Kuka uskaltaa alkaa seukata entisen (ja ehkä ikuisesti sisäisen) ongelmalapsen kanssa? Taustana esim. minulla huonot perhesuhteet, itsetuhoinen teinivaihe, vahvaa psyykkistä ja käytöksellistä oireilua historiassa..
Terapiassa olen käynyt. Pahimmat ylitetty. Olen jopa ulkoisesti kunnostautunut, nykyisin yksi niistä hyvännäköisistä naisista.Tosin monet miehet tuntuvat näkevän lävitseni ja huomaavan että "on ehkä luurankoja kaapissa".
Paljon vaivaan edelleen päätäni ajatuksilla kuten että miksi juuri minä selvisin (olisin voinut jopa tuhoutua kokonaan)epäinhimillisistä olosuhteista (sosiaaliongelmat, liian pienenä "aikuisen vastuu" itsestään, karkaamisaikeita, huumekavereita). Miksi olen täällä kun eihän minun pitänyt tulla miksikään jne. Toisaalta olen kiitollisempi perusasioista.Arvostan asioita jotka monille pumpulissa kasvaneille ovat niin itsestäänselviä, että he haluavat vain enemmän yltäkylläisyyttä.
Toki nämä "miksi minä elän kun en saisi elää" ja "minkä arvoinen minunlainen on" aatokset voivat olla rasittavia toiselle huomata, eivätkä ne koskaan kai häviä. Pumpulissa kasvaneet tytöt inhoavat minua nyt koska olen "ponnistanut maasta" sille tasolle, että vähintään olen yhtä nätti jne. kuin he. Vaikka isi tai äiti ei koskaan oikeasti rakastaneet. En kuulu heidän joukkoon ja hakeudunkin ns. älykköjen (olen matkalla akateem.sivistykseen), muiden selviytyjien ja minusta mitään tietämättömien seuraan.
Asemani ei ole kovin hyvä sinkkumarkkinoilla.Ulkonäköni on jopa mallimaiseksi kuvattavissa (mutta kehityin ja kasvoin liian myöhään ryhtyäkseni malliksi, ja lisäksi välttelen ns. glamour-piirejä).Se vetää puoleeni tietynlaisia miehiä, trendikkäitä bisnestyyppejä jne.Kuitenkin kaipaan kovasti imistä, jolta ei tarvitsisi kätkeä realityä itsestään (tietenkään ei heti alkuun kerrota hasiksenpoltosta).
Jossain määrin huumehistoria, tosin hyvin lievä mutta psyykkisesti varjostava,välillä kuummittelee.Siten, että ajaudun helposti seuraan, jossa huomaan että on muitakin samanlaisia.Miten ihmeessä me koodataan toisillmemme, ja miksi? En koe tarvetta myrkyttää itseäni, mutta silti huomaan tuon sosiaalisen piirteen itsessäni.
Voin lukea rehellisiä kommentteja miksi joku ei seurustelisi entisen villilapsen kanssa, tiedän jo että niitä on.Mutta voihan tästä keskustella.Koen että traumojenikin kanssa voisin kokea, että selvisin/olen arvokas SEN TAKIA että tulisi hetki, jolloin kohtaisin aidosti välittävän ihmisen.Ehkä jonkinalinen kunnia..
Terapiassa olen käynyt. Pahimmat ylitetty. Olen jopa ulkoisesti kunnostautunut, nykyisin yksi niistä hyvännäköisistä naisista.Tosin monet miehet tuntuvat näkevän lävitseni ja huomaavan että "on ehkä luurankoja kaapissa".
Paljon vaivaan edelleen päätäni ajatuksilla kuten että miksi juuri minä selvisin (olisin voinut jopa tuhoutua kokonaan)epäinhimillisistä olosuhteista (sosiaaliongelmat, liian pienenä "aikuisen vastuu" itsestään, karkaamisaikeita, huumekavereita). Miksi olen täällä kun eihän minun pitänyt tulla miksikään jne. Toisaalta olen kiitollisempi perusasioista.Arvostan asioita jotka monille pumpulissa kasvaneille ovat niin itsestäänselviä, että he haluavat vain enemmän yltäkylläisyyttä.
Toki nämä "miksi minä elän kun en saisi elää" ja "minkä arvoinen minunlainen on" aatokset voivat olla rasittavia toiselle huomata, eivätkä ne koskaan kai häviä. Pumpulissa kasvaneet tytöt inhoavat minua nyt koska olen "ponnistanut maasta" sille tasolle, että vähintään olen yhtä nätti jne. kuin he. Vaikka isi tai äiti ei koskaan oikeasti rakastaneet. En kuulu heidän joukkoon ja hakeudunkin ns. älykköjen (olen matkalla akateem.sivistykseen), muiden selviytyjien ja minusta mitään tietämättömien seuraan.
Asemani ei ole kovin hyvä sinkkumarkkinoilla.Ulkonäköni on jopa mallimaiseksi kuvattavissa (mutta kehityin ja kasvoin liian myöhään ryhtyäkseni malliksi, ja lisäksi välttelen ns. glamour-piirejä).Se vetää puoleeni tietynlaisia miehiä, trendikkäitä bisnestyyppejä jne.Kuitenkin kaipaan kovasti imistä, jolta ei tarvitsisi kätkeä realityä itsestään (tietenkään ei heti alkuun kerrota hasiksenpoltosta).
Jossain määrin huumehistoria, tosin hyvin lievä mutta psyykkisesti varjostava,välillä kuummittelee.Siten, että ajaudun helposti seuraan, jossa huomaan että on muitakin samanlaisia.Miten ihmeessä me koodataan toisillmemme, ja miksi? En koe tarvetta myrkyttää itseäni, mutta silti huomaan tuon sosiaalisen piirteen itsessäni.
Voin lukea rehellisiä kommentteja miksi joku ei seurustelisi entisen villilapsen kanssa, tiedän jo että niitä on.Mutta voihan tästä keskustella.Koen että traumojenikin kanssa voisin kokea, että selvisin/olen arvokas SEN TAKIA että tulisi hetki, jolloin kohtaisin aidosti välittävän ihmisen.Ehkä jonkinalinen kunnia..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Näin ihan arvelleena ettei monia tommosia ihmisiä ole joille kumppani ei kelpaisi jos sattuisi jotain huonoa löytymään menneisyydestä, mutta toisaalta tiedän että monet ihmiset on aika heikkoja haluavat näyttää ulospäin samanlaisilta mitkä muutkin ovat... Itseäni ei haittaisi yhtään sinun menneisyys jos muuten kriteereihini sopii. Aika harvat ihmiset todella välittää muista kuin itsestään ollaan toki ystävällisiä muuten ulospäin mutta siihen se sitten jääkin. Tästä syystä en välitä kuin lähipiiristäni koska muut eivät välittäisi musta yhtään mitään joten mitä sitä turhia murehtimaan tietysti monien mielestä olen kylmä ihminen jos olen joskus sattunut näin sanomaan mutta käytännössä he ovat paljon kylmempiä ihmsiä kuin minä...
Ite aina ajaudun suhteeseen entisten "ongelmalasten" kanssa. Ne jostain sairaasta syystä herättää mussa suojeluvietin. Aattelen että voin pelastaa sen. Henk.koht oon sitä mieltä et semmonen ihminen on kiehtova.
Olet sitten mennyt ihan hasista polttelemaan ja saanut jonkun asteisia psyykkisiä ongelmia...?
Noh,mulla on ihana mies.Hän on hyvä isä,ahkera töissä jne.Kuitenkin hänellä on vakava huumekierre taustalla,enkä nyt todellakaan tarkoita mitään pientä pössyttelyä.Vaan ihan aikuisten oikeasti kovia aineita.Ei mennyt elämä mallilleen nuorempana...
Itse olen kasvanut alkoholistiperheessä ja kotona minua on uhkailtu puukollakin välillä.Sain kuulla ettei isäni minua olisi edes halunnut,äitini sentään halusi.Lapsuuteni meni hyvin ja olin rakastettu,ongelmat isän kanssa alkoivat kun kasvoin teiniksi enkä enää ollutkaan ihana pellavapäinen pikkulikka.Samaan aikaan myös isän juominen paheni ja hän makasi lähes aina sammuneena sohvalla...jos ei sitten ollut sen verran tolkuissaan että heitteli astioita rikki ja vittuili minulle ja äidille.
Minuunkin se jätti jälkensä vaikka ulospäin olin vahva.Kärsin lievästä paniikkihäiriöstä joka on vuosien varrella helpottanut tosi paljon.Myös mieheni on käynyt psykiatrin juttusilla helpottamassa elämäänsä.
Väittäisin etä olemme kumpikin päässeet menneistä melko hyvin yli,toki välillä voi molemmille tulla epätoivon ja masennuksen kausia mutta ne menevät ohi.
Itse en osannut seurustella "pumpulissa kasvaneen" pojan kanssa,ei kukaan ymmärtänyt minua...kun tapasin nykyisen aviomieheni,tiesin heti että hänelle ei tarvitse selitellä ja puolustella sitä miksi pelkään humalaisia tai miksi pelkään jos mies korottaa ääntään.Hän ymmärsi että olen vahva mutta silti vähän heikko.Jollain tavalla puhuimme samaa kieltä jos näin voi sanoa.
Nyt olemme olleet yhdessä 6vuotta.Meillä on oma koti ja ihana lapsi.Lapsemme on molemmille tärkein asia maailmassa.Olemme "tavallinen" perhe,sellainen jota meillä kummallakaan ei ole lapsuudessa ollut.
Älä analysoi itseäsi ja muita liikaa,tuskin kukaan on täydellinen eikä tuo menneisyytesi tee sinusta sen kummempaa ihmistä.Helpolla olet päässyt loppujen lopuksi,anna menneitten olla ja keskity elämään tätä päivää.Kukaan ei pidä sinua erilaisena jos et itse sitä korosta.
Joo mun tyttöystävän kaverin (joka on ihan "tavallinen" tyttö) avopuoliso on entinen ongelmanuori. Diilasi huumeita, ja käytti itsekin. Suomen valtion palveleminenkin kävi vankilasta käsin. Mutta nyt siitä on jo muutamia vuosia ja aina kun tavataan hän on porukan mukavimpia tyyppejä. Juttu lentää, eikä kuppikaan maistu mitenkään kohtuuttomasti.