Kiitos hurjasti teille, jotka kirjotitte mulle rohkaisuviestejä. Niistä oli todella apua, en edes osaa kertoa miten paljon :) Mä luin ne ja ihme kyllä alkoi hetikohta tuntua paljon paremmalta. Sillon oli aika jaska fiilis, mutta onneksi se meni ohi. Stressi helpotti kun aloin väkisin lukea taas, koska en tunne syyllisyyttä laiskottelusta ja tunnen tekeväni jotain sen sisäänpääsyn eteen.
Niin kuin kirjoitin, aloin hiukan löysäillä tämän laihdutuksen suhteen. En alkanut mässäillä, mutta en enää katsonut syömisiäni niin tarkasti. Kaakaota tuli juotua usea lasillinen päivässä, mutta onneksi paino ei noussut vaan pysyi paikoillaan. Nyt kun on taas energisempi olo, jaksan ponnistella lisää. Meinasin taas lipsua siihen kyllähän mä voin – ajattelumalliin. Piti opetella taas uudestaan ajattelemaan mun ei tarvitse. Mulla ei ole varsinaista karkkihimoa, mutta on sellanen olo taas, että jos ostaisin karkkia, niin mulla olis varmaan mukavampaa, koska karkki on mukava asia. Nyt joudun joka päivä kulkiessani jonkun irtokarkkiputiikin ohi (ja Helsingissä niitä on nykyään joka kadunkulmassa) ajattelemaan ja hokemaan itselleni että mun ei tarvitse. Haluan osoittaa itselleni että karkkihan ei mua määrää ja pompota, että mulla on voimaa sanoa itselleni ei. Olis vaan niin helppoa sanoa aina kyllä niin kuin ennen tein. Kun sanon kyllä, mun ei tarvitse vaivautua ajattelemaan. Kun haluan sanoa ei, joudun painiskelemaan itseni kanssa. Sama juttu kun kotona istuksii ja katsoo telkkua tai lukee ja olis niin mukava pupeltaa jotain siinä sivussa. Meinaan jo mennä jääkaapille, takaraivosta kuiskii pieni ääni ”eihän se nyt mitään voi haitata”. On vaan pakko kiljasta takasin sille äänelle että kylläpä haittaa ja läksyttää itselleni, ettei mun _tarvitse_. Ihmeen paljon tonkin eteen joutuu tekemään työtä, että lopettaa ihan turhaan syömisen. Nälkääni kyllä syön, mutta huvikseenkin olisi kummallisen mukava napostaa… Mutta nyt Paprika tiukasti, vain _tarpeellinen_.
Juhlien läheneminen saa ajattelemaan, että näitähän varten mä laihdutin ja nyt ne on kohta ohi eikä enää tarvitse. Ja kuinkakohan monta sataa kertaa täälläkin on siitä puhuttu, että laihduttamisen jälkeen paluuta entiseen ei ole tai tulee paluu myös vanhoihin mittoihin. Ilmeisen vaikea sitä ajatusmallia on kuitenkin saada päästä pois. Näemmä syömisessä on paljolti kysymys juuri ajattelumalleista, niiden tiedostamisesta ja tietoisesta muokkaamisesta. Siinä ainakin minä olen joutunut tekemään tähän mennessä isoimman työn.
Pinnistely jatkukoon ja kiitos, kiitos paljon teille kaikille tämän palstan tyypeille seurasta ja tuesta ja kaikesta :)
Paljon paremmalla mielellä,
jälleen Iloinen paprika
Niin kuin kirjoitin, aloin hiukan löysäillä tämän laihdutuksen suhteen. En alkanut mässäillä, mutta en enää katsonut syömisiäni niin tarkasti. Kaakaota tuli juotua usea lasillinen päivässä, mutta onneksi paino ei noussut vaan pysyi paikoillaan. Nyt kun on taas energisempi olo, jaksan ponnistella lisää. Meinasin taas lipsua siihen kyllähän mä voin – ajattelumalliin. Piti opetella taas uudestaan ajattelemaan mun ei tarvitse. Mulla ei ole varsinaista karkkihimoa, mutta on sellanen olo taas, että jos ostaisin karkkia, niin mulla olis varmaan mukavampaa, koska karkki on mukava asia. Nyt joudun joka päivä kulkiessani jonkun irtokarkkiputiikin ohi (ja Helsingissä niitä on nykyään joka kadunkulmassa) ajattelemaan ja hokemaan itselleni että mun ei tarvitse. Haluan osoittaa itselleni että karkkihan ei mua määrää ja pompota, että mulla on voimaa sanoa itselleni ei. Olis vaan niin helppoa sanoa aina kyllä niin kuin ennen tein. Kun sanon kyllä, mun ei tarvitse vaivautua ajattelemaan. Kun haluan sanoa ei, joudun painiskelemaan itseni kanssa. Sama juttu kun kotona istuksii ja katsoo telkkua tai lukee ja olis niin mukava pupeltaa jotain siinä sivussa. Meinaan jo mennä jääkaapille, takaraivosta kuiskii pieni ääni ”eihän se nyt mitään voi haitata”. On vaan pakko kiljasta takasin sille äänelle että kylläpä haittaa ja läksyttää itselleni, ettei mun _tarvitse_. Ihmeen paljon tonkin eteen joutuu tekemään työtä, että lopettaa ihan turhaan syömisen. Nälkääni kyllä syön, mutta huvikseenkin olisi kummallisen mukava napostaa… Mutta nyt Paprika tiukasti, vain _tarpeellinen_.
Juhlien läheneminen saa ajattelemaan, että näitähän varten mä laihdutin ja nyt ne on kohta ohi eikä enää tarvitse. Ja kuinkakohan monta sataa kertaa täälläkin on siitä puhuttu, että laihduttamisen jälkeen paluuta entiseen ei ole tai tulee paluu myös vanhoihin mittoihin. Ilmeisen vaikea sitä ajatusmallia on kuitenkin saada päästä pois. Näemmä syömisessä on paljolti kysymys juuri ajattelumalleista, niiden tiedostamisesta ja tietoisesta muokkaamisesta. Siinä ainakin minä olen joutunut tekemään tähän mennessä isoimman työn.
Pinnistely jatkukoon ja kiitos, kiitos paljon teille kaikille tämän palstan tyypeille seurasta ja tuesta ja kaikesta :)
Paljon paremmalla mielellä,
jälleen Iloinen paprika
Vastaukset 2
Vanhimmat
lueskelin juuri tuota aiempaa ketjua ja ajattelin, mitä sinulle kuuluu. Kuin taikaiskusta olitkin kertonut kuulumisiasi.
Tsemppiä ja jaksamista jatkoonkin. Stressinkin kestää paremmin, kun on positiivinen ajattelutapa. Hymy pelastaa monesti päivän!
... kaksi oleellista asiaa:
- se mitä tapahtuu hampaiden välissä
- se mitä tapahtuu korvien välissä