tämän asian niin raskaasti. Äh, en tiedä. Helpottamaan alkaa pikkuhiljaa, ko. miestä en enää elämääni kaipaa, mutta hankalaa on taas luottaa ihmisiin. Mutta jotakin kai tästä olen oppinut, en vain vielä osaa hahmottaa tarkalleen mitä.
Harmittaa se, että en osaa olla ko. ihmistä kohtaan kylmä. Johtuu luultavasti siitä, että tapahtuneesta tulee tänään kuluneeksi vasta viikko ja kaikki on tapahtunut niin pian. Viikon päästä matkustan ko. paikkakunnalle, haen tavarani pois ystäväni kanssa ja sitten aloitan lomani ja yritän ohittaa miehen ja hänen uuden elämänsä vaikka läheltä sitä joudun seuraamaankin. Vihaaminen on turhaa, siihen saan kulutettua turhaa energiaa, mutta selkärankaa mun on saatava tuota ihmistä kohtaan. Ihmetyttää, että näinkö alas hän sai minut teollaan tallottua, etten enää tunnista itseäni ja käytöstäni, koska normaalisti toimisin aivan toisin.
Kokonaisuutena mua hieman naurattaa, että hän on suuttunut siitä, että häntä arvostellaan. Ja sitä, että hän jätti minut tekstiviestillä hän ei osannut kummeksua mitenkään, koska "asia tuli ainakin selväksi, minulla ei ole tapana öisin soitella kenellekään"...
Keskustelumme eilen osoitti hyvin selvästi, että ihminen ei tajua mitä on tehnyt ja on nyt liittoutunut uuden tyttöystävänsä kanssa tiimiksi, jotka taistelevat juoruja vastaan. Ja näin olkoon. Vielä minä täältä ponnistelen ja opin suhtautumaan tuohon ihmiseen terveesti, nyt tunnen olevani niin hänen alapuolellaan ja vallassaan tms. Eilenkin käyttäytymiseni puhelimessa oli suoraan sanottuna säälittävää. Sen voin kunniakseni sanoa, että itse en ole häneen yhteyttä ottanut enkä tuohon puheluunkaan olisi ikinä vastannut, ellei omaisuuttanu olisi vielä hänellä.
Taidan olla niin sekaisin ajatusteni kanssa, kiitos jos jaksoit lukea.