Muutaman päivän päästä tulee kuukausi kun ei ole tarvinut anopin pärstää nähdä. Pitkän aikaa tuli kärsittyä, mutta tein lopulta itse päätöksen etten ole anopin kanssa enää missään tekemisissä, avokki onneksi ymmärtää hyvin miksi näin. En ala sen kummemmin asiaa täällä erittelemään, mutta yksinkertaisuudessaan asia menee siten, että anopilla on joku kummallinen pakkomielle siittä etten ole tarpeeksi hyvä hänen tyttärelleen ja kohtelen häntä kaltoin. Viimeinen pisara oli kun hän soitti tyttärelleen ja kuulin kuinka hän kysyi suunnilleen näin: "Hakkaako ****** sinua?", siis aivan ihme paranoidi koko anoppi. Hänen epäilyksilleen ei ole mitään perää ja sen tietää kyllä kaikki muut lähipiirissämme puhumattakaan avokistani, joka ymmärrettävästi on nolona äitinsä takia mutta olemme kuitenkin sopineet, että anopin sekoilut ei saa meidän välejä hiertää tippaakaan.
Tuo oli siis vain jäävuoren huippu kaikista ihme tempauksista, joita anoppi on järjestänyt "pelastaakseen" tyttärensä. Se oli kuitenki itselleni ns. "breaking point" jonka jälkeen päätin etten ole enää missään tekemisissä ko. ihmisen kanssa. Suosittelen muillekin jotka ovat samassa tilanteessa, helpotti todella.
Voin kirjoitella muistakin tempauksista, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan ja vaihdellaan hieman kokemuksia, harvoin puolisosta on apua tälläisissä tilanteissa, koska kyse on kuitenkin hänen vanhemmista.
Tuo oli siis vain jäävuoren huippu kaikista ihme tempauksista, joita anoppi on järjestänyt "pelastaakseen" tyttärensä. Se oli kuitenki itselleni ns. "breaking point" jonka jälkeen päätin etten ole enää missään tekemisissä ko. ihmisen kanssa. Suosittelen muillekin jotka ovat samassa tilanteessa, helpotti todella.
Voin kirjoitella muistakin tempauksista, jos jotakuta sattuu kiinnostamaan ja vaihdellaan hieman kokemuksia, harvoin puolisosta on apua tälläisissä tilanteissa, koska kyse on kuitenkin hänen vanhemmista.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Jep, kuulostaa tutulta. En vaan voi käsittää, että anoppikokelas ei kykene päästämään tyttärestään irti (22v). Olen tehnyt päätöksen, että mulla ei ole nyt eikä tulevaisuudessa mitään asiaa likkakaverini äidille. Jos viiskymppinen ihminen ei voi antaa muiden elää omaa elämäänsä, niin silloin täytyy olla todella kypsymätön ihminen.
Saman tein ja helpotti. Ei kivaa, mutta jäi aikaa enemmän miettiä mukavempia asioita.
Eikö sitä sanota jossain että parempi kertarutina ku ainanen kitinä?
Ja pääseehän sinne anopin luokse aina takaisin;O
Viimeisen riidan jälkeen en ole anopin luona käynyt eikä häntä ole meille kylään pyydelty.
Aikaisemmin tuli aina omilla avaimillaan meille mutta nyt sekin on loppu.
En voi sietää anoppiani (miehen äiti), olen yrittänyt olla ystävällinen hänelle mutta "paskan saa pyytämättäkin", joten enää en jaksa. Jos aikuinen ihminen ei osaa käyttäytyä niin olkoon omissa oloissaan.
Mutta eipähän tarvitse sitten tulla "kitisemään" kun meillä on lapsia, heitä en varmasti vie anopin luo kyläilemään.
Anoppini soittaa vaimolleni viikottain ja saan kuulla kuinka huono olen jne.(etenkin kirjeet joita hän lähettää, ovat aivan "ylitsevuotavia".)
Kylässä kun käydään, niin sanaakaan sano asiasta..vaan puhuu enimmäkseen hänen entisistään..
Tekis mieli välillä räväyttää kaikki kerralla ulos, mut anoppi on anoppi.. ;) miksikä se siitä muuttus..
..Onneksi sentään nähdään kerran vuodessa..
Meillä se on taas päivittäistä soittelua ja tekstiviestien lähettelyä, kyselee jatkuvasti mitä tehdään ja ollaanko menossa jonnekkin. Voi vittu että risoo jo aivan toden teolla. Viikonloppuna yllätin sen kun norkoili meidän kodin lähettyvillä ja yritti kytätä, että ollaanko kotona.
Silloin kun vielä koitin tulla toimeen anopin kanssa niin ei hänkään mitään kasvotusten sanonut, päinvastoin oli aina niin mielinkielin kuin voi vaan olla. Sitten saattoi viereisessä huoneessa mölistä tytölleen ja haukkua minut pataluhaksi, aivan kuin en muka kuulisi mitä parin metrin päässä puhutaan kovaan ääneen! Sairas ihminen kaikenpuolin.
Kerrasta poikki on ollut omalla kohdallani oikea ratkaisu. Appivanhemmat ovat aina pitäneet itseään tietyssä erityisasemassa meidän elämässämme ja miehestäni heidän on ollut hyvin vaikea päästää irti. Pientä valehtelua ja naljailua olimme tottuneet vuosien aikana heiltä kuulemaan, muttei koskaan suoria haukkuja. Kunnes viime syksynä anoppi repesi liitoksistaan ja saimme kuulla miten väärän ratkaisun mieheni oli tehnyt mennessään kanssani naimisiin. Minua haukuttiin ensin päin naamaa ja sitten poistuttuani paikalta vielä lisää miehelleni. Kuitenkaan hetkeä myöhemmin kun suoraan kysyin heiltä mikä minussa niin heitä ärsyttää ja suututtaa, oli vastaus: "ei mikään, ehkä olet vain liian itsevarma". Kuitenkin viikkoa myöhemmin mieheni käydessä heitä tapaamassa oli heillä ollut jälleen tukku pahoja ajatuksia sanottavana minusta ja meidän avioliitostamme. Päätin silloin, ettei tuollaisia ihmisiä edes kannata yrittää miellyttää. Ei ollut miehenikään vaikea hyväksyä, mistä syystä ratkaisuuni päädyin. Kaksinaamaisia ihmisiä löytyy tästä maailmasta paljon. Satuttaahan se, että juuri omien appivanhempien on oltava niitä. Mutta elämä jatkuu silti!