Kuinka moni on solminut suhteen miehen kanssa , joka on vasta eronnut, tai erosi heti sinut tavattuasi?
Kuinka kauan on kestänyt, ja jos niin minkälaisia ongelmia on ilmennyt suhteessa nimenomaan sen vuoksi, että mies oli vasta eronnut edellisestään?
Kauanko exän haamu hiipii nurkissa tms.?
Haluaisin kuulla lapsettomien ihmisten kantoja asiaan, koska tässäkään ei ole kyse mistään perheen hajoamisesta, mutta kuitenkin että miehellä olisi n 6 vuotta kestänyt suhde päättymässä.
Itse haluaisin välttää sen kohtalon, että salamarakastumisen jälkeen tuskallinen ero..
Mutta hitto kun se vetää minua puoleensa..
Kuinka kauan on kestänyt, ja jos niin minkälaisia ongelmia on ilmennyt suhteessa nimenomaan sen vuoksi, että mies oli vasta eronnut edellisestään?
Kauanko exän haamu hiipii nurkissa tms.?
Haluaisin kuulla lapsettomien ihmisten kantoja asiaan, koska tässäkään ei ole kyse mistään perheen hajoamisesta, mutta kuitenkin että miehellä olisi n 6 vuotta kestänyt suhde päättymässä.
Itse haluaisin välttää sen kohtalon, että salamarakastumisen jälkeen tuskallinen ero..
Mutta hitto kun se vetää minua puoleensa..
Vastaukset 20
Vanhimmat
ja exäni soittelee edelleen lähes säännönmukaisesti huolimatta uudesta naisystävästä. Takana on tuntemista vuodesta 1997 ja avioliitto. Jokainen riita tms. tilanne pistää vonkalinjalle. Olen sanonut ei-kiitos, toisten jämille. Kun en pidä siitä uudesta ja aika toivotonta on uudelleen lämmittää suhdetta muutenkaan.
Pari vuotta erosta, eksä seurustellut tyttöystävänsä kanssa jo vuoden. Nähdään sattumalta silloin tällöin ja nykyisensä seurassa ollessaan lähinnä moikkaa epävarmasti mutta jos nähdään kahdestaan niin jutellaan kuulumiset luontevasti. Soittelee edelleen joskus kännissä ja kysyy josko nähtäisiin... En usko, että vonkaa perääni, mutta mielessä nähtävästi ainakin olen silloin tällöin.
7v kestäny suhde poikki.Sillä on varmaan niitä naisia lohduttamassa sielä kun minä en enää ole vieressä.On itse sanonut ettei voi olla yksin..
Erosta on reilu kuukausi.Pidetään tiiviisti yhteyttä kyllä, lähes päivittäin.Mikään eikä kukaan tätä ystävyyttä katkaise, kumpikaan ei halua sitä.Hän edelleen haluaa minut, kun minä en halua ottaa se lohduttajan..
Pitkä suhde kun päättyy niin uusi suhde heti eron jälkeen ei ole hyvä.Ihmisen täytyy antaa toipua kunnolla, muuten uusi suhde ei tule toimimaan.Voi olla että eronnut haluaa heti uutta suhdetta mutta se on kun "yksinäisyys painaa".Kun asiat on puitu omassa päässsä kuntoon niin on valmis uuteen.Onnea
Eroja taitaa olla yhtä monta erilaista kuin on suhteitakin... Entisestä suhteesta irtipääseminen riippunee hyvin pitkälle siitä miten eroa on käsitelty suhten aikana. Jos ero on tullut äkkiä, niin silloin eron joutuu käsittelmään kokonaisuudessaan vasta "virallisen" eron jälkeen ja siinä saattaa kestää kauankin jos tunteiden selvittely toisen osapuolen kanssa on jäänyt kesken. Jos taas suhde on ollut jo pitkään vaakalaudalla ja sitä on yritetty korjata tai vaihtoehtoja on jo mietitty pitkään kummankin eroavan osapuolen osalta yksin ja yhdessä on erosta pääseminen todennäköisesti helpompaa ja nopeampaa.
Kannattanee hiukan kysellä ja tutkia mitä syitä eron taustalta löytyy ja miten mies on eroa itse käsitellyt mielessään.
Oma tarina meni siten että tutustuin naiseen, hänen aloitteestaan. Hänellä oli mennyt muutama kuukausi aikaisemmin noin nelivuotinen suhde poikki, miehensä pettämisen takia.
Meillä synkkasi helvetin hyvin, ja viihdyimme hyvin keskenämme. Mutta kuinkas sitten kävikään, hänen exänsä ottikin yhteyttä yht'äkkiä, ja sen jälkeen meni meilläkin poikki. Yhdessä ehdittiin olla kolme kuukautta. Pidämme yhteyttä edelleen pari-kolme kertaa kuukaudessa, mutta sekin lähinnä mailina ja tekstiviesteinä, hän ei kykene kanssani ääneen puhumaan puhelimessa, kasvokkain tapaamisesta puhumattakaan.
Hän kertoi välittävänsä minusta enemmän kuin kestään muusta tähän mennessä, ja se on toisaalta mukavaa kuulla, toisaalta pelkkää helvettiä, kun yhdessä ei voida olla. Ymmärrän kyllä nämä menneisyyden läpikäymisjutut, niitä ei voi välttää, mutta eniten tässä ottaa päähän se, että jonain päivänä kun hän toipuu, joku muu saa seistä hänen rinnallaan, ja nauttia yhdessäolosta.
En usko, että koskaan uudelleen yritetään, ja yritänkin nyt vain niellä väkisin tämän tilanteen.
Ei koskaan enää samaan tilanteeseen, ei koskaan, ei enää tässä iässä. Seuraavan kerran kun naisen tapaan, kysyn ensi töikseni kuinka kauan on edellisestä erosta, olkoon kuinka epätahdikasta tahansa. Sen verran tämä on pistänyt asiat sekaisin, että samanlaista riskiä en ota. Sen verran itsesuojeluvaisto harjaantui.
nyt viserrät asiaa. itse tapasin vanhan naisen historiasta, joka itse otti yhteyttä. oli eronnut miehestään, joten luonnollistakin oli etsiä uutta. näin jälkeen päin tapahtumaa tarkastellen olen tullut johtopäätökseen, jonka mukaan olin laastari eli hefta. perkhele eli teki kipeää. ja niin kuin edellinen kirjoittaja viestikin, näin yli 3-kymppisenä kaverina en aio korvaani lotkauttaa naisiin, jotka ovat eronneet alle vuoden. sen verran menin asiasta rikki. eli vaikka olkapääni ovat vahvat, ei ne hyväntekeväisyyttä varten ole. valitettavasti näin on todettava.
Minun tapauksessani hajosi perhe, mutta ei minun. Olen lapseton, mies ei. Tapasin mieheni, joka oli silloin naimisissa. Eli suhteessa, josta oli jo vuosia halunnut pois, mutta oli jatkanut lasten takia. Yhteiskämppäelämää kärttyisen vaimon rinnalla. Tapailimme vuoden satunnaisesti, kunnes mies päätti erota. Ei selvittänyt jatkuisiko meidän suhde, mutta halusi eron. Meni yli puoli vuotta kun selvitteli asioita vaimonsa kanssa. Aluksi vaimo ei olisi suostunut eroon ja oli valmis jatkamaan, vaikka miehellä olisi suhde toisen naisen kanssa. Käytännössä se ei onnistunut. Siinä vaiheessa kun vaimolle selvisi että olen olemassa, alkoi miehen simputus. Se vain nopeutti miehen lähtöä, miehellä paloi pinna kokonaan. Myöskään lapset eivät sietäneet äitinsä käytöstä heidän isäänsä kohtaan.
Kerran sitten mies kysyi saako hän tulla luokseni asumaan edes tilapäisesti kun ei kestä vaimoaan. Ei kahta kysymystä asiaan. Meillä oli ja on valtava vetovoima toisiamme kohtaan. Suhteemme perustui sielunkumppanuuteen, ystävyyteen ja ihojen läheisyyden kaipuuseen. Voisi luulla ettei miehellä pysynyt realiteetit kasassa minun seurassani, mutta niin ei ollut. Avioero sai lainvoiman 7 kk tuon jälkeen.
Vaikka mies oli se joka halusi erota, ero ei ollut hänelle helppo. Hän oli pettynyt itseensä, vaimoonsa, niihin kuvitelmiin jotka elämästä oli. Hän oli mielestään pettänyt lapset, jotka tosin ymmärsivät eron syyt vaikka kaipasivat isäänsä kotiin. Hän ei tiennyt mitä tekisi ex-vaimonsa kanssa, joka ahdisteli häntä jatkuvasti, haukkui, pilkkais, myös lapsille, häiritsi puhelimella pitkin yötä jne. Olin hänelle tukena. Mieheni on vaikea puhua asioistaan edes läheisilleen. Minulle hän puhui kaikesta heti kun tapasimme. Samoin kävi minulle, sulkeutuneelle ja jurolle erakolle ;) En voinut auttaa häntä vaimon suhteen, mutta kuuntelin ja ymmärsin. Ennen eroa olin yrittänyt saada miestä ajattelemaan myös vaimonsanäkökulmaa. En tuntenut koko naista, en ollut koskaan tavannutkaan, mutta ajattelin ihan yleisellä tasolla, ettei asiat hänelläkään hyvin voinut olla. Mutta kun ex-vaimo aloitti hyökkäykset minuakin kohtaan ja kuulin millaista kieltä käyttää, millainen asenne... myötätunto katosi. Silti yritin pitää itseäni ulkopuolisena kuuntelijana.
Näin jälkeenpäin muisteltuna noin vuosi avioeron jälkeen (eli 1,5 v. erilleen muuton jälkeen) mies alkoi päästä tilanteesta yli. Hän oli saanut jo sen verran "eroa" avioliittoon ja ex-vaimoonsa ettei enää jaksanut reagoida tämän nalkutuksiin. Tilannetta on helpotti kun lapset kertoivat ilmoittaneen äidilleen ettei halua kuulla yhtään pahaa sanaa isästä ja minusta tai muuttavat isälle.
Meillä on ollut kummankin työn puolesta tilanteita jolloin olemme pitkään olleet erossa ja olisi kai kuvitelllut, että jos suhteemme ei perustuisi rakkauteen, vaan avioeron sivutuotteeksi, olisimme kai ajautuneet eroon. Edes henkisellä tasolla. Mutta ikävä on edelleen eroaikoina valtava. Kummallakin.
Exän haamu ei hiivi nurkissa, mutta hän on olemassa lasten takia. Enää emme edes häiriinny hänen häirikkösoitoista ja viesteistä, joita tekee kännipäissään. Edellisen eron ongelmat olivat juuri niitä joita mies olisi käynyt läpi yksinkin, eli miehen pettymys itseen ja elämään, elämän opetteleminen ilman perhettä (meillä on hieman erilaiset elintavat kuin heillä), erilainen vastuu asioista (en ole ollut miehelle äiti/vaimo, joka hänen exänsä taas oli), luokseni muutto edellytti tietynlaista "itsenäistymistä" mieheltä ja hän teki sen. Ottaa minut huomioon, en ole itsestäänselvyys.
Tietysti pelkäsin olinko vain sijaiskorvike kun avioliitto oli huonossa jamassa, mutta kyllä se salama yllätti niin perinpohjin molemmat, vaikka yritimme ihan aluksi pysytellä erossa... turhaa itsensä kiduttamista ;)
Meidän "arkielämää" on nyt kestänyt neljä vuotta, aina vain paranee kun tulee tiettyjä perinteitä mukaan, meidän uusia perinteitämme. Avioiduimme viime kesänä. Olen ymmärtänyt että edellisen avioliiton aikana hän oli hieman tossun alla, eli paljon asioita tehtiin halusi hän tai ei. Minun kanssani mies on päässyt toteuttamaan itseään, ja yllättävää kyllä, olemme hyvin pitkälle samaa mieltä asioista. Eriävät mielipiteet sovittelemme kompromisseilla, mutta ehtona on, että kumpikin hyväksyy vaihtoehdon eikä vain "suostu" toisen mieliksi.
Mieti itseksesi onko sinulla vain tarve ihmisen läheisyydelle, vai onko kyse muustakin. Vain sinä tiedät. Olkoon miten on, suosittelen etenemään varovasti, olemaan toiselle avoin ja rehellinen oman epävarmuutesikin suhteen. Anna sille toisellekin hieman vastuuta, että jos hänestä tuntuu ettei koe kanssasi ystävyyttä kummempaa niin kertoisi sen. Ettet sitten kärsisi tuskallisesta erosta.
Sinulle uusivaimo, olet onnesi ansainnut, jatkukoon se forever !
Uppouduin tekstiisi mitä kirjotit alkuperäiselle. Todella upea tarina ja sait todella kirjoitettua tunteen esille. Itselleni on tilanne, jossa olen rakastunut toiseen mieheen, hän myös minuun. Olemme molemmat perheellisiä ja olemme myös sitä mieltä ettemme voi erota lasten takia. Toki välitämme myös puolisoistamme, sillä he eivät ole murjottavia ja nalkuttavia tapauksia. Elämä vain heitti minut ja tämän miehen jostain syystä yhteen ja emme voi tunteillemme minkään. Lasten takia kuitenkin yritämme pysyä toisistamme erossa, vaikka se onkin äärimmäisen hankalaa ja tähän asti ainakin epäonnistunut joka kerta kun sitä yritämme. Olenkin nyt miettinyt, onko tässäkään mitään järkeä. Molemmat riutuvat kotona ikävöiden toista, emme kykene hoitamaan arkiaskareitakaan ajattelematta mitä toiselle kuuluu, seksi oman puolison kanssa menee siihen että lopuksi melkein itken (puolisoltani salaa) sitä miten ikävä minulla on vain tuon toisen syliin. Hän ei haluaisi nähdä minua koska se satuttaa liikaa ja silti hän sanoo, ettei se kuitenkaan auta, ajattelee minua jatkuvasti ja kaikki asiat menevät aivan penkin alle.
Tuntuu niin järjettömältä. Miten tälläisestä selvitä..
Ulkopuolisen on aina hieman vaikea kommentoida kun ei tunne kokonaisuutta. Itselleni ehkä, näin kun elämää on nähnyt vähän enemmän (onko siitä oppinut mitään on jo toinen asia;) ), olisi oleellista miettiä olemassaolevan suhteen taso, laatu vai miten sen sanoisi. Mikä sen tilanne olisi ilman ulkopuolista tekijää. Haluaako jatkaa vai haluaisiko sitten elää vaikka yksin. Pitäisi jollain ihmeellä saada "etäisyyttä" siihen kolmanteen henkilöön, että voisi rationaalisesti ajatella asioita. Ehkä avoin keskustelu puolison kanssa ilman että tuo kolmatta osapuolta mukaan voisi valaista asiaa. Eikö puolisosi ole huomannut ettet ole "hengessä mukana"? Osaisitko kuvitella mielessäsi miten pahimmillaan voisi käydä ja olisitko valmis sellaiseen?
En kadehi tilannettasi, ollako vai eikö olla, historiallinen kysymys ja muistan hyvin sen epätietoisuuden, kaipuun ja tuskan ajan. Ehkä maltti ja aika tuovat vastaukset ongelmiisi.
Toivorikasta kesää!
Ensiksikin, haluaisin kiittää kaikkia jotka ovat kirjoittaneet tähän ketjuun, ihania, kipeitä, elämältä vahvasti maistuvia kertomuksia. :)
Sinulle "Toivotontako?" haluaisin sanoa, että rakkaus on kuin ruusutarha, sitä pitää hoitaa. Joskus kun leikkaa niitä ruusuja, niin tuntuu melkein kuin olisi julmuri, mutta jos ei kertakaikkiaan päätä, mitkä versot saavat kasvaa ja mitkä on leikkattava pois, niin koko ruusu näivettyy eikä kuki niin kauniisti kuin se oikealla hoidolla voisi, -tai ei ehkä ollenkaan.
Sivuversot varastavat tunteita ja voimia. Kirjoitat että "molemmat riutuvat", niin se onkin, kaikki riutuvat. Näe hetki elämäsi ja rakkautesi sellaisena ruusuntaimena. Mieti, kuinka se ajan kanssa kukkisi kaikkein kauneimmin. Niiden omien valintojen kanssa on sitten elettävä, loppuelämänsä. Itseään ja valintojaan kun ei pääse minnekkään pakoon.
Omasta kokemuksesta voin kertoa, että itse leikkasin sen sivuverson pois, vaikka se näytti hyvin vahvalle. Kovin kipeää se teki jonkun aikaa. Nyt on sitten sen seurauksena tämä 21-vuotta vanha ruusu taas virkistynyt, ja alkanut uudestaan kukkimaan kauniisti.
Kaikkea hyvää sinunkin ruusutarhallesi. Tee viisaat ratkaisut, ohjeet löydät sydämmesi puutarha-kirjasta. :)
Olemme molemmat keskustelleet asiasta puolisoidemme kanssa ja he tietävät missä mennään, tosin ei ihan kaikkea. Molempien puolisot "antavat anteeksi" ja haluavat jatkaa avioliittoja. Tilanne on ristiriitainen. Olemme keskustelleet siitäkin, miten asiat olisivat jos emme olisi perheellisiä. Homma olisi yksinkertainen, me olisimme yhdessä ilman muuta. Pahimpaa olemme ajatelleet ja etenkin tälle miehelle ajatus, että joutuisi eroon lapsistaan, on tuskallisin ja siinä on suurin syy miksi jatkamme tahoillamme avioliittojamme. Minä taas äitinä ajattelen juuri niinkuin hänenkin vaimo; lapset asuvat äidin luona. En minäkään heistä luopuisi. Eikä mieheni luopuisi, siksi hänkin antoi homman anteeksi...
Uskomattoman upea kuvaus :) Näin teen! Kiitos sinulle
Ex-vaimoni ajatteli samoin. Paljastuttuaankin. Sillä seurauksella että erosimme. Paljon pahaa mieltä kaikille lapsille, vanhemmille, sukulaisille, ystäville...
Miehille yleensä on helpompi katsoa asioita järjen kanssa. Ja jos mikään ei vanhassa suhteessa ole todella pahasti pielessä, omat lapset ja haluttomuus uusperheilyyn ovat viimeistään syitä miksi palataan vanhan luo. Näin kävi tässäkin tapauksessa.
Osalle on ehkä jo suhteen aikana selvää että uuden matkaan ei koskaan lähdetä. Ei edes haluta selvittää mitä arki toisen kanssa olisi. Halutaan vain ns. poimia rusinat pullasta ja viettää "laatuaikaa" uuden jännittävän ihmisen kanssa sillä välin kun puoliso hoitelee lapset ja kodin.
Neuvoni on: panosta vanhaan suhteeseesi jos siinä ei sinällään ole mitään vikaa. Sinulla on mies joka on sinuun sitoutunut, sitä ei hetkessä korvata. Muista miksi olette menneet yhteen, kerro haluistasi ja vaadi miestäsi kertomaan omistaan. Viettäkää aikaa kahdestaan. Viekää suhteenne aivan uudelle tasolle. Se ei ole helppoa, mutta varmasti helpompaa kuin se polku jota nyt kuljet.
Minulla on ikää 41v, nainen joka on saanut toimia koko ikänsä miesten laastarina.
Joko ollaan juuri erottu tai ne exät haamuineen ovat mielessä vielä vuosien takaa.
Tuntuu todella masentavalta, onko kohtaloni todella että en ikinä löydä miestä, kenelle olisin AIDOSI nainen nro 1, se jonka kanssa halutaan se pysyvä suhde, eikä lähdetä heti exän perään kun tämä antaa pompottaa miestä.
Alkaa usko loppumaan, taidan valita mielummin yksinolon, en enää usko puheisiin "olen päässyt kaikesta yli jne paskaa".
Sama vika. Pettynyt, ettei se ollutkaan aitoa. Nyt vasta ymmärrän miksi miehen exästä tuli niin katkera ja pahantuulinen. Heitä sitoi lapset, ex oli heikko, ei osannut puhua eli kertoa miehelle miksei ollut tyytyväinen, mutta perhe täytyi pitää kasassa. Ei osannut liiemmin puhua mies, mutta valehdella kyllä ja piti yllä väärää kuvaa. Ei arvostanut vaimoaan rehellisyydellä. Mies ei osaa olla aidosti rehellinen kai kellekään, olen huomannut, ei vanhemmilleen, kavereilleen ,työkavereilleen, eikä minulle. Vaikka alussa sovittiin toisin.
En pysty päästämään lähelleni ketään muutakaan ihmistä, enkä edes halua. En enää voi edes nukkua miehen vieressä. Minulla on niin paha ja pettynyt olo. mies on nöyryyttänyt minua, antaa meistä aivan väärän kuvan tietyille ihmisille, sitten on ihmisiä, joilta pitää minut "piilossa". Hänellä on vaimo (minä), mutta vaimolla ei ole nimeä. Minä en ole salannut miehen nimeä tai olemassaoloa jos se on jossain tullut ilmi, toisaalta en ole asiasta kyllä mainostanutkaan.
Mutta... lähden pois ja elän yksin. Mies miettiköön tai olkoon miettimättä miksi kaikki hänen vaimonsa ja naisensa eivät pitkän päälle jaksa. Enää en uusia ehdokkaita katsele, ei jaksa. Elämästä pitää saada nauttiakin! :)
Tosiasioita kun katsoo,niin laastarihan sitä on pari vuotta ollut.Tänään lähti takaisin kotiinsa,josta oikeasti ei koskaan lähtenytkään.Toivottavasti pystyn olemaan lujana jos vielä seuraani hinkuaa,kun siellä arki tulee taas vastaan.Muutostahan elämä on..
Itse olin laastarina melkein neljä kuukautta. Tapasin miehen kun hän vielä oli exänsä kanssa. Parin lopullinen ero ei kuulemma kuitenkaan johtunut minusta ja meidän tapaamisestamme vaan heidän ratkaisemattomista ongelmista.
Ex piti mieheen säännöllisesti yhteyttä ja pyyteli takaisin, mies ei itse omasta aloitteestaan ottanut yhteyttä kuin pari kertaa tuon neljän kuukauden aikana. Silti uskon exän kummitelleen suhteessamme, koska mies säilytti exän kuvia lompakossaan ajokortin alla (kävin joskus mustasukkaisuuttani tutkimassa, koskaan tästä hänelle en kuitenkaan maininnut). Juttelimme rehellisesti muutoin heidän erostaan eikä suhteessamme ollut mitään muita ongelmia, mies vain pelkäsi että minusta tulee samanlainen komentelija kuin hänen exänsä ja säikkyi meidän mielipiteiden vaihtoa ja tehtyjä kompromisseja.
Erottuamme hän ei ole ainakaan vielä palannut exän luo. Eromme syytä en oikein tiedä, täytyy vain uskoa mitä hän minulle on sanonut. IKINÄ en enää sekaannu varattuihin/just eronneisiin, sydän on niin rikki, kun ehti itse rakastua...
Mun tapaus oli identtinen, paitsi että haavana oli nainen, ja miehenä (minä) lohduttaja.
Aivan samanlainen, exä sähläsi kuvioissa mukana, ja ero johtui heideän "unfinished business", eikä ollenkaan minusta. Hekään eivät ole palanneet yhteen. Tyttöni oli vielä rikki edellisestä jonkin verran, kun oltiin yhdessä, mutta tyhmänä ajattelin, että se oikenee kyllä ajan myötä. En halunnut tajuta että hän olikin enemmän sekaisin kuin osasin kuvitellakaan.
Sattuu, pitikin mennä rakastumaan. Mutta enpähän koskaan laita enää itseäni samaan tilanteeseen.
mikä pelastus, että löysin näitä kirjoituksia laastareista!
toissapäivänä sain kuulla miesystävältäni, että hän ei pysty enää olemaan kanssani kuin puhtaasti kaveri.
olimme olleet yhdessä puoli vuotta, suhde oli taivaallisen ihana vaikka asuimme eri paikkakunnilla. seksi oli niin upeaa, etten koskaan ollut kokenut mitään semmoista,keskustelut aivan omaa luokkaansa,yhdessä olo oli ihanaa yhteisiä harrastuksia ja elämäntapa hyvin samanlainen. kaikki oli ihanaa ja olimme yhteydessä päivittäin.laskin jo paljonkin suhteen varaan, ensimmäistä kertaa minä koin jotain todella voimakasta ja halusin ajatella yhteistä tulevaisuutta tosissani.
tiesin, että taustalla on 3v sitten avioero 18vuotta kestäneestä suhteesta, avioliittoa oli kestänyt 8v.eron jälkeen hän tapasi heti 11v nuoremman naisen jonka kanssa seurusteli muutaman kuukauden ja muuttivat yhteen. nainen jätti miehen 1,5v kuluttua.
melkein heti tämän jälkeen tapasimme me.
tiesin taustoista, koska mies oli myös minulle vuosien takaa tuttu(tutustuimme harrastuspiireissa-98).hän kertoi avoimesti että viimeisin suhde oli sille tärkeä ja hän vieläkin omalla tavallaan rakastaa naista. hyväksyin tämän, koska mielestäni en voi sanoa asiaan mitään jos oikeasti haluan tämän miehen itselleni ja haluan kunnioittaa hänelle tärkeitä asioita.
no, seurusteltiin siis 6kk ja nyt hän ilmoitti, ettei kykene tähän, koska hänen elämänsä on yhtä sotkua.hän ei pysty tosissaan tuntemaan ketään kohtaan mitään... hän etsii mahdotonta asiaa, sitä oikeaa itselleen, näin kertoi.
sitä itse miettii, että miksi hitossa aina käy näin. kun itse antaa tunteilleen vallan alkaa rakastua niin sitten kumppanin vanhat haamut saa vallan ja hommaa menee pieleen.
ja miksi näin käy kun kaikki tuntuu niin hyvältä ja toinenkin antaa ymmärtää, että hän todella nauttii ja haluaa tätä.
ei sitä kohta uskalla luottaa kenenkään... tulee aina vaan satuttamaan itseään. eikä sitä sydän kestä kovin montaa kertaa satuttamista.
oma sydämeni jäi toiselle paikkakunnalle, ehkä toivoen että kaikki vielä palaa ennalleen.
todella paha olo... satuu niin kovasti...