Toisinaan näitä viestejä lukiessa tulee sellainen olo, että ei saisi olla vihainen, katkera tai muuta negatiivista avioeron jälkeen.
Jos valittaa sitä, kuinka on tullut petetyksi (ei vain fyysisesti) tai on vihainen ja hiukan katkerakin exälleen, saa ohjeita kuinka tulee unohtaa ja antaa olla. "ei toista voi väkisin pitää"...
Onko se helpompaa näille pettäjille ja muille avioliitosta pakoon luikkijille, että exät tyytyisivät vaieten oloonsa ja vielä olisivat onnellisia exän "uudesta onnesta".
Ja toinen mikä ärsyttää on tietynlainen mustavalkoisuus. (ehkä minäkin nyt vähän kärjistän, mutta silti..)Jos kritisoi sitä, kuinka helposti erotaan niin heti tuodaan vastauksissa esille kaikki väkivalta, alkoholismi ja jatkuva riitely -tapaukset. tai jos uskalletaan mainita, että lapsetkin kärsii, niin heti ollaan muistuttamassa kuinka lapset vasta kärsivätkin, kun iskä lyö äitiä yms.
Eroja on niin erilaisia. Niitä jotka olisi voitu välttää ja niitä, joissa olisi pitänyt lähteä kävelemään jo ajat sitten.
Minusta eron pitäisi aina olla se viimeinen vaihtoehto, etenkin kun on lapsia. Mutta muitakin mielipiteitä asiasta näkyy olevan. Eli saa lähteä lätkimään, jos ruoho alkaakin näyttää vihreämmältä muualla. Ja jätetty ei saa valittaa.
Jos valittaa sitä, kuinka on tullut petetyksi (ei vain fyysisesti) tai on vihainen ja hiukan katkerakin exälleen, saa ohjeita kuinka tulee unohtaa ja antaa olla. "ei toista voi väkisin pitää"...
Onko se helpompaa näille pettäjille ja muille avioliitosta pakoon luikkijille, että exät tyytyisivät vaieten oloonsa ja vielä olisivat onnellisia exän "uudesta onnesta".
Ja toinen mikä ärsyttää on tietynlainen mustavalkoisuus. (ehkä minäkin nyt vähän kärjistän, mutta silti..)Jos kritisoi sitä, kuinka helposti erotaan niin heti tuodaan vastauksissa esille kaikki väkivalta, alkoholismi ja jatkuva riitely -tapaukset. tai jos uskalletaan mainita, että lapsetkin kärsii, niin heti ollaan muistuttamassa kuinka lapset vasta kärsivätkin, kun iskä lyö äitiä yms.
Eroja on niin erilaisia. Niitä jotka olisi voitu välttää ja niitä, joissa olisi pitänyt lähteä kävelemään jo ajat sitten.
Minusta eron pitäisi aina olla se viimeinen vaihtoehto, etenkin kun on lapsia. Mutta muitakin mielipiteitä asiasta näkyy olevan. Eli saa lähteä lätkimään, jos ruoho alkaakin näyttää vihreämmältä muualla. Ja jätetty ei saa valittaa.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sopuero kuulostaa minusta aika kummalliselta käsitteeltä, tuskin sitä eroa edes olisi tullut jos osapuolet vain hymyilisivät ja taputtelisivat sovussa toisiaan olkapäälle.
Negatiivisia tunteita lienee eron jälkeen vaikea välttää, mutta oman itsen kannalta on tärkeää, ettei jää niiden vangiksi vuosikausiksi pyörimään, ikään kuin negatiivisten tunteiden polkumyllyyn. Jossain vaiheessa on syytä lakata katselemasta taakse ja suunnata positiivisesti elämässä eteenpäin.
Eli aika aikansa kutakin.
Juu, ei ole hyvä jäädä vuosiksi neg.tunteiden vangiksi. Tekee vaan hallaa itselleen ja muille. Mutta välillä tuntuu, että niistä tunteista pitäisi päästä HETI tai viimeistään parin kuukauden jälkeen eroon.
On niitä sellaisiakin jotka eivät tunnu haluavankaan eroon negatiivisista tunteistaan. Nimimerkki on jo pari vuotta kuunnellut exän tilitystä. Erostamme siis on tosiaan yli kaksi vuotta.
mutta ei sitä tartte ympäristöään myrkyttää.
Joku täällä sanoi viisaasti, että jos ex ottaisi puhelinluettelosta jonkun uppo-oudon nimen ja kävisi tätä häiriköimään, niin poliisi-asiahan siitä tulisi--so, miksi oi miksi, ent.puolison pitäisi sietää exän touhut, häiriköinnit, kirjeet jne.
Exät, loukatut, jätetyt, petetyt saavat puolestani olla katkeria, kunhan eivät postilaatikosta sisälle tunge. Mutta heillähän on tämä "oikeutus" touhuta mitä ikinä keksivätkään-tai niin he olettavat "jätettyjen kerhoissaan".
Minäkin olen neuvonut ihmisiä välttämään katkeria tunteita, samoin itsesääliä. Se ei toki tarkoita sitä, että tarvitsisi totella. Jokaisella on vapautensa. Mutta vilpittömästi olen hyvää tarkoittanut. Sillä katkeruus on piirteenä sitä lajia, ettei se tahdo lähteä pois pesussakaan ja siksi toiseksi se tuntuu polttavan useisiin ihmisiin jäljen. Se myös rajoittaa oman elämän rakentamista positiiviseen suuntaan. Myöskään ystävät eivät kauvaa jaksa kuunnella katkeria tilityksiä. Siksi siitä mielestäni kannattaa pyrkiä eroon mahdollisimman nopeasti.
Ymmärrän tottakai, että sekä katkeruus, että itsesääli ovat ihmisen sisältä kumpuavia tunteita, kellä sitten näitä tunteita on.
Kun olen tässä isoäitini luona vuoden asusteltuani kuunnellut vanhojen ihmisten sodanaikaisia ja jälkeisiä kokemuksia ja menetyksiä, en voi kuin todeta, ettei kipeistä muistoista päästä koskaan eroon.
Hullu on se, joka olettaa, että erosta selvitään aidosti ylitse parissa kolmessa vuodessa. Avioero seuraa mukana hautaan saakka. Niin se on. Välillä ihminen voi kyllä hukuttaa tuntemuksiaan työhön, harrastuksiin ja muihin luoviin touhuihin ja mukaprosessoida mieltään.
Kun sitten vanhuus tekee elämästä verkkaisaa, niin kyllä ne kipeät asiat ovat siellä sielussa ihan yhtä kipeitä kuin ennenkin. Tämän olen vanhojen ihmisten parissa oppinut.