Miksi on niin vaikea päästää irti unelmasta, että elämä voisi olla onnellisinta vain silloin, kun on ydinperhe, jossa lapset eläisivät. Moni tuntuu jaksavan miehen kauheatakin käytöstä vain lasten takia. Itselläni on tilanne, että miehen kanssa menee hyvin, hän on hyvä isä, miellä ei ole riitoja ja rakkauttakin on puolin ja toisin. Kaikki olisi siis ihanasti. Lapsia on kolme, on talo, auto, mökki Lapissa, kaikki hyvin.
Paitsi että miehen mielestä ei olekaan ollut, vaan hänellä on toinenkin rakkaus, mutta hän haluaisi ehkä silti yrittää jatkaa elämää nykyisen perheensä kanssa, kun meilläkään ei erityisiä ongelmia ole. En vain tiedä sitä, että pitäisikö tällaista yrittää etupäässä lasten takia. Minä en usko olevani enää lasten isän kanssa koskaan täysin onnellinen, kun hän on minua tietoisesti pettänyt, enkä tiedä olisiko miehenikään, koska hän on alunperin tällaiseen toiseen suhteeseen lähtenyt, eikä ole ollut kanssani onnellinen. Luottaa, arvostaa ja kunnioittaa en voisi enää koskaan täysin.
Irti päästäminen on vain puolin ja toisin hyvin vaikeata, ja sen tietäminen, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Mies saattaisi olla tämän toisen kanssa onnellisempi, ja itsekin saattaisin olla onnellisempi jonkun muun kanssa, tai ainakin ilman miestäni. Mutta voimmeko olla siitä ikinä varmoja? Pitäisiköhän silti katsoa, miten yhteiselämä sujuisi, mutta toisaalta en ole varma, olisinko edes tällaiseen yritykseen valmis. Kyllä asiat menevät vaikeiksi, kun niistä ei puhuta ajoissa...
Ehkä tässä on vaikeinta päästää irti unelmasta, joka minulla on aina ollut elämäni suhteen. Miehestäni pystyisin kyllä päästämään irti. Tulisinko katumaan joskus sitä, etten yrittänyt enempää?
Paitsi että miehen mielestä ei olekaan ollut, vaan hänellä on toinenkin rakkaus, mutta hän haluaisi ehkä silti yrittää jatkaa elämää nykyisen perheensä kanssa, kun meilläkään ei erityisiä ongelmia ole. En vain tiedä sitä, että pitäisikö tällaista yrittää etupäässä lasten takia. Minä en usko olevani enää lasten isän kanssa koskaan täysin onnellinen, kun hän on minua tietoisesti pettänyt, enkä tiedä olisiko miehenikään, koska hän on alunperin tällaiseen toiseen suhteeseen lähtenyt, eikä ole ollut kanssani onnellinen. Luottaa, arvostaa ja kunnioittaa en voisi enää koskaan täysin.
Irti päästäminen on vain puolin ja toisin hyvin vaikeata, ja sen tietäminen, mitä tässä tilanteessa pitäisi tehdä. Mies saattaisi olla tämän toisen kanssa onnellisempi, ja itsekin saattaisin olla onnellisempi jonkun muun kanssa, tai ainakin ilman miestäni. Mutta voimmeko olla siitä ikinä varmoja? Pitäisiköhän silti katsoa, miten yhteiselämä sujuisi, mutta toisaalta en ole varma, olisinko edes tällaiseen yritykseen valmis. Kyllä asiat menevät vaikeiksi, kun niistä ei puhuta ajoissa...
Ehkä tässä on vaikeinta päästää irti unelmasta, joka minulla on aina ollut elämäni suhteen. Miehestäni pystyisin kyllä päästämään irti. Tulisinko katumaan joskus sitä, etten yrittänyt enempää?
Vastaukset 18
Vanhimmat
Itselläni sama tilanne, paitsi, että lapsia ei ole... Jos joku osaisi kertoa miten tulevaisuudessa käy jos jatkaa niin maksaisin ihan mitä tahansa siitä tiedosta.
Ajatuksissa mukana, voimia toivomassa,
Kanssaihminen
Laatumiehiä vapautuu harvakseen. Hyvää tuuria tarvitset, jotta sellaisen kanssa voit lyödä hynttyyt yhteen. Homma kun ei ole pelkästään sinusta kiinni.
Todennäköisesti ajaudut lyhyestä suhteesta toiseen.
Minä olenkin ajatellut vain niin, että olisinko tulevaisuudessa onnellisempi kokonaan ilman miestä vai nykyisen mieheni kanssa. Olen päätymässä siihen, että ilman miestäkin osaisin nauttia elämästäni enemmän, kun sellaisen miehen kanssa, jonka rakkautta joutuisin aina epäilemään, ja jota myöskään itse en pystyisi täysin rakastamaan ja arvostamaan. Sitten jos joku hyvä mies jopa löytyisi joskus, niin mikäs siinä, mutta yhteen muuttamista varmaan tarkkaan harkitsisin.
Ratkaisua ei siis mielestäni pidäkään tehdä niin, että ajattelisi olisiko jonkun muun kanssa onnellisempi, vaan siten, että olisiko yksin onnellisempi.
Tuo mallisi toimii teoriassa, mutta käytännössä se ei olekaan niin helppoa.
Minä uutta emäntää etsiessäni lueskelin ja kuulin monta tarinaa. Mutkikasta on elo uusiosinkullakin.
Mikä siitä käytännössä tekee vaikeaa? Olen jo kokenutkin sitä (yksin elämistä) jonkun aikaa, ja olin silloin onnellisempi ja tasapainoisempi, sekä pystyin nauttimaan elämästä lasten kanssa enemmän kuin nyt.
Yleisin ongelma oli kuitenkin se, että tuli elämään ihana mies, joka tietysti lupasi vaikka mitä. Käytännössä tämä sitten olikin juoppo/velkaantunut/muu siivelläeläjä/muuten hyväksikäyttäjä, joka sitten häipyi liukkaasti tai piti laittaa "ulkoruokintaan". Jäljelle jäi suuri suru ja pettymyksentunne.
Eihän tuo nykyisenikään ole laatumies, kun on mennyt pettämään, eikä tunnu millään pääsevän toisesta suhteestaan irtikään. Mielestäni asiat pitäisi pystyä hoitamaan niin, että mikäli omassa suhteessa on ongelmia, on niistä kyettävä puhumaan ennen kuin aloittaa toisen suhteen. Ja ainakin olisi kyettävä päättämään, minkä naisen valitsee. Olisin ollut valmis kaiken antamaan anteeksi, mutta kun mies ei tiedä edelleenkään mitä haluaa.
Jos olen härski ja sanon itseäni laatumieheksi, niin yllättävän moni nainen aprikoi, mikä minussa on pielessä, kun olen vapaa. Ja vieläpä vaimon jättämä. Juopoksi kai useimmat arvelivat.
Sekin uudessa suhteessani on hienoa, että emäntäni sukukin arvostaa suuresti kunnolliseksi havaittua "vävyä".
Me ydinvoimalahenkilöt kun olemme luonnostammekin luotettavia.
Moi!
Itsellä sama tilanne! On ihana 1,5-vuotias tytär. Mutta vain toisinpäin. Avovaimoni petti ja ihastui 2 vuotta sitten erääseen henkilöön. Hän kuitenkin valitsi minut! Annoin anteeksi ja luulin, että hän pääsee siitä yli.
Niin hän itsekin luuli, mutta näin ei vain tapahtunut. Onhan se huono homma kun avovaimo kertoo jonkun riidan jälkeen ajatelleeksi, että ehkä yhteiselo tämän ihastuksen kanssa voisi toimia meidän yhteisen lapsenkin kanssa.Mutta hänen toinen lapsensa ei sitä ymmärtäisi.
Vaikka olen yrittänyt kaikki keinot, niin en hänen silmissään ole mies, hyvä isä kylläkin.
Hän ei halua parisuhdeneuvontaa. Mitäs teen??
Haaveissani on ydinperhe ja hyvä parisuhde,mutta nyt tuntuu erittäin vaikealta!
Samassa tilanteessa päätöksen suhteen olen minäkin. Ollut kaikenlaisia ongelmia, käyty perheneuvonnassa, mies vannoo ja vakuuttaa että haluaisi olla yhdessä...mutta käytäntö onkin aivan toinen: mistään ei voida edelleenkään puhua, kaikki syyt selvittämättä jne. -Hakkaan päätä seinään, rupean jo epäilemään kumpi meistä on psykiatrin tarpeessa... Ja SILTI se ratkaisevan askeleen tekeminen on jotenkin ylipääsemätön! Olemme päättäneet olla asumuserossa ja katsoa saisimmeko silloin vielä asioita/tunteita paremmin tutkailtua. tai kenties huomaamme että ero onkin ihan ok asia ja elämä parantunut. Olen todella miettinyt tuota samaa: kaipaanko takaisin unelmaa jota kenties koskaan ei ollutkaan...? Voimia kaikille asian kanssa kamppaileville!
Meillä on niin, että kaikki syyt ja seuraukset on puhuttu ja selvitetty riittävästi, mutta mies ei ole yhtään vannonut ja vakuuttanut haluavansa olla kanssani. Sitä olisin kaivannut. Hän vain miettii sitä, kenen kanssa haluaisi olla ja tunnen sen takia olevani "kakkosvaihtoehto" tai valinnan tulos vain lasten vuoksi. Sitä en halua. Asumusero ja lisämiettiminen meillekin tekisi varmasti hyvää.
Ehkäpä asumusero tekisi hyvää meillekin -vaikkei ulkopuolisia suhteita olekkaan kuvioissa. Samanlaisesta ilmentymästä periaatteessa kuitenkin eli kakkosvaihtoehtona olosta (tai meidän tapauksessa vertaus kotona olevaan huonekaluun lienee osuvampi)... Mies haluaa kaikki parhaat marjat kaikista koreista (perhe biletys & kaverit) ja minä haluan yksinkertaisesti miehen joka on haihattelunsa haihatellut :o). Plääh...On se kumma kun miehet ja naiset yleensäkkin elelevät yhdessä kun olemme kuitenkin niin erilaisia näköjään. Tuulenvireelle; Voimia, Valoa ja Rakkautta elämääsi ja päätösten tekoon!
Vapaat miehet ovat pääsääntöisesti juuri tuon syyn takia vapaita. He myös haluavat jatkaa vapauttaan. Yllättävän helposti naiset "jäävät koukkuun" tuollaiseen mieheen. Odottavat tämän käyntiä paikkakunnalla uskollisesti - vaikka tietävätkin asioiden oikean laidan.
Sama tilanne täälläkin, eroa mietitään mutta lopullisen päätöksen teko tuntuu äärettömän hankalalta. Suhde pitkä (13 vuotta) ja onnellinen, ei riitoja eikä pettämisiä, kaksi lasta, kaikki hyvin... Jotain silti puuttuu, eikä kumpikaan ole enää tyytyväinen. Minä tämän kaiken aloitin, koska en enää rakasta miestäni sillä tavalla kuin aiemmin. Välitän kyllä ja paljon, onhan hän lasteni isä ja minun läheisin ystäväni.
Mitä pitäisi tehdä? Jatkaa ja elää ilman seksiä ym. normaaliin parisuhteeseen liittyviä asioita ja tunteita? Erota ja jatkaa hyvää ystävyyssuhdetta ilman tukahduttavalta tuntuvaa yrittämisen pakkoa? Irti päästäminen on vaikeaa, mutta siihen ei minusta ole tarvettakaan, siis ainakaan kokonaan. Meillä on lapset ja heidän kauttaan olemme aina yhdessä kuitenkin. Olen kanssasi ihan samaa mieltä siinä, että ongelma on juuri siitä UNELMASTA irti päästämisessä. Ei tämän näin pitänyt mennä, tulevaisuuden piti olla ihan erinäköinen. Pelko siitä, että myöhemmin katuu ja haikailee menneitä, seuraa varmasti vielä pitkään mukana.
Minulla on tavallaan uusi suhde olemassa, mutta en voi siihen ainakaan vielä kunnolla paneutua, kun en tiedä mitä haluan. On vaikea seurata läheisen ihmisen (= mieheni) surua ja samalla vaatia tätä uutta ystävää joustamaan ja odottamaan jne. Tuntuu, etten riitä kenellekään, teen vain ihmisistä onnettomia. Toisaalta: en voi pakottaa tunteitani - en rakastaa ihmistä toisten käskystä, en lakata välittämästä.
Nyt on päällimmäisenä tunne, että kaikki olisi ihan hyvin, jos vain joku muu voisi tehdä päätöksen puolestani...
Tsemppiä kaikille tällaisten asioiden kanssa painiville!
Hei sinulle! Minulla on kyllä niin samanlaisia ajatuksia, että ajattelin vielä vastata. Me teimme jo yhdessä päätöksen, että mies lähtee, mutta nyt kun siitä on pari päivää kulunut (ennen konkreettista muuttoa), niin meillä tuntuu asiat sujuvan niin mukavasti, että taas ihmettelemme onko tämä oikein. Meillä tuntuu olevan ihan kaikki hyvin, ellen ryhdy ajattelemaan tuota miehen suhdetta toiseen naiseen.
Meillä riittää rakkautta puolin ja toisin (vaikka rakkauteni mieheeni on vähän "laimentunut"). Seksi on sujunut aina ja kaikki asiat arjessa rullaavat hyvin. Tuntuisi omalta kannaltani oikealta ratkaisulta erota, mutta toisaalta taas väärältä. Katuisinko myöhemmin? Minusta myös tuntuu, että joku muu saisi ratkaista asian. Oloni jo helpottui, kun kerran jo asian päätimme, mutta nyt taas pitää uudelleen miettiä (tai siihen on ainakin vielä mahdollisuus) niin tuntuu ettei ole enää yhtään varma siitä, mikä on oikea ratkaisu. Toivotan myös sinulle viisautta ja ymmärrystä oikeimman ratkaisun tekemisessä! Toisaalta, onpa ratkaisu mikä tahansa, se saattaa ajoittain kaduttaa myöhemmin, mutta elämää on elettävä sitten täysillä eteenpäin sen ratkaisun mukaisesti, minkä tekee. Tsemppiä meille kaikille samassa tilanteessa oleville!
Olimme pitkässä parisuhteessa ja tällä hetkellä harkinta aika menossa. Täytyy sanoa että tämä on kyllä aikamoista tunteitten sekamelskaa. Minä sitten "lopullisen" ratkaisun tein ja muutin pois yhteisestä kodistamme. Koin molemminpuoleista tyytymättömyyttä suhteessa. Käveltiin ns. toistemme ohi, ei enää välittämistä. Terapiassakin käytiin mutta ei siitä sillä hetkellä apua ollut, kipeitä asioita olisi pitänyt käsitellä jo paljon aiemmin.
Aluksi kaikki tuntuikin niin uudelta ja mukavalta, kun en ollut ikinä itsenäistä elämää viettänyt. Energiaa riitti vaikka kuinka. Nyt on sitten tullutkin niitä positiivisia tunteita toista kohtaan ja toisesta ns. hyvät puolet esiin ja tuleekin syyllistettyä itseään liikaa. Lapset ovat murrosikäisiä ja siinäkin on omat juttunsa. Lasten vuoksi on oltava tekemisissä ja kyllä meillä ihan hyvin on mennytkin siinä mielessä.
Tällä hetkellä olen yksin ja ensimmäistä kertaa elämässäni eikä minusta mihinkään vakavaan suhteeseen olekaan nyt, sen tiedän. Voimavarat on vähissä ja energia ei riitä.
Sen vaan sanon ettei kannata lähteä mihinkään suhteeseen jos ei tiedä mitä haluaa sillä siinä loukkaa loppujen lopuksi vain itseään, vaikka yksinolo on todella vaikeata niin uskon että se kuitenkin kannattaa.
Voimia kaikille jotka ovat samassa tilanteessa
Niinpä niin, kirjoittamasi tuntuu tosiaan aivan liiankin tutulta - hauskaa tavallaan törmätä "kohtalotoveriin". Meilläkin lähes päivittäin tunteet vaihtelevat ihan äärilaidasta toiseen. Eli sitä vaan pähkäilee, että mikä ratkaisu olisi paras, ja kuinka paljon sitä mahtaa sitten myöhemmin katua. Onneksi puheyhteys pelaa kuten aina ennenkin! Viime aikoina olen yrittänyt ajatella, että kävi niin tai näin, ei suhteemme lopu ennen kuin kuolemme, sillä lasten kautta olemme kuitenkin aina tekemisissä keskenämme, olemme kuitenkin yksi perhe, jolla on yhteinen historia. Se tuntuu lohdulliselta.
Voimia sinulle ja kirjoittele lisääkin, jos siltä tuntuu ;)
Minäkin saan siitä ajatuksesta lohtua, että ei meidän suhteemme tähän lopu, vaan muuttaa vain muotoaan. Olisimme jatkossa hyviä ystäviä, ja voisimme tukea toisiamme edelleen elämän eri asioissa. Lapset ovat yhteisiä ja heidän asiamme pystymme todella hyvässä sovussa hoitamaan. Se ehkä tässä asiassa tuntuu pahimmalta, että minä joudun tämän lopultakin ratkaisemaan, ja kantamaan myös osittain vastuun ratkaisusta. Toisaalta voin hyvillä mielin ajatella, että miehenihän tämän ratkaisi jo aikanaan, kun lähti toiseen suhteeseen, eli hänen ratkaisunsa ja hänen syynsäkinhän tämä koko asia on, ja olen tullut tosi pitkälle jo vastaan. Ilman hänen tekoaan en tätä joutuisi edes miettimään. Siinä mielessä tilanteemme on kuitenkin erilainen kuin teillä.
Mieheni on pohtinut asiaa koko kevään, eikä ole saanut mieltään selväksi, ja kun hänelle vihdoin alkoi ajatukset selvitä, olin jo itse joutunut niin kauan ajattelemaan eroa hänestä, että ero alkoi jo tuntua hyvältä ratkaisulta asiaan, ja jotenkin luonnolliselta sekä helpoltakin vaihtoehdolta. Tiedän myös olevani ihan onnellinen yksinkin.
Ja katuahan voimme vielä vuosienkin päästä ja palata yhteen, mikäli huomaamme eroratkaisun olevan väärä.