Pettäjän tarina, kirje itselleni, osa 1

Anonyymi-ap kirjoitti:

Kirje itselleni ja Pikku-Mikalle 12.8.2023,

Istun pöydän ääressä, edessäni pöydällä on palapeli, jonka palat ovat sekaisin pitkin pöytää. Minun pitäisi saada se valmiiksi. En tiedä mikä siitä pitäisi tulla, en löydä siihen mallikuvaa, en ohjeita ja kukaan ei voi minua sen valmiiksi saamisessa auttaa. Olen toivoton, eksyksissä, närkästynyt, turhautunut ja tunnen sisäistä kipua asian osalta.

Sama tunne kivusta on ollut läsnä itsessäni aina, vaikka en ole sitä tunnistanut. Tai olisiko niin, etten ole halunnut tai uskaltanut sitä tunnistaa, kohdata. En ainakaan sitä ole etsinyt itsestäni näiden elämäni vuosien aikana. Tunnekipu on syntynyt minuun jo lapsuudessa / nuoruudessa ja ohjannut askeliani ja tekojani omalla polullani, kuin piilossa olevana, taustalla näkymättömänä, sumuisena voimana.

Tunnistan sen nyt ja olen siitä niin iloinen, jopa jotenkin ylpeä itsestäni sen löytämisestä. Se tunnekipu on tullut suhteesta äitiini, jota kipua myös isäni täydensi. Mutta en tunne katkeruutta heitä kohtaan, he yrittivät parhaansa. Tuntuu vain, että jäin niin paljon paitsi tunteista, joita äitini ei minua kohtaan osoittanut. Nyt voin ne asiat jopa nimetä: katse, hellyys, kosketus, silitys, halaus, pysähtyminen minua varten, kuuntelu ja kiinnostuksen asioitani kohtaan, sanat kiitos ja anteeksi, tuen anto. (tätä kirjoittaessa sattuu, kipu on läsnä sisälläni – itken.)

Tunnekipu vain voimistuu, kun mietin sitä Pikku-Mikaa, joka varmaan silloin pikkupoikana tunsi ja kenties jopa tunteen kautta pohti: Mikä minussa on vikana, kun maailman tärkein ihminen, oma äiti, ei minua rakasta? Mitä minun pitää tehdä, jotta ansaitsen / saan huomiota, rakkautta? Olenko tehnyt jotain väärin? Olenko ollut tuhma? Rakastaako äiti minua? Miksi hän ei katso, kuuntele, kysy, ole läsnä? Miksi hän nolaa minut seksuaalisuudessani? -------- Mukaudun, olen reipas, en kapinoi, suoritan, yritän olla hyvä ja mukava poika, asioissa etevä ja menestyä. Mutta se ei riitä ja auta, äiti ei vieläkään rakasta minua? Vietän paljon aikaa kavereiden kanssa, poissa kotoa, jotta kipu ei olisi läsnä. Myös siellä toimin samalla lailla ja saankin huomiota itselleni mukautumalla ihmisiin ja asioihin.

Otan mallia isästä, jos se auttaisi saamaan rakkautta. Ajattelen, senhän pitää toimia, koska totta kai äiti rakastaa isää. Niinpä suoritan, vaadin itseltäni lisää, yritän saada asiat tehtyä nopeasti, hermostun asioista jotka eivät toimi.

Tunnekipu vaille jäämisestä ja sen myötä tunnekipu omasta vaillinaisuudesta ovat nyt tulleet Pikku-Mikan rakennuspalikoiksi, jotka tulevat ohjaamaan elämääni taustalla, sieltä piilosta ja salaa sisimmästäni. Ohjaamaan tunteitani, itsetuntoani, rakkauttani, miehisyyttäni, tekojani. Kadotin itseni….

Kuten lapsena jo opin, mukautumalla minusta pidetään. Opin siinä oikein hyväksi, mutta itsetuntoni rakentui ympärillä olevien ihmisten eli peilien kautta. Vajoan syvemmälle……..

Tunnekipu ja sitä seurannut käyttäytymiseni on aiheuttanut minulle kyvyttömyyttä sitoutua. Tuntuu kuin en olisi pystynyt käyttäytymään järjellä. Vaille jäämisen ja vaillinaisuuden tunnekivut, kuinka vahvoja ne ovatkaan ohjaamaan ihmistä, minua. Näen sen nyt niin selvästi. Jos en saa huomiota, niin kuin lapsena jäin vaille, tarkoittaa se, ettei minua rakasteta tai minusta ei pidetä. Tämä on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti käyttäytymiseeni kaikkien ihmisten kanssa, erityisesti naisten osalta.Äidin ”näkymättömän” rakkauden kautta suhteeni naisiin on jotenkin vääristynyt. Aivan kuin olisin etsinyt äitini rakkautta ajatuksissani ja käyttäytymiselläni koko elämäni.

Suhteessa minut valtaa pelko jätetyksi tulemisesta. Näin olen toiminut aina, kaikissa seurustelu- ja läheisissä suhteissani. Jättihän äitini minutkin, kun he erosivat isäni kanssa…… tunnekipu ”menetetty mahdollisuus rakkauden tunteeseen.” Vaillinaisuuden tunnekipu ja pelko jätetyksi tulemista, on ollut läsnä minussa koko elämäni. Jokainen ihminen tarvitsee kuitenkin tunteen, että hänestä pidetään, häntä rakastetaan, myös Pikku-Mika. Pelon vuoksi olen pitänyt ajatuksissani ”jalkaa oven välissä”, valmiina saamaan / löytämään rakkauden, valmistautuen siihen, että minut jätetään. Sattuu….

Itsekkyys, omahyväisyys… sanoja, jotka kuvastavat minua ja käyttäytymistäni. Vaille jääminen, vaillinaisuuden tunne, pelko jätetyksi tulemisesta, peili-itsetunto ovat aiheuttaneet pettämiset ja säätämiset elämäni aikana. Olen aiheuttanut lähimmilleni paljon tuskaa, ymmärtämättä sitä kunnolla edes itsekkään. Kuinka vahvana sisälläni ja piilossa mielessäni on ollut nämä tunnekivut, jota olen teoillani yrittänyt poistaa. Vastaus on löytynyt…. Itsestäni, sisältäni… Pikku-Mika kertoi sen minulle. ”Sinun ei enää tarvitse.” Olen satuttanut myös itsenäni. Sattuu……………Hävettää…

...... Jatkuu osassa 2.....

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä