Ollut joitain hyviä keskusteluja palstalla, laittaneet miettimään asioita. Ollut samaan aikaan IRL joitain hyviä keskusteluja samoja aihealueita hipaisten, sivuten, halatenkin.
Mietin sitten tuossa yksinäisyyden kokemusta, puhtaasti omalla kohdallani, ja sen mahdollisia vaikutuksia muuhun elämään, olemiseen, seurauksiin.
Lopetin yksinäisyyden kokemisen aika varhain, lienee jo alakouluiässä, alle kahdentoista varmastikin. Silloin sitä ei ymmärtänyt kuten nyt ymmärtää. Ei liioin ymmärtänyt sitäkään, että tilalle tuli riippumattomuus muista ihmisistä, toki lapsen tapauksessa jonkinlainen riippuvuus vanhempiin luonnollisestikin jäi, kun olennaisesti kuuluivat elämään. Iän myötä olen ymmärtänyt, että sen riippumattomuuden seurauksena olen myös hyvin irrallinen muista ihmisistä, joskus tuntuu että asosiaalinen olisi paras kuvaus, vaikkei se kuitenkaan pidä diagnostisesti mitenkään paikkaansa. Kokonaiskomeuksen voisi kuitenkin sanailla vaikkapa siten, että muut ihmiset ovat ja touhuavat omiaan, ovat vain varjoja joiden kanssa toisinaan risteän, toisinaan en, katoavat mielestäni varjoina muiden varjojen sekaan, epämääräiseen hämärään ja nousevat uudelleen kiinnostaviksi vasta kun ovat taas ainoa varje näkökentässäni. Jotain sellaista, laiska allegoria.
Nyt on vaan jäänyt se mietityttämään, että onko mahdollista olla kokematta yksinäisyyttä, olla pitkälti riippumatonkin, mutta ei irrallinen? Olla jonkun, osata antaa itsensä toiselle, mutta silti säilyttää riippumattomuutensa, aivan kuten toinenkin toivottavasti säilyttää oman riippumattomuutensa, mutta ei enää olla irrallinen; vaan olla kiinnittynyt, siihen tiettyyn toiseen?
Tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta. Se ärsyttää. Siinä on paljon opittavaa.
Yksinäisyyden kokemuksesta pois oppiminen ja myöhempi irrallisuus seurauksineen
67
797
Vastaukset
Minä olen erakko. Viihdyn itsekseni. Osaan kyllä olla ihmisten kanssa, mutta en tunne halua tai tarvetta siihen. Minulle riittää kun jaksan sietää toisia ihmisiä työssäni ja sitten vapaa-ajalla haluan vain olla yksin. Tosin minulla on aivan mahtavia läheisiä ihmisiä, jotka sietävät sitä että olen vain satunnaisesti heihin yhteydessä.
Tuo on meissä kahdessa paljolti samankaltaista. En tietenkään tiedä, mutta sillä erolla, että mitä vähemmän olen töissä, sitä enemmän kaipaan sosiaalisuutta työn ulkopuolisilta tahoilta, mutta en kovin paljon silloinkaan.
Minulla on jokin oma "lasini", johon mahtuu päivässä N verran sosiaalisuutta ja NN verran omaa oloa, niin kun se N sosiaalisuutta täyttyy moninkertaisesti työaikana, ei sille sosiaalisuudelle ole enää mukissa tilaa työajan jälkeen kun se on syönyt ison osan omasta olemisestakin. Ja toisaalta se sosiaalisuus riittääkin, ei tule ahdistusta siitä että en jaksa olla ystävilleni, vielä mitä. Jotain sellaista.
Tosin olen alkanut epäilemään, että olen vain hyvin syvästi ylirasittunut, ollut sitä jo pitkään ja siksi tarvitsen paljon omaa aikaa jaksaakseni niitä rasitteita huomennakin. Mutta kattotaan, ajatus on uusi, se tarvitsee pohdintaa vielä pitkään.Samaa vikaa minussakin. Perhe nyt ajaa mulla saman asian eli ne läheiset mitä joillain muilla on sisarukset ja ystävät.
Muuten viihdyn yksinäni parhaiten.Mua ei haittaa olla päiväkausiakin yksin. En yleensä ahdistu siitä. Tarvitsen myös jonkun verran yksin oloa. Tosin sitten välillä tai ainakin joskus haluan lähteä jonnekin, tosin ei sen tarvitse olla mitään sen kummempaa kuin vaikka tuohon lähiostarille kahville.
randombypasser kirjoitti:
Tuo on meissä kahdessa paljolti samankaltaista. En tietenkään tiedä, mutta sillä erolla, että mitä vähemmän olen töissä, sitä enemmän kaipaan sosiaalisuutta työn ulkopuolisilta tahoilta, mutta en kovin paljon silloinkaan.
Minulla on jokin oma "lasini", johon mahtuu päivässä N verran sosiaalisuutta ja NN verran omaa oloa, niin kun se N sosiaalisuutta täyttyy moninkertaisesti työaikana, ei sille sosiaalisuudelle ole enää mukissa tilaa työajan jälkeen kun se on syönyt ison osan omasta olemisestakin. Ja toisaalta se sosiaalisuus riittääkin, ei tule ahdistusta siitä että en jaksa olla ystävilleni, vielä mitä. Jotain sellaista.
Tosin olen alkanut epäilemään, että olen vain hyvin syvästi ylirasittunut, ollut sitä jo pitkään ja siksi tarvitsen paljon omaa aikaa jaksaakseni niitä rasitteita huomennakin. Mutta kattotaan, ajatus on uusi, se tarvitsee pohdintaa vielä pitkään.En määkään jaksa olla ihan jatkuvasti sosiaalinen. Se sitä paitsi se syö energiaakin.
Ei mua ahdistanut kauheasti edes koronan aikana, tosin sitten kun paikat oli kiinni jo useatta viikkoa perättäin ja neljän seinänkin sisällä oli vierähtänyt aika paljon aikaa, niin alkoi jo hieman ahdistaa. Sen jälkeen, kun liikkeet, kirjastot ja muut paikat taas avautuivat, ei ahdistanut ihan niin paljon, koska jo se tietoisuus, että paikat ovat auki ja halutessaan voi yleensä mennä johonkin käymään jo lohduttaa. Muuten kyllä kestin korona-ajan lähes siinä missä missä tavallisen ei poikkeusolosuhteen.
- Anonyymi
Lasken myös itseni erakoksi. Tekstisi loppuosakin kuulostaa hyvin tutulta.
xLiner
"Onko mahdollista olla kokematta yksinäisyyttä, olla pitkälti riippumatonkin, mutta ei irrallinen? Olla jonkun, osata antaa itsensä toiselle, mutta silti säilyttää riippumattomuutensa.."
Vastaan, kyllä on. - Minäkin olen tavallaan aina aikuisiälläni ollut aika riippumaton toisista. Olen tarvinnut ja tarvitsen edelleen paljon omaa aikaa ja tilaa. - Kuitenkin, muutin lapsuudenkodistani suoraan yhteen lasteni isän kanssa, joten minun lähelläni oli aina ihmisiä; vanhemmat, puoliso tai omat lapset, kunnes mieheni kuoli ja lapset olivatkin jo muuttaneet omilleen. - Silloin minulla meni kyllä aikaa oppia siihen totaaliseen yksinäisyyteen. - Nyt lienen taas päässyt tasapainoon itseni kanssa ja nautin siitä, että saan olla yksin. Nautin jopa etätöistä yksin kotona. - Mutta kyllä tämä mielentila minun tapauksessani silti edellyttää sitä, että en ole irrallinen muista ihmisistä ja minulla on tietoisuus siitä, että minulla on lapset ja paljon ystäviä. Voin aina soittaa jollekulle, mennä käymään, pyytää kylään, mutta silti halutessani myös olla yksin.
Ainoa lievä kysymysmerkki itselläni on tuo: "Olla jonkun, osata antaa itsensä toiselle". - Siitä minulla ei ole varmuutta. - Kyllä, joo, voisin toki seurustella ja alkaa parisuhteeseen, mutta en tiedä olenko oikeastaan koskaan "antanut" itseäni täysin kenellekään. Kyllä minulla on aina jokin kontrolli ollut itselläni. Jalat eivät ole lähteneet alta, enkä oikein jaksa uskoa, että niin kävisi enää loppuelämänikään aikana, ainakaan kuvaannollisesti. 🙂Niin, ajattelin ääneen, mietin yksinäisyyden, riippumattomuuden ja irrallisuuden kokemuksia ääneen, niiden teoreettisia yhteyksiä tai niiden puuttumisia.
Aiemmin jossain keskustelussa totesin, että kun luovuin yksinäisyyden kokemisesta, tulin samalla toisista riippumattomaksi, osin myös vanhemmistani. Muistan sen hätkähdyttävän tuntemuksen lapsuudestani, sen vallan tunteen joka myös heijaistui kaikkeen olemiseen, mutta silloin se jäi selittämättömäksi tuntemukseksi. Nyt sille löytyi jo sanat, ehkä joskus jonkinlainen selityskin, asiayhteyksien kohtaamispiste, kenties.
On minullakin läheisiä joihin olla yhteydessä milloin vain, mutta olen silti heistä (täysin) irrallinen ja se vallitseva tilanne on nähdäkseni hyväksytty ehdoitta. Toisaalta olen itsekin tässä, aina tavoitettavissa jos tarve tulee, ehdoitta, mutta erilläni ja mitään odottamatta. En osaa ymmärtää tuota yhtälöä, vaikka tiedostan sen olemassaolon ja olen siitä puhunutkin joidenkin läheisten kanssa. Kokemus on yhtäläinen, mikä oikeastaan sotkee vielä enemmän asioita.
Olla jonkun onkin aika iso kysymys, paljon vaadittu. Olla jonkun, haluta tuntea olevansa jonkun, antaa toiselle oikeus kokea että joku on hänen, olla silti oma vapaa itsensä, olla sitli irrallinen. En tiedä, hankala kysymys.
- Anonyymi
Eikös jossain oo sanottu että ihminen on sen verran itsekäs että hakee aina toisesta jotain hyötyä, vaikkei sitä tiedostaisikaan. Mä uskon tohon sikäli, että se pitää ihmisen hengissä. Oli se sitten turvan hakeminen, läheisyys tai joku konkreettinen avuntarve jne. Elämä on paljon mielekkäämpää kun ei tarvitse kaikkea tehdä ja kokea yksin.
- Anonyymi
Kyllä mä uskon sen olevan mahdollista. Mä jopa luulen, että se olisi itselleni se luontaisin tapa olla parisuhteessa tai ihmissuhteissa ylipäänsä. Jos nyt sitten edes tajusin lainkaan mitä ajoit takaa.
Mä jaan tuon kokemuksen, että olen lakannut kokemasta yksinäisyyttä tosi varhain. Tosin en voi sanoa, etteikö nyt koskaan tulisi sellaista hetkeä, että kokisin yksinäisyyttä. Kyllä sellaisia hetkiä on, kun kaipaisin jonkun seuraa, mutta harvemmin sellainen hetki saa mua tekemään yhtään mitään sen tunteen poistamiseksi. Ja se tunne katoaa kyll ihan vaikka sillä, että lähden lenkille. Eikä se ole mitenkään ahdistava tunne mulle tai mitään sen kaltaista.
Ja juu, olen myös sellainen tavallaan irrallinen yksilö. En tosin mitenkään täysin irrallinen. Mä olen kiinnittynyt vanhempiini (isäni kylläkin on jo kuollut), siskooni, siskon muksuihin ja omaan lapseeni. Sen sijaan esimerkiksi mitään oikein kunnollisia ystävyyssuhteita mulla ei ole. Paljon tuttavia, mutta oikeista ystävistä en ole lainkaan varma onko heitä yhtään. Mä jotenkin koen, että ihmisten ystävyys on liian pinnallista. Mä itse kiinnityn ihmiseen, tavallaan ankkuroidun, silloin jos olen aidosti läheinen. Se ei tarkoita ripustatumista ja mä en kaipaa mitään jatkuvaa yhdessäoloa tmv. Voin olla jatkuvasti yhdessä, voin olla olematta. Mun puolestani voi tulla ja mennä ja olla ja viettää aikaansa jossain omissa reissuissaan. Pidempikään erossaolo ei häiritse mua yhtään, kun olen kiinnittynyt. Jos kumppanini on poissa vaikka puoli vuotta, niin en mä mitenkään siihen kuole tai siitä ahdistu. Se "lanka" on siinä olemassa ja venyy ja vanuu ja kutistuu ja lyhenee ja pitenee, mutta ei se katkea. En oikein osaa oikein sanallisesti sitä selittää sitä tunnetta. Vaan siis musta tosiaan tuntuu, että valtaosa ihmisistä ei taida tuohon kyetä. Ihmiset tuntuu olevan enemmän "poissa silmistä, poissa mielestä" tyyppiä kuin sellaista vakaasti ankkuroituvaa, mutta silti itsenäistä ja riippumatonta tyyppiä, kuten itse olen.Huh.... Kuulosti niin iteltäni, että hämmentää. Hienosti avattu asiaa tarkemmin, itse pysyttelin aika pinnallisella tasolla kuitenkin. Mutta just noin itsekin koen.
- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Huh.... Kuulosti niin iteltäni, että hämmentää. Hienosti avattu asiaa tarkemmin, itse pysyttelin aika pinnallisella tasolla kuitenkin. Mutta just noin itsekin koen.
En tiiä muistanko oikein, mutta me on mielestäni joskus sivumennen, jossain ihan toisenlaisessa aiheessa, jotain tän tyyppistä todettukin, että meissä on tio sama "irrallisuus" olemassa. Mä en nyt kuollaksenikaan muista mikä sen ketjun aihe oli, mutta ei siitä ihan hirveän kauaa mun muistaakseni ole.
- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Huh.... Kuulosti niin iteltäni, että hämmentää. Hienosti avattu asiaa tarkemmin, itse pysyttelin aika pinnallisella tasolla kuitenkin. Mutta just noin itsekin koen.
Ai niin ja koska meitä anoja on vaikea toisistamme erottaa, niin mä olen se, joka totesi sulle, että jos nyt joskus satun muuttamaan mieleni tämän palstan suhteen, niin mä pyydän sinne Hop Loppiin sitten 😀
Anonyymi kirjoitti:
En tiiä muistanko oikein, mutta me on mielestäni joskus sivumennen, jossain ihan toisenlaisessa aiheessa, jotain tän tyyppistä todettukin, että meissä on tio sama "irrallisuus" olemassa. Mä en nyt kuollaksenikaan muista mikä sen ketjun aihe oli, mutta ei siitä ihan hirveän kauaa mun muistaakseni ole.
Voi hyvin olla, soittelee kelloja itelläkin. Silti se hämmentää aina kun siihen törmää noin selkeästi sanailtuna. Kun tottakai sitä kuvittelee olevansa hirveän erityinen ja ainutlaatuinen, täysin muista poikkeava.
- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Voi hyvin olla, soittelee kelloja itelläkin. Silti se hämmentää aina kun siihen törmää noin selkeästi sanailtuna. Kun tottakai sitä kuvittelee olevansa hirveän erityinen ja ainutlaatuinen, täysin muista poikkeava.
Niin, sitä ajattelee aina itsensä ainutlaatuisena lumihiutaleena. Mutta on siinä oma lohdullisuutensakin huomata, ettei olekaan niin äärimmäisen poikkeava. 🙂
Anonyymi kirjoitti:
Ai niin ja koska meitä anoja on vaikea toisistamme erottaa, niin mä olen se, joka totesi sulle, että jos nyt joskus satun muuttamaan mieleni tämän palstan suhteen, niin mä pyydän sinne Hop Loppiin sitten 😀
Jotenkin tuon muistan, mutten kovin hyvin, kun olen niin irrallinen, mutta jos se toinen aika tulee, niin laita viestiä, olen todella kiinnostunut hoplopittelemaan. Tai muutenkin kahvittelemaan, ilman että aika muuttuu, on harvinaista löytää samoin kokeva ihminen.
- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Jotenkin tuon muistan, mutten kovin hyvin, kun olen niin irrallinen, mutta jos se toinen aika tulee, niin laita viestiä, olen todella kiinnostunut hoplopittelemaan. Tai muutenkin kahvittelemaan, ilman että aika muuttuu, on harvinaista löytää samoin kokeva ihminen.
Mulla on irrallisuuteni riesana ihan liian hyvä muisti. Se vaikeuttaa joskus elämää. Resetointinappi olisi kiva, mutta mielellään niin, että voisi itse päättää mitä resetoi.
Anonyymi kirjoitti:
Niin, sitä ajattelee aina itsensä ainutlaatuisena lumihiutaleena. Mutta on siinä oma lohdullisuutensakin huomata, ettei olekaan niin äärimmäisen poikkeava. 🙂
Juu, tähän tulee törmättyä useinkin. Mutta on se kiva, ettei olekaan ihan totaalisen erilainen, vaan oikeastaan varsin tavallinen. Pysyy jalat maassa 😉
Anonyymi kirjoitti:
Mulla on irrallisuuteni riesana ihan liian hyvä muisti. Se vaikeuttaa joskus elämää. Resetointinappi olisi kiva, mutta mielellään niin, että voisi itse päättää mitä resetoi.
Kas vain, mulla on samaa ongelmaa, muistan hyvin. Liian hyvin. Oikeastaan kaiken, kun asiayhteys on oikea, siis jokin sellainen jonka olen kokenut merkitykselliseksi. Töissä tuo on todella hyvä, mutta hiton kuormittava. Ja ehkä siksi siviilissä en valitse muistaa kaikkea, vaan moni asia lipuu läpi sormien/silmien/aivosolujen.
- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Juu, tähän tulee törmättyä useinkin. Mutta on se kiva, ettei olekaan ihan totaalisen erilainen, vaan oikeastaan varsin tavallinen. Pysyy jalat maassa 😉
Tavallisuudesta en tiedä. Ihmisessä on niin paljon erilaisia ominaisuuksia, että kyllä jokainen omalla tavallaan ainutlaatuinen ongelmakimppu varmasti on. Vaan mitä tähän aloituksen aiheeseen tulee, niin oman kokemukseni mukaan tuo ei ole kaikkein tavallisin ominaisuus. Kokemukseni voi tietysti olla täysin väärä, mutta sanon sen silti. Mun kokemukseni mukaan ihmiset ovat yleisemmin joko sellaisia, että he kiinnittyvät ja menettävät siinä riippumattomuuttaan ja itsenäisyyttään tai haluavat säilyttää riippumattomuuttaan ja itsenäisyyttään, eivätkä siksi kykene kiinnittymään kunnolla. Itseni kaltaisia en ole montaa tavannut ja kyllä valtaosa mut riittävän hyvin tuntevista pitää mua tässä mielessä vähän outona.
Mä juttelin tästä siskoni kanssa silloin kun isäni oli kuollut. Me ei oltu oltu juurikaan missään tekemisissä toistemme kanssa siinä useampaan vuoteen. Mun siskoni sanoi sen jotenkin silleen jännästi, että kyllä hän sen tietää, että jos tarve tulee, niin sä olet paikalla. Että sä huitelet tuolla jossain, eikä susta kuule mitään pariin vuoteen, niin jos tulee hätä, sä tulet kyllä. Se oli musta kauniisti sanottu ja kuvaa aika hyvin sitä suhdetta, joka mulla siskoni kanssa on ja kyllä mäkin hänestä aika samoin ajattelen, vaikka hän nyt ei ole varmaan koskaan elämässään missään huidellut sillä tavalla kuin minä. Kyllä hän ainakin on ihan täysin hyväksynyt sen millanen mä olen.
Mä näin eksääni tossa reilu kuukausi sitten. Me ollaan viimeksi nähty toisemme reilu viis vuotta sitten. En nyt ala avaamaan sitä koko kuviota, mutta hän siis pyöri tässä mun kämpilläni viikon ja juteltiin monta asiaa läpi. Hän sano sit siinä olikohan se toiseksi viimesenä iltana, että mikähän hitto siinä on, ku sä ole aina vaan sellanen, kuin ei olis koskaan poissa ollutkaan (meillä on siis takana silloin aikanaan vuosia kestänyt on-off kuvio). Että kun oli vaan niin helppo vain jäädä ja hän tietää, että elämä on seuravan pari kuukautta vähän sekasin ja kuitenkin tietää, että ei se edelleenkään toimis. Ja siis se on ihan totaalisen totta, se ei toimis. 🤣
Sekin on jännä, että mun kokemukseni mukaan tämä on ominaisuus, jonka suht vieraatkin ihmiset tunnistaa, jos vähän enemmän aikaa yhdessä viettää. Mä olen useampaan kertaan ja eri porukoissa tullut yksimielisesti määritellyksi "kaikkein lojaaleimmaksi" yksilöksi ja samalla musta on kuulemma ihan julmetun vaikea saada selkeää kuvaa. Pysyn jotenkin kuulemma niin etäisenä. Kun ihmiset on mulle just silleen kuten tuolla kuvasit, sellasia varjoja, jotka touhuaa omiaan. Sitten jos ne tulee jostain syystä siihen riittävän lähelle ja heillä on aidosti mulle väliä, siinä on joku kohtaaminen, niin ne ihmiset muuttuu tavallaan "värillisiksi" ne ei ole enää vain niitä varjoja ja mä teen kaikkeni sen eteen, että niillä mulle "värillisiksi" muuttuneilla olisi hyvä olla siinä mikä se konteksti nyt onkaan. Vaan jotta siihen muodostuis oikea side, se joka kestää, niin sen toisen yksilön pitäsi kyetä myös vastavuoroisesti se side luomaan ja harva kykenee siihen. Sitä tunnetta on jotenkin ihan kauhean vaikea selittää, mutta jos sä olet samanlainen, niin ehkä tajuat mistä puhun. - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Tavallisuudesta en tiedä. Ihmisessä on niin paljon erilaisia ominaisuuksia, että kyllä jokainen omalla tavallaan ainutlaatuinen ongelmakimppu varmasti on. Vaan mitä tähän aloituksen aiheeseen tulee, niin oman kokemukseni mukaan tuo ei ole kaikkein tavallisin ominaisuus. Kokemukseni voi tietysti olla täysin väärä, mutta sanon sen silti. Mun kokemukseni mukaan ihmiset ovat yleisemmin joko sellaisia, että he kiinnittyvät ja menettävät siinä riippumattomuuttaan ja itsenäisyyttään tai haluavat säilyttää riippumattomuuttaan ja itsenäisyyttään, eivätkä siksi kykene kiinnittymään kunnolla. Itseni kaltaisia en ole montaa tavannut ja kyllä valtaosa mut riittävän hyvin tuntevista pitää mua tässä mielessä vähän outona.
Mä juttelin tästä siskoni kanssa silloin kun isäni oli kuollut. Me ei oltu oltu juurikaan missään tekemisissä toistemme kanssa siinä useampaan vuoteen. Mun siskoni sanoi sen jotenkin silleen jännästi, että kyllä hän sen tietää, että jos tarve tulee, niin sä olet paikalla. Että sä huitelet tuolla jossain, eikä susta kuule mitään pariin vuoteen, niin jos tulee hätä, sä tulet kyllä. Se oli musta kauniisti sanottu ja kuvaa aika hyvin sitä suhdetta, joka mulla siskoni kanssa on ja kyllä mäkin hänestä aika samoin ajattelen, vaikka hän nyt ei ole varmaan koskaan elämässään missään huidellut sillä tavalla kuin minä. Kyllä hän ainakin on ihan täysin hyväksynyt sen millanen mä olen.
Mä näin eksääni tossa reilu kuukausi sitten. Me ollaan viimeksi nähty toisemme reilu viis vuotta sitten. En nyt ala avaamaan sitä koko kuviota, mutta hän siis pyöri tässä mun kämpilläni viikon ja juteltiin monta asiaa läpi. Hän sano sit siinä olikohan se toiseksi viimesenä iltana, että mikähän hitto siinä on, ku sä ole aina vaan sellanen, kuin ei olis koskaan poissa ollutkaan (meillä on siis takana silloin aikanaan vuosia kestänyt on-off kuvio). Että kun oli vaan niin helppo vain jäädä ja hän tietää, että elämä on seuravan pari kuukautta vähän sekasin ja kuitenkin tietää, että ei se edelleenkään toimis. Ja siis se on ihan totaalisen totta, se ei toimis. 🤣
Sekin on jännä, että mun kokemukseni mukaan tämä on ominaisuus, jonka suht vieraatkin ihmiset tunnistaa, jos vähän enemmän aikaa yhdessä viettää. Mä olen useampaan kertaan ja eri porukoissa tullut yksimielisesti määritellyksi "kaikkein lojaaleimmaksi" yksilöksi ja samalla musta on kuulemma ihan julmetun vaikea saada selkeää kuvaa. Pysyn jotenkin kuulemma niin etäisenä. Kun ihmiset on mulle just silleen kuten tuolla kuvasit, sellasia varjoja, jotka touhuaa omiaan. Sitten jos ne tulee jostain syystä siihen riittävän lähelle ja heillä on aidosti mulle väliä, siinä on joku kohtaaminen, niin ne ihmiset muuttuu tavallaan "värillisiksi" ne ei ole enää vain niitä varjoja ja mä teen kaikkeni sen eteen, että niillä mulle "värillisiksi" muuttuneilla olisi hyvä olla siinä mikä se konteksti nyt onkaan. Vaan jotta siihen muodostuis oikea side, se joka kestää, niin sen toisen yksilön pitäsi kyetä myös vastavuoroisesti se side luomaan ja harva kykenee siihen. Sitä tunnetta on jotenkin ihan kauhean vaikea selittää, mutta jos sä olet samanlainen, niin ehkä tajuat mistä puhun.Sä sanoit sen niin, että "Olla jonkun, osata antaa itsensä toiselle, mutta silti säilyttää riippumattomuutensa, aivan kuten toinenkin toivottavasti säilyttää oman riippumattomuutensa, mutta ei enää olla irrallinen; vaan olla kiinnittynyt, siihen tiettyyn toiseen?" ... just noin. Että voi antaa itsensä ja se toinen uskaltaa antaa itsensä, luottaa siihen, että se toinen ei satuta, eikä katoa. Eikä kyse ole mistään omistamisesta, vaan omasta vapaasta tahdosta kiinnittyä ja ankkuroitua, molemmin puolin. Kuten mun siskoni sanoin, niin sä voit huidella tuolla jossain, mutta jos tarve on, niin tulet kyllä ja se toimii molempiin suuntiin. Jos tarve on ja kun tarve on, niin sitä "ankkuriköyttä" voi seurata kumpaan tahansa suuntaan ja se toinen on siellä.
Anonyymi kirjoitti:
Tavallisuudesta en tiedä. Ihmisessä on niin paljon erilaisia ominaisuuksia, että kyllä jokainen omalla tavallaan ainutlaatuinen ongelmakimppu varmasti on. Vaan mitä tähän aloituksen aiheeseen tulee, niin oman kokemukseni mukaan tuo ei ole kaikkein tavallisin ominaisuus. Kokemukseni voi tietysti olla täysin väärä, mutta sanon sen silti. Mun kokemukseni mukaan ihmiset ovat yleisemmin joko sellaisia, että he kiinnittyvät ja menettävät siinä riippumattomuuttaan ja itsenäisyyttään tai haluavat säilyttää riippumattomuuttaan ja itsenäisyyttään, eivätkä siksi kykene kiinnittymään kunnolla. Itseni kaltaisia en ole montaa tavannut ja kyllä valtaosa mut riittävän hyvin tuntevista pitää mua tässä mielessä vähän outona.
Mä juttelin tästä siskoni kanssa silloin kun isäni oli kuollut. Me ei oltu oltu juurikaan missään tekemisissä toistemme kanssa siinä useampaan vuoteen. Mun siskoni sanoi sen jotenkin silleen jännästi, että kyllä hän sen tietää, että jos tarve tulee, niin sä olet paikalla. Että sä huitelet tuolla jossain, eikä susta kuule mitään pariin vuoteen, niin jos tulee hätä, sä tulet kyllä. Se oli musta kauniisti sanottu ja kuvaa aika hyvin sitä suhdetta, joka mulla siskoni kanssa on ja kyllä mäkin hänestä aika samoin ajattelen, vaikka hän nyt ei ole varmaan koskaan elämässään missään huidellut sillä tavalla kuin minä. Kyllä hän ainakin on ihan täysin hyväksynyt sen millanen mä olen.
Mä näin eksääni tossa reilu kuukausi sitten. Me ollaan viimeksi nähty toisemme reilu viis vuotta sitten. En nyt ala avaamaan sitä koko kuviota, mutta hän siis pyöri tässä mun kämpilläni viikon ja juteltiin monta asiaa läpi. Hän sano sit siinä olikohan se toiseksi viimesenä iltana, että mikähän hitto siinä on, ku sä ole aina vaan sellanen, kuin ei olis koskaan poissa ollutkaan (meillä on siis takana silloin aikanaan vuosia kestänyt on-off kuvio). Että kun oli vaan niin helppo vain jäädä ja hän tietää, että elämä on seuravan pari kuukautta vähän sekasin ja kuitenkin tietää, että ei se edelleenkään toimis. Ja siis se on ihan totaalisen totta, se ei toimis. 🤣
Sekin on jännä, että mun kokemukseni mukaan tämä on ominaisuus, jonka suht vieraatkin ihmiset tunnistaa, jos vähän enemmän aikaa yhdessä viettää. Mä olen useampaan kertaan ja eri porukoissa tullut yksimielisesti määritellyksi "kaikkein lojaaleimmaksi" yksilöksi ja samalla musta on kuulemma ihan julmetun vaikea saada selkeää kuvaa. Pysyn jotenkin kuulemma niin etäisenä. Kun ihmiset on mulle just silleen kuten tuolla kuvasit, sellasia varjoja, jotka touhuaa omiaan. Sitten jos ne tulee jostain syystä siihen riittävän lähelle ja heillä on aidosti mulle väliä, siinä on joku kohtaaminen, niin ne ihmiset muuttuu tavallaan "värillisiksi" ne ei ole enää vain niitä varjoja ja mä teen kaikkeni sen eteen, että niillä mulle "värillisiksi" muuttuneilla olisi hyvä olla siinä mikä se konteksti nyt onkaan. Vaan jotta siihen muodostuis oikea side, se joka kestää, niin sen toisen yksilön pitäsi kyetä myös vastavuoroisesti se side luomaan ja harva kykenee siihen. Sitä tunnetta on jotenkin ihan kauhean vaikea selittää, mutta jos sä olet samanlainen, niin ehkä tajuat mistä puhun.Tajuan mistä puhut, liiankin hyvin. Harvoin silmät kostuu palstalla seikkaillessa, mutta nyt kostui. Oli kuin olisin itse kirjoittanut. Tuo lojaalius, ihan sama montako vuotta on välissä. Lähestymisen helppous vuosienkin jälkem, kunhan pohja on olemassa. Muiden kokemus, että on "eniten" siinä, mutta samalla etäällä, mutta toisaalta on aina eniten siinä, intensiivisestikin.
Väsyttää, ei ajatus toimi kunnolla, jatketaan toisella kertaa, kiitos tästä! Ja olet huomattavan kiinnostava.- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Tajuan mistä puhut, liiankin hyvin. Harvoin silmät kostuu palstalla seikkaillessa, mutta nyt kostui. Oli kuin olisin itse kirjoittanut. Tuo lojaalius, ihan sama montako vuotta on välissä. Lähestymisen helppous vuosienkin jälkem, kunhan pohja on olemassa. Muiden kokemus, että on "eniten" siinä, mutta samalla etäällä, mutta toisaalta on aina eniten siinä, intensiivisestikin.
Väsyttää, ei ajatus toimi kunnolla, jatketaan toisella kertaa, kiitos tästä! Ja olet huomattavan kiinnostava.Aika painua untenmaille juu. Öitä. 🙂
- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Tajuan mistä puhut, liiankin hyvin. Harvoin silmät kostuu palstalla seikkaillessa, mutta nyt kostui. Oli kuin olisin itse kirjoittanut. Tuo lojaalius, ihan sama montako vuotta on välissä. Lähestymisen helppous vuosienkin jälkem, kunhan pohja on olemassa. Muiden kokemus, että on "eniten" siinä, mutta samalla etäällä, mutta toisaalta on aina eniten siinä, intensiivisestikin.
Väsyttää, ei ajatus toimi kunnolla, jatketaan toisella kertaa, kiitos tästä! Ja olet huomattavan kiinnostava.Tässä ketjussa on muutamassakin kohtaa pohdittu suoraan parisuhdetta ja vaikken mä tossa sun alotuksessa suoraa parisuhdepohdintaa nähnyt, niin ajattelin nyt vielä lisätä yhden asian ihan parisuhteeseen liittyen.
Mä näin jossain, muistaakseni tällä palstalla, aikanaan jonkun kertovan omasta parisuhteestaan ja mietin, että hitto vie tuo kuulostaisi mullekin täydelliseltä. Hän kertoi muistaakseni, että ovat etäsuhteessa ja asuivat tosi kaukana toisistaan. Siitä sai sen käsityksen, että toinen osapuoli olis jossain tuolla Keski-Euroopan puolella. Sitten kulkivat toinen toistensa luona silleen pidempään oleskelemassa, kun työt kulkivat molemmilla mukana. Mä tosiaan mietin, että mistä sellaisen kumppanin löytäisi. Sellainen olisi niin täydellistä minulle. Vaikkakaan ei se nyt välttämättä sitä eri maata tarvitsisi, mutta riittävästi etäisyyttä kyllä.
Mä kaipaan välillä omaa aikaa, mutta en jatkuvasti. Toisinaan on ihanaa olla myös ns. lähisuhteessa ja jatkuvasti toisen kanssa. Jotenkin mä luulen, että sellainen erillissuhde miten se usein ajatellaan, ei sopisi mulle laisinkaan. Silloin kun kaipaan etäisyyttä, niin mä kaipaan aidosti etäisyyttä, niin että toinen oikeasti pysyy poissa ja mä en ole ihminen ketä kiinnostaisi likimain ikinä yhtään lähteä johonkin kaupungille viettämään laatuaikaa tai mennä yöksi tai viikonlopuksi toisen luo. Että jos yhdessä, niin sitten kunnolla ja pidempään yhdessä ja jos erillään niin sitten ihan oikeasti kaukana, ettei kukaan edes kuvittele jotain pikaista illanviettoa yhdessä. Näin erillissuhdetta koskaan kokeilemattomana, mä luulen, että kokisin lähellä sijaitsevan erillissuhteen likimain rasittavimpana mahdollisena parisuhdemuotona. Jopa kuormittavampana kuin saman katon alla jatkuvasti asumisen. Mutta siis tuollainen sitoutunut kaukosuhde sopisi mulle hyvin. Siinä se ankkuriköysi saisi ihan rauhassa venyä ja kutistua ja vanua ja taas välillä lyhentyä. Mut eipä taida kovin montaa sellaista löytyä, joka myös tuollaisesta pitäisi. 🙂 Anonyymi kirjoitti:
Tässä ketjussa on muutamassakin kohtaa pohdittu suoraan parisuhdetta ja vaikken mä tossa sun alotuksessa suoraa parisuhdepohdintaa nähnyt, niin ajattelin nyt vielä lisätä yhden asian ihan parisuhteeseen liittyen.
Mä näin jossain, muistaakseni tällä palstalla, aikanaan jonkun kertovan omasta parisuhteestaan ja mietin, että hitto vie tuo kuulostaisi mullekin täydelliseltä. Hän kertoi muistaakseni, että ovat etäsuhteessa ja asuivat tosi kaukana toisistaan. Siitä sai sen käsityksen, että toinen osapuoli olis jossain tuolla Keski-Euroopan puolella. Sitten kulkivat toinen toistensa luona silleen pidempään oleskelemassa, kun työt kulkivat molemmilla mukana. Mä tosiaan mietin, että mistä sellaisen kumppanin löytäisi. Sellainen olisi niin täydellistä minulle. Vaikkakaan ei se nyt välttämättä sitä eri maata tarvitsisi, mutta riittävästi etäisyyttä kyllä.
Mä kaipaan välillä omaa aikaa, mutta en jatkuvasti. Toisinaan on ihanaa olla myös ns. lähisuhteessa ja jatkuvasti toisen kanssa. Jotenkin mä luulen, että sellainen erillissuhde miten se usein ajatellaan, ei sopisi mulle laisinkaan. Silloin kun kaipaan etäisyyttä, niin mä kaipaan aidosti etäisyyttä, niin että toinen oikeasti pysyy poissa ja mä en ole ihminen ketä kiinnostaisi likimain ikinä yhtään lähteä johonkin kaupungille viettämään laatuaikaa tai mennä yöksi tai viikonlopuksi toisen luo. Että jos yhdessä, niin sitten kunnolla ja pidempään yhdessä ja jos erillään niin sitten ihan oikeasti kaukana, ettei kukaan edes kuvittele jotain pikaista illanviettoa yhdessä. Näin erillissuhdetta koskaan kokeilemattomana, mä luulen, että kokisin lähellä sijaitsevan erillissuhteen likimain rasittavimpana mahdollisena parisuhdemuotona. Jopa kuormittavampana kuin saman katon alla jatkuvasti asumisen. Mutta siis tuollainen sitoutunut kaukosuhde sopisi mulle hyvin. Siinä se ankkuriköysi saisi ihan rauhassa venyä ja kutistua ja vanua ja taas välillä lyhentyä. Mut eipä taida kovin montaa sellaista löytyä, joka myös tuollaisesta pitäisi. 🙂Mulla on sikäli vähän samat nuotit, että periaatteessa yhteen, heti ja kunnolla tai sitten on parempi pitää kohtalaista etäisyyttä. En tosin sulje pois etteikö toinen osapuoli voisi asua naapurikorttelissa vaikka olisikin etäisempi suhde, mutta on se ajatuksen tasolla toisaalta vähän vieraan tuntuinen kuvio.
Vaan nyt tarttee olla ja makustella. Miettiä mikä ylipäänsä on oman hyvinvoinnin kannalta oikeampi suunta, myös parisuhteen osalta. Paljon olisi opittavaa taas ittestä, mutta kyllä se kaikki aikanaan selviää.- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Mulla on sikäli vähän samat nuotit, että periaatteessa yhteen, heti ja kunnolla tai sitten on parempi pitää kohtalaista etäisyyttä. En tosin sulje pois etteikö toinen osapuoli voisi asua naapurikorttelissa vaikka olisikin etäisempi suhde, mutta on se ajatuksen tasolla toisaalta vähän vieraan tuntuinen kuvio.
Vaan nyt tarttee olla ja makustella. Miettiä mikä ylipäänsä on oman hyvinvoinnin kannalta oikeampi suunta, myös parisuhteen osalta. Paljon olisi opittavaa taas ittestä, mutta kyllä se kaikki aikanaan selviää.Jos saan kysyä, niin mistäs sulle yhtäkkiä on niin pihalla oleva olo tullut? Onko jotain sattunu vai onko tää joku pidemmän kehityksen tulos? Tai ehkä tää ei ole sulle itsellesi yhtään niin yllättävää.
Mut joo, sellasta tulee joskus eteen. Mä ite kipuilin pahimmat kipuiluni tossa joitain vuosia takaperin. Sitä ennen elin oman elämäni henkilökohtaisen kymmenen vuoden heIvetin, jonka koko karmeuden mä tajusin sitten vasta ajan kanssa. Silloin kun se oli päällä, sen yritti vaan kestää ja pysyä pinnalla, mutta sitten jälkikäteen pystyi niitäkin analysoimaan. No mä en usko, että sulle ihan niin rajuja juttuja on tässä takana. Annat itelles aikaa ja tosiaan makustelet kaikessa rauhassa. 🙂 Anonyymi kirjoitti:
Jos saan kysyä, niin mistäs sulle yhtäkkiä on niin pihalla oleva olo tullut? Onko jotain sattunu vai onko tää joku pidemmän kehityksen tulos? Tai ehkä tää ei ole sulle itsellesi yhtään niin yllättävää.
Mut joo, sellasta tulee joskus eteen. Mä ite kipuilin pahimmat kipuiluni tossa joitain vuosia takaperin. Sitä ennen elin oman elämäni henkilökohtaisen kymmenen vuoden heIvetin, jonka koko karmeuden mä tajusin sitten vasta ajan kanssa. Silloin kun se oli päällä, sen yritti vaan kestää ja pysyä pinnalla, mutta sitten jälkikäteen pystyi niitäkin analysoimaan. No mä en usko, että sulle ihan niin rajuja juttuja on tässä takana. Annat itelles aikaa ja tosiaan makustelet kaikessa rauhassa. 🙂Pidemmän matkan kompurointia, sanotaan vaikka niin. Työn alla, vaan työmaalle ei loppua näy. Luultavasti työmaan olisi ollut hyvä alkaa jo kolmekymmentä tms. vuotta sitten, mikäli olen yhtään kartalla, mutta on tässä loppuikä aikaa selvitellä kuvioita mielessään.
Ei kai mulla nyt mitään helvettejä ole ollut, erot pois lukien, mutta ne on aina saatu aika sovinnolla lopulta järjestymään, mitä nyt sitten on itse tarvinut keräillä palapeliään kasaan vähän pidempään, mutta eipä ne helppoja yleensä kelleen ole, tavalla tai toisella.
Kiitos. Makustelussa riittääkin tekemistä, enemmän kuin kaipaisin, mutta sitäpä juuri ei voi valita, se tulee kaupan mukana. Mutta valmista tulee varmasti, siitä pitää jäljellä oleva elämänmitta huolen.- Anonyymi
randombypasser kirjoitti:
Pidemmän matkan kompurointia, sanotaan vaikka niin. Työn alla, vaan työmaalle ei loppua näy. Luultavasti työmaan olisi ollut hyvä alkaa jo kolmekymmentä tms. vuotta sitten, mikäli olen yhtään kartalla, mutta on tässä loppuikä aikaa selvitellä kuvioita mielessään.
Ei kai mulla nyt mitään helvettejä ole ollut, erot pois lukien, mutta ne on aina saatu aika sovinnolla lopulta järjestymään, mitä nyt sitten on itse tarvinut keräillä palapeliään kasaan vähän pidempään, mutta eipä ne helppoja yleensä kelleen ole, tavalla tai toisella.
Kiitos. Makustelussa riittääkin tekemistä, enemmän kuin kaipaisin, mutta sitäpä juuri ei voi valita, se tulee kaupan mukana. Mutta valmista tulee varmasti, siitä pitää jäljellä oleva elämänmitta huolen.Juu. Sellaista se elämä tosiaan joskus on ja silloin ei auta kuin antaa itselleen aikaa. 🙂
Harva tosiaan varmaan on onnistunut elämään läpi sellaista reilu kymmenvuotispätkää, johon mä onnistuin itseni mukaan pistämään. Tai no ei siitä voi itseään syyttää, sillä elämää ei voi lopullisesti suunnitella, vaikka kuinka yrittää. Joskus siinä täytyy vaan yrittää sinnitellä kyydissä. Anonyymi kirjoitti:
Juu. Sellaista se elämä tosiaan joskus on ja silloin ei auta kuin antaa itselleen aikaa. 🙂
Harva tosiaan varmaan on onnistunut elämään läpi sellaista reilu kymmenvuotispätkää, johon mä onnistuin itseni mukaan pistämään. Tai no ei siitä voi itseään syyttää, sillä elämää ei voi lopullisesti suunnitella, vaikka kuinka yrittää. Joskus siinä täytyy vaan yrittää sinnitellä kyydissä.Niin, onneksi sitä on koko loppuelämä aikaa antaa itselleen aikaa 😁
No en nyt tietty tiedä mitä kaikkea siihen sun kymmenen vuoden episodiin on sattunut, mutta kyllähän sitä toisille sattuu osumaan aika rankkoja pätkiä elämään, on kaikenlaista harmia ja vähän joka suunnalta, maailma niin sanotusti kaatuu kasa toisensa perästä niskaan eikä loppua näy. Vaan aina se johonkin loppuu ja sen jälkeen on aika pyyhkiä pölyt harteilta ja katsoa minkä lävitte tuli juuri käveltyä. Sen ymmärtämiseen menee helposti toinen kymmenen vuotta, mutta melkeinpä kuin elokuvaa kattellen, onneksi.
- Anonyymi
Sinulla jos kellä olen ajatellut olevan siihen täydet 100% mahdollisuudet. Tai sitten tämä oli "luritus" jollekulle tapaamallesi, mutta ei sekään niin huonosti:)
Elämä on täynnä mahdollisuuksia, jatkuvasti, mutta ei se tarkoita että se olisi jotenkin rikkaampaa tai että ne mahdollisuudet avaisivat ovea jonkinlaiseen onneen. Se irrallisuus, sanotaan vaikka niin, on liian makeaa että siitä laskisi irti. Se on kuin huume, liian hyvää, liian hyvää ollakseen tottakin, mutta samaan aikaan parasta mitä voi saada. Kiinteä ja vakaa parisuhde sekin olisi makeaa mahan täydeltä, mutta...
- Anonyymi
Se, että joutuu liian pienenä ottamaan liikaa vastuuta altistaa vahvuuteen sairastumiseen. Lapsi, joka pitää itsestään huolta, silti tarvitsee aikuisen sylin, aikuisen asettamat rajat ja aikuisen, joka tukee ja huolehtii.
Minäkin olin se reipas lapsi, se joka teki kaiken itse, oli aina ajoissa, omatoiminen ja oma-aloitteinen, katsoi pienemmän perään ja jäi jo 12v yksin kotiin pe-su mökkireissuilta, kun oli treenit. 80-luvun avainkaula-lapset… Sama on heijastunut menneisiin parisuhteisiin, olen ollut se kuka huoltaa, hoitaa ja tukee 80:20- suhteessa kun tavoitetila olisi 50:50 normaalihajonnalla pitkällä aikavälillä. Ja vahvuus kiehtoo helposti ihmisiä, jotka tarvitsee henkistä tukea myös.
Kumpikin vanhempani oli erittäin hyviä vanhempia ja sain henkisen tuen ja kannustuksen. On vieläkin. Silti näen, että ideaalitilanteessa myös reipasta omatoimista lasta kannattaisi pitää pidempään lapsen elämässä. Jos kovin pienenä huolehtii kaiken itse, on vaikea olla omana heikkona itsenään läsnä ja näyttää oma haavoittuvuutensa ystävyys- ja parisuhteissa. Jos edelleen esittää vahvaa, rakentaa oman sisinpänsä eteen kuoren, ei uskalla katsoa kipeästi syvälle silmiin (koska paljastuu silloin) ja ihmissuhde jää helposti kuopimaan vain pintaa. Ollakseen oikeasti vahva, pitää uskaltaa olla myös heikko. Vain heikkona voi olla avoin syvälle rakkaudelle, koska syvät tuntee vaatii paljon uskallusta tulla syvältä haavoitetuksi.
Yksinäisyyden kokemusta ei välttämättä ole, jos saa sosiaalisuutta tarvitsemansa määrän. Joku voi myös olla yksinäinen parisuhteessa, koska toinen ei ole läsnä henkisesti tai fyysisesti. Myös oma sisäinen tila vaikuttaa kokemukseen. Kun elämä on balanssissa, yksin oleminen on ilo ilman yksinäisyyttä.
Se miten paljon jaksaa sosiaalisuutta ja ärsykkeitä (mm. ääni) on eri asia kuin vahvuus ja reippaus. Jos ei jaksa paljon, luultavasti silloin itselle sopii parhaiten etäsuhde tai erillisasuminen, ja vaikka saman katon alla eläminen lapsikatraan kanssa voi viedä mehut kokonaan. Jostain syystä av(i)oliitto on edelleen useimpien lopullinen haave suhdemuodolle, vaikka sen ei tarvitsisi olla. Kuinka paljon siitä haaveesta on vain ympäristön odotusarvoa? Ja miksi pitäisi elää jonkun muun odotusten mukaan?
Ihminen on sellainen kuin on, sitä ei voi muuttaa, mutta ideaalitilanteessa ihminen itsensä tuntee ja pystyy ohjaamaan elämäänsä niin, että sosiaalisuutta ja ärsykkeitä on sopivasti, muttei liikaa. Aikaa kokeilla ja tunnustella yleensä on, jos kumpikaan ei ole hätähousu. Tässä iässä, yleensä ja keskimäärin, malttia löytyy jonkin verran jo. Eri asia on, jos jompikumpi on iässä, jossa lisääntyminen on vielä mielessä. Silloin voi olla pakko tehdä päätöksiä nopeaankin tahtiin mikä helposti leikkaa terän itsensä kuuntelemiselta.
Elämässä ei ole mikään pakko pariutua. Jos oma itsenäinen elämä tuntuu paremmalta, se on luultavasti paras ratkaisu, Vastapuolelle ei kuitenkaan saa antaa toivoa yhteisestä elämästä, jos siihen ei itse ole valmis, vielä.
Oma neuvoni on, että anna itsellesi aikaa. Pohdiskele ja makustele rauhassa. Asioilla on tapana järjestyä (myös omassa päässä).Citrinella kirjoitti:
At. Cit, jostain syystä ei tullut nimimerkillä, vaikka olin kirjautuneena
Tuo oli vaikuttava kommentti. Siis kaikki kommentit olleet hyviä, mutta tuo meni mun nahan alle syvästi.
Vahvuuteen sairastuminen, kyllä. Mutta se voi olla valheellistakin . Olen ollut näennäisiriippumaton tai halunnut olla, joskus jopa parisuhteen konfliktien riskilläkin. Mutta on myös riippuvaisuutta sille, mitä haluan itselleni, tai luulen tarvitsevani. Tajusin läheisriippuvaisuuteni ja siiihen liittyvän itsekkyyden vasta erään hankalan jutun myötä.
Opettelu mitä haluaa olla, miten saavuttaa se ja miten "käyttää" ihmisä ympärillä onko aikamoista opettelua. Sitä en tiedä, miten tulen yksinäisyyteen tottumaan. Riippumattomuus on helpompi saavuttaa, mutta yksinäisyys, läheisimmän tuki...- Anonyymi
Vahvuuteen sairastuminen on kyllä ihan todellisen juttu, mutta mä en nyt ihan saa kiinni miten sä yhdistät tuon aloittajan kertomaan. Itse en saa lainkaan tuota tunnetta. En mä saa hänestä lainkaan vahvuuteen sairastuneen vibaa, vaan pikemmin oikeastaan päinvastoin, ihmisen, joka tajuaa ja on sisäistänyt omat heikkoutensa.
Citrinella kirjoitti:
At. Cit, jostain syystä ei tullut nimimerkillä, vaikka olin kirjautuneena
Vahvuuteen sairastumisen allekirjoitan koska tahansa. Itse(kseen) pärjäämisen eetos on vahva eikä se tule mihinkään häviämään. Minä pärjään kyllä, pärjään mieluusti jonkun toisenkin puolesta.
Sinällään en ole joutunut ottamaan lapsuudessa tarpeettomia vastuita, vaan olen ne jostain syystä ihan itse vain ottanut. Tai luultavasti tiedän syynkin, mutta se on toissijaista täsä kohden, vahvuuteen takertumista silti. En ole pahoillani, mutta ehkä toisenlainen lapsuus/nuoruus olisi tarjonnut jotain muuta. Parempaa? Jaa'a, tokkopa, oman näköiseni tämäkin elämä on, en menisi huonoksikaan sanomaan, vain yhdenlainen.
Olen alkanut hiljalleen oppimaan itsestäni sen, että ehkä perinteinen parisuhdemalli ei olekaan se, mitä kuvittelen kaipaavani, vaan se kaipaus kohdistuukin siihen, että on syvä yhteys toiseen. EI tarvitse elää yhdessä, vaan se yhteys voidaan muodostaa muutenkin ja jättää toiselle enemmän tilaa olla se, johon sen yhteyden halusikin muodostaa. En tiedä, katsotaan, ajatus, kokemus on tuore.randombypasser kirjoitti:
Vahvuuteen sairastumisen allekirjoitan koska tahansa. Itse(kseen) pärjäämisen eetos on vahva eikä se tule mihinkään häviämään. Minä pärjään kyllä, pärjään mieluusti jonkun toisenkin puolesta.
Sinällään en ole joutunut ottamaan lapsuudessa tarpeettomia vastuita, vaan olen ne jostain syystä ihan itse vain ottanut. Tai luultavasti tiedän syynkin, mutta se on toissijaista täsä kohden, vahvuuteen takertumista silti. En ole pahoillani, mutta ehkä toisenlainen lapsuus/nuoruus olisi tarjonnut jotain muuta. Parempaa? Jaa'a, tokkopa, oman näköiseni tämäkin elämä on, en menisi huonoksikaan sanomaan, vain yhdenlainen.
Olen alkanut hiljalleen oppimaan itsestäni sen, että ehkä perinteinen parisuhdemalli ei olekaan se, mitä kuvittelen kaipaavani, vaan se kaipaus kohdistuukin siihen, että on syvä yhteys toiseen. EI tarvitse elää yhdessä, vaan se yhteys voidaan muodostaa muutenkin ja jättää toiselle enemmän tilaa olla se, johon sen yhteyden halusikin muodostaa. En tiedä, katsotaan, ajatus, kokemus on tuore.Ihmisen tarpeet ja mitä ihmissuhteilta haluaa (oli se
sitten ystävyys- tai parisuhde) muuttuu ajan kanssa. Koskaan ei voi eikä kannata sanoa ei koskaan. Siis tarkoitan sitä, että muutos on luonnollinen osa elämää ja voit yhtä hyvin kokea asian 10v päästä taas ihan erilaisena. Kun tiedät mikä tuntuu tällä hetkellä oikealta, kehoitan pitämään omista tarpeistasi kiinni. Kun ja jos tilanne muuttuu joskus, sitten on aika muuhun.
Ei liity tähän keskusteluun, mutta koin juuri yhden ihan pienen valtavan tärkeän asian, joka sai minut hämmentymään ja tuntemaan hyvää oloa siinä hetkessä (sen enempää määrittelemättä). Kun olen kierroksilla, uni ei tule, vaikka on superväsy (alla 2 iltaa pomppimista aamuyön puolelle). Tuo kokemus on ISO pieni asia, mitä en vaikka 10-20v sitten olisi osannut nähdä ollenkaan samoilla silmillä. Me ihmiset kasvamme ja muutumme ajan kanssa ja siinä se elämän hienous onkin.Citrinella kirjoitti:
Ihmisen tarpeet ja mitä ihmissuhteilta haluaa (oli se
sitten ystävyys- tai parisuhde) muuttuu ajan kanssa. Koskaan ei voi eikä kannata sanoa ei koskaan. Siis tarkoitan sitä, että muutos on luonnollinen osa elämää ja voit yhtä hyvin kokea asian 10v päästä taas ihan erilaisena. Kun tiedät mikä tuntuu tällä hetkellä oikealta, kehoitan pitämään omista tarpeistasi kiinni. Kun ja jos tilanne muuttuu joskus, sitten on aika muuhun.
Ei liity tähän keskusteluun, mutta koin juuri yhden ihan pienen valtavan tärkeän asian, joka sai minut hämmentymään ja tuntemaan hyvää oloa siinä hetkessä (sen enempää määrittelemättä). Kun olen kierroksilla, uni ei tule, vaikka on superväsy (alla 2 iltaa pomppimista aamuyön puolelle). Tuo kokemus on ISO pieni asia, mitä en vaikka 10-20v sitten olisi osannut nähdä ollenkaan samoilla silmillä. Me ihmiset kasvamme ja muutumme ajan kanssa ja siinä se elämän hienous onkin.Tuota tässä yritän toteuttaa, pitää kiinni omista tarpeista kulloisiakin tunteita kuulostelemalla. Tänään yhtä ja huomenna ehkä jotain toista. Opettelua, oikeastaan aika uutta monellakin tapaa.
Kiva että olet tuollaisen kokemuksen saanut, jotain mikä räjäyttää käsityksen jostain asiasta ja laittaa ajattelemaan asioita eri tavalla. Odottelen seuraavaa omaani, edellisestä on jo liian pitkä aika. Edellyttänee, että muutan jotain nykyisessä elämässäni ja avaan silmäni toisella tavalla jonain aamuna.elisakettu kirjoitti:
Tuo oli vaikuttava kommentti. Siis kaikki kommentit olleet hyviä, mutta tuo meni mun nahan alle syvästi.
Vahvuuteen sairastuminen, kyllä. Mutta se voi olla valheellistakin . Olen ollut näennäisiriippumaton tai halunnut olla, joskus jopa parisuhteen konfliktien riskilläkin. Mutta on myös riippuvaisuutta sille, mitä haluan itselleni, tai luulen tarvitsevani. Tajusin läheisriippuvaisuuteni ja siiihen liittyvän itsekkyyden vasta erään hankalan jutun myötä.
Opettelu mitä haluaa olla, miten saavuttaa se ja miten "käyttää" ihmisä ympärillä onko aikamoista opettelua. Sitä en tiedä, miten tulen yksinäisyyteen tottumaan. Riippumattomuus on helpompi saavuttaa, mutta yksinäisyys, läheisimmän tuki...Tuo näennäisriippumaton on hyvä sana. Sanoisin myös korostetun itsenäinen.
Kuitenkin, jos rakkaudessa ei uskalla olla haavoittuva, heikko ja tarvitseva, jää jokin syvempi taso helposti saavuttamatta.
- Anonyymi
Kyllä sellainen on mahdollista. Se on itse asiassa erittäin ihanaa. ☺️
🦄 Minulla on tähän oma näkemys: kaikenlaiset omituisuudet käyttäytymisessä ja ajattelussa, ja vaikkapa ongelmat liittyen sosiaalisuuteen, lukemiseen, kirjoittamiseen jne, liittyy itseasiassa infektioon aivoissa. Riippuen siitä missä aivolohkossa ja paikassa se infektio on, vai käsittääkö se peräti suurinta osaa aivoista, kuten Alzheimerin tauti.
Yksinäisyyden tunteesta on tehty tutkimuksia funktionaalisella magneettikuvauksella (fMRI), joka on lääketieteellinen kuvantamismenetelmä, jolla tutkitaan aivojen toimintaa.
Yksinäisyyden tunne näkyy tässäkin poikkeavuutena aivoissa vs normaaleihin ihmisiin.
https://dornsife.usc.edu/news/stories/brain-scans-lonely-people-process-unique/
Myös aivojen rakenteessa on huomattu tiettyjä poikkeavuuksia:
https://www.inverse.com/mind-body/what-loneliness-looks-like-in-the-brain
Kannattaa huomata että epäterve yksinäisyyden tunne ei riipu siitä onko jollakin ihmisellä paljon ihmisiä ympärillään vai ei. Ihminen voi tuntea itsensä yksinäiseksi, vaikka olisikin paljon seuraa ja perhe. Toisaalta erakot eivät välttämättä tunne itseään yksinäiseksi.Mielenkiintoista. Mun kohdalla yksinäisyyden kokemuksesta luopuminen oli tietoinen valinta, niin pitkälti kuin alakouluikäisen lapsen kohdalla voidaan puhua tietoisesta valinnasta. Mutta syyt kokemukselle tuli silloin mietittyä ja ratkaisut sitten niiden perään.
- Anonyymi
"Nyt on vaan jäänyt se mietityttämään, että onko mahdollista olla kokematta yksinäisyyttä, olla pitkälti riippumatonkin, mutta ei irrallinen? Olla jonkun, osata antaa itsensä toiselle, mutta silti säilyttää riippumattomuutensa, aivan kuten toinenkin toivottavasti säilyttää oman riippumattomuutensa, mutta ei enää olla irrallinen; vaan olla kiinnittynyt, siihen tiettyyn toiseen?"
Elän tuollaista todellisuutta, ihan jokainen päivä.
Asumme kahdessa eri asunnossa, luontevana asiana elämässä myös kaksi tärkeää ihmistä.
Kumpikaan ei voi määritellä mitään, ollaan ja eletään tyytyväisinä. Ehkä elämässä on sopivasti naiselle miestä ja miehelle naista. Liika on joskus liikaa:)
AV- Anonyymi
...Iltapäivä, tytär tuli kerhosta ja äiti vielä töissä. Olin soittanut aikaisemmin ja äiti sanoi seuraa miten kotiin meno hänellä sujuu. Sujuihan se ihan hyvin. Iloisena peipposena, housut polvista taas rikki. Mentiin äidin kotiin ja hän löysi jostain äidin piilosta tabletin. Avasi tottuneesti tietäen äidin laittaman sanasanan ja alkoi pelaamaan läppärillä jotain korispeliä.
Kysyin onko sinulla riittävästi housuja? Vastaus, kai niitä on. Kysymys miksi sinulla on polvesta rikki menneet housut jalassa? Vastaus, en tiedä. Kysymys, haluaisitko nyt katsella isän kanssa sopivia uusia housuja? Vastaus, voisihan niitä.
Katseltiin ja valittiin viidet, laitettiin tilaukseen.
Äiti tulee töistä, moikataan ja kerrotaan kuulumiset. Ainoa josta tuli valitus oli se että tilattiin housuja tyttärelle, sellaisia joita tytär itse halusi. Olisit kysynyt minulta...
Kysymys, miksi tyttärellä on housut jalassa jotka ovat polvesta rikki, onko ehjiä? On niitä. No hyvä, noita ei tarvitse enää pestä, voi heittää roskiin ja uusiakin tulee. Moi, nähdään taas!
"Harvoin" naiset valittavat hyvästä syystä, siksi on parempi olla yksin, kun alkavat valittamaan. Liian lähellä ei ole mukava olla:) Yksinäisyys on laatuaikaa itselle.
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
...Iltapäivä, tytär tuli kerhosta ja äiti vielä töissä. Olin soittanut aikaisemmin ja äiti sanoi seuraa miten kotiin meno hänellä sujuu. Sujuihan se ihan hyvin. Iloisena peipposena, housut polvista taas rikki. Mentiin äidin kotiin ja hän löysi jostain äidin piilosta tabletin. Avasi tottuneesti tietäen äidin laittaman sanasanan ja alkoi pelaamaan läppärillä jotain korispeliä.
Kysyin onko sinulla riittävästi housuja? Vastaus, kai niitä on. Kysymys miksi sinulla on polvesta rikki menneet housut jalassa? Vastaus, en tiedä. Kysymys, haluaisitko nyt katsella isän kanssa sopivia uusia housuja? Vastaus, voisihan niitä.
Katseltiin ja valittiin viidet, laitettiin tilaukseen.
Äiti tulee töistä, moikataan ja kerrotaan kuulumiset. Ainoa josta tuli valitus oli se että tilattiin housuja tyttärelle, sellaisia joita tytär itse halusi. Olisit kysynyt minulta...
Kysymys, miksi tyttärellä on housut jalassa jotka ovat polvesta rikki, onko ehjiä? On niitä. No hyvä, noita ei tarvitse enää pestä, voi heittää roskiin ja uusiakin tulee. Moi, nähdään taas!
"Harvoin" naiset valittavat hyvästä syystä, siksi on parempi olla yksin, kun alkavat valittamaan. Liian lähellä ei ole mukava olla:) Yksinäisyys on laatuaikaa itselle.
AVItselläni palaisi käämi siihen mitä tuollaisella kasvatuksella opetetaan lapselle rahan arvosta. No mutta jokainen tietysti kasvattaa lapsensa miten haluaa.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Itselläni palaisi käämi siihen mitä tuollaisella kasvatuksella opetetaan lapselle rahan arvosta. No mutta jokainen tietysti kasvattaa lapsensa miten haluaa.
Tietysti, jokainen taaplaa tavallaan. Myös me molemmat teemme sitä, kunnioitan toki tapaasi, en sitä ole oikeutettu arvostelemaan.
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
...Iltapäivä, tytär tuli kerhosta ja äiti vielä töissä. Olin soittanut aikaisemmin ja äiti sanoi seuraa miten kotiin meno hänellä sujuu. Sujuihan se ihan hyvin. Iloisena peipposena, housut polvista taas rikki. Mentiin äidin kotiin ja hän löysi jostain äidin piilosta tabletin. Avasi tottuneesti tietäen äidin laittaman sanasanan ja alkoi pelaamaan läppärillä jotain korispeliä.
Kysyin onko sinulla riittävästi housuja? Vastaus, kai niitä on. Kysymys miksi sinulla on polvesta rikki menneet housut jalassa? Vastaus, en tiedä. Kysymys, haluaisitko nyt katsella isän kanssa sopivia uusia housuja? Vastaus, voisihan niitä.
Katseltiin ja valittiin viidet, laitettiin tilaukseen.
Äiti tulee töistä, moikataan ja kerrotaan kuulumiset. Ainoa josta tuli valitus oli se että tilattiin housuja tyttärelle, sellaisia joita tytär itse halusi. Olisit kysynyt minulta...
Kysymys, miksi tyttärellä on housut jalassa jotka ovat polvesta rikki, onko ehjiä? On niitä. No hyvä, noita ei tarvitse enää pestä, voi heittää roskiin ja uusiakin tulee. Moi, nähdään taas!
"Harvoin" naiset valittavat hyvästä syystä, siksi on parempi olla yksin, kun alkavat valittamaan. Liian lähellä ei ole mukava olla:) Yksinäisyys on laatuaikaa itselle.
AVEi se ole mikään kauhea asia jos housuissa on reikä jos noin ajattelee saisi kokoajan olla ostamassa uusia vaatteita..
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Ei se ole mikään kauhea asia jos housuissa on reikä jos noin ajattelee saisi kokoajan olla ostamassa uusia vaatteita..
Noinhan se on. Moni kulkee jopa tarkoituksella reikäisissä housuissa. Jos omasta lapsestani olisi kysymys, niin ihan ensimmäinen keskustelu olisi, että miksi niissä housuissa ylipäänsä on reikä, eikä että ostetaanko viidet uudet (jotta niihin voi taas tehdä reikiä). Tietysti lasten vaatteet joskus rikkoutuvat, mutta omani on onneksi oppinut tarkaksi vaatteistaan ja pitää omista tavaroistaan huolta.
- Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Noinhan se on. Moni kulkee jopa tarkoituksella reikäisissä housuissa. Jos omasta lapsestani olisi kysymys, niin ihan ensimmäinen keskustelu olisi, että miksi niissä housuissa ylipäänsä on reikä, eikä että ostetaanko viidet uudet (jotta niihin voi taas tehdä reikiä). Tietysti lasten vaatteet joskus rikkoutuvat, mutta omani on onneksi oppinut tarkaksi vaatteistaan ja pitää omista tavaroistaan huolta.
Mjaa, se lapsen kasvaminen voi tietysti vaikuttaa siihen asiaan miten monta ostaa.
134/140 koko on nyt pahasti jäämässä pieniksi. Uudet kokoa 152.
Neiti kasvaa kovaa vauhtia.
AV - Anonyymi
Anonyymi kirjoitti:
Mjaa, se lapsen kasvaminen voi tietysti vaikuttaa siihen asiaan miten monta ostaa.
134/140 koko on nyt pahasti jäämässä pieniksi. Uudet kokoa 152.
Neiti kasvaa kovaa vauhtia.
AVKuulostaa lähinnä tekosyyltä, kun aiemmin syy oli reikä polvessa. Niin ne selitykset muuttuu.
- Anonyymi
Olet rande oppinut olemaan yksinkin kun nuorempana sulla taisi olla liian vilkas parisuhde elämä. Kun erosit otit aina uuden naisen elit hajottavaa elämää. Et kerennyt varmaan kunnolla palautua aikaisemmasta kun olit jo uudessa suhteessa. Itse en voisi elää tuollalailla.
Hämmentävän väärä tulkinta, sinulla on ehkä aika vilkas mielikuvitus. Olen tasan yhden kerran elämässäni ns. vaihtanut lennosta, muuten on aina vähintään vuoden tauko suhteiden välillä, tyypillisesti sen pari-kolme vuotta. Sen verran se aina kirpaisee kun suhde päättyy.
No jos nyt oikein ymmärsin, niin olet eriytynyt itseelliseksi nuorena.
Et tarvitse varsinaisesti ketään olemaan sinä. Osaat olla sitä ilman sporttaavaa, tsemppaavaa toista ihmistä, mikä on tervettä ja jokaisen pitäisikin siitä saada koppi, että voi olla aikuinen.
Yllämainittuhan ei tarkoita sitä, etteikö voisi nauttia toisten seurasta ja jopa ikävöidä tai tarvita joskus lähelle jonkun, mielellään tärkeän ihmisen, jonka kanssa jakaa elämää. Mutta ei se ole minusta riippuvuutta...se olisi, jos siihen olisi pakonomainen tarve, eikä mikään muu auttaisi.
Mutta kiinnittynyt toiseen? Tarkoitatko sitoutumista? Olla osa toisen elämää? Tai halua siihen?
Ehkä kaikki ei halua vastuuta kiinnittymisestä, sitoutumisesta, vaikka mikään polyamoorinen ei olisikaan? Sä muistaakseni kirjoitit joskus mulle, että haluat sitä, että muuttaisit piankin yhteen, jos löytyisi sopiva lyyli? 🤔
Entäpäs jos se onkin jokin sinun päähäsi jumittunut tapa? Ehkä erillissuhde tai vst. olisikin parempi, mutta et osaa kuvitella sellaista.
Mutta ehkä tuo kiinnittyminen tarttee lisäselvitystä, että pääsisin kärryille. 🤔
Ja niin... pitänee lukea mitä muutkin tuumii. 😊- Anonyymi
Minä olin kauan kestävässä parisuhteessa ja kun erosimme kaksi ensimmäistä vuotta oli outoa olla yksin, vaikka en yksin asunutkaan vaan lapseni kanssa. Sen jälkeen yksin oleminen on tuntunut hyvältä, mutta olen asunut lapseni kanssa koko ajan eroni jälkeen. Minusta tuntuu että olen sellainen ihminen, joka ei tykkää asua yksin, mutta tarvitsen omaa tilaa aika paljon töiden jälkeen. Ystävyyssuhteet jäivät eroni jälkeen aikoinaan, enkä ole heitä kaivannut. Nyt kun vastakkainen sukupuoli on alkanut todella kiinnostaa, niin pystyn näkemään itseni uudessa parisuhteessa.
Anonyymi kirjoitti:
Minä olin kauan kestävässä parisuhteessa ja kun erosimme kaksi ensimmäistä vuotta oli outoa olla yksin, vaikka en yksin asunutkaan vaan lapseni kanssa. Sen jälkeen yksin oleminen on tuntunut hyvältä, mutta olen asunut lapseni kanssa koko ajan eroni jälkeen. Minusta tuntuu että olen sellainen ihminen, joka ei tykkää asua yksin, mutta tarvitsen omaa tilaa aika paljon töiden jälkeen. Ystävyyssuhteet jäivät eroni jälkeen aikoinaan, enkä ole heitä kaivannut. Nyt kun vastakkainen sukupuoli on alkanut todella kiinnostaa, niin pystyn näkemään itseni uudessa parisuhteessa.
No niin. 😊
Juu, juuri noin, en tarvitse kaveria viereen, mutta sellainen voi olla kivakin, jos ajatukset kulkevat samoja latuja. On se kaveri siinä sitten kumppanihenkisesti tai vaikkapa viikonlopun verran.
Kiinnittymisellä tarkoitan sellaista, että se on jossain mielessä sulautumista toiseen, voisi kai sitä sitoutumiseksikin sanoa, mutta mielestäni se on enemmänkin. Se tapahtuu ittekseen ja toisaalta siihen voi liittyä tietoinen päätös että tämä oli tässä, tämän kanssa mennään hautaan. Se on tunne, tietyllä tapaa juuri sellainen kokemus että on osa toista ja toinen on osa itseä, siihen voi liittyä etiäisiä erossa olessa ja muuta sellaista.
Olen varmasti joskus sanonut, että voin muuttaa nopeastikin yhteen, en ole ihan varma olisinko sanonut haluavani tehdä niin. Olen toki voinut niinkin sanoa, se kuitenkin jos sopiva leidi kohdalle osuu, on semmoinen kopsahdus päähän, että paljonkin voi tapahtua.
Niin, en tiedä onko se opittu malli että pitäisi elellä jonkun kanssa tiiviisti, mutta väistämättä se on sitä ainakin osittain, muuta malliahan ei paljon ole tarjolla ollutkaan 70- ja 80-luvuilla vielä. Nyt vaan tuntuu, että tarttee enemmän aikaa itelleen ja vaikka toista hyvin sietäisi vierellään, on voimat vähissä sen osalta että jaksaisi kunnolla sopeutua taas uuteen ihmiseen, kiinnittyäkin.randombypasser kirjoitti:
Juu, juuri noin, en tarvitse kaveria viereen, mutta sellainen voi olla kivakin, jos ajatukset kulkevat samoja latuja. On se kaveri siinä sitten kumppanihenkisesti tai vaikkapa viikonlopun verran.
Kiinnittymisellä tarkoitan sellaista, että se on jossain mielessä sulautumista toiseen, voisi kai sitä sitoutumiseksikin sanoa, mutta mielestäni se on enemmänkin. Se tapahtuu ittekseen ja toisaalta siihen voi liittyä tietoinen päätös että tämä oli tässä, tämän kanssa mennään hautaan. Se on tunne, tietyllä tapaa juuri sellainen kokemus että on osa toista ja toinen on osa itseä, siihen voi liittyä etiäisiä erossa olessa ja muuta sellaista.
Olen varmasti joskus sanonut, että voin muuttaa nopeastikin yhteen, en ole ihan varma olisinko sanonut haluavani tehdä niin. Olen toki voinut niinkin sanoa, se kuitenkin jos sopiva leidi kohdalle osuu, on semmoinen kopsahdus päähän, että paljonkin voi tapahtua.
Niin, en tiedä onko se opittu malli että pitäisi elellä jonkun kanssa tiiviisti, mutta väistämättä se on sitä ainakin osittain, muuta malliahan ei paljon ole tarjolla ollutkaan 70- ja 80-luvuilla vielä. Nyt vaan tuntuu, että tarttee enemmän aikaa itelleen ja vaikka toista hyvin sietäisi vierellään, on voimat vähissä sen osalta että jaksaisi kunnolla sopeutua taas uuteen ihmiseen, kiinnittyäkin.No voisiko olla niin, että määrittelet kiinnittymisen/sitoutumisen toiseen ehkä omien määritelmien mukaan, mitkä ovat vaan nitoutuneet sinulle päähän kulttuurin, yhteisön, kasvatuksen jne kautta?
Itsellä joskus oli jokin tarve saada sitoutuneisuuteni jotenkin "konkretisoitua", vaikka tuskin sitä vastapuoli juuri niin olisi tarvinnut. Oletus itseltä.
Piti kihlata, ilmoittaa julkisesti suhde tms.
Muistan jälkikäteen, että itselle tuli tunne, että facebookissa suhteen julkistaminen pilasi suhteeni, vaikka ei se varmasti sitä ollut... se johtui mun omista fiiliksistä ja asetin itseni ja suhteen johonkin tilaan, mikä luo paineita ja odotuksia liikaa.
Tupakinpolton lopetuskin onnistuu paremmin, kun sitä ei mainosta. Ei luo odotuksia itselle muitten kautta...
Oonko kärryillä?Disseisback kirjoitti:
No voisiko olla niin, että määrittelet kiinnittymisen/sitoutumisen toiseen ehkä omien määritelmien mukaan, mitkä ovat vaan nitoutuneet sinulle päähän kulttuurin, yhteisön, kasvatuksen jne kautta?
Itsellä joskus oli jokin tarve saada sitoutuneisuuteni jotenkin "konkretisoitua", vaikka tuskin sitä vastapuoli juuri niin olisi tarvinnut. Oletus itseltä.
Piti kihlata, ilmoittaa julkisesti suhde tms.
Muistan jälkikäteen, että itselle tuli tunne, että facebookissa suhteen julkistaminen pilasi suhteeni, vaikka ei se varmasti sitä ollut... se johtui mun omista fiiliksistä ja asetin itseni ja suhteen johonkin tilaan, mikä luo paineita ja odotuksia liikaa.
Tupakinpolton lopetuskin onnistuu paremmin, kun sitä ei mainosta. Ei luo odotuksia itselle muitten kautta...
Oonko kärryillä?Varmasti pentuvuosilla ja sellaisella on iso merkitys siihen, mutta sitten taas toisaalta en ole ikinä kaivannut mitään leimaa, en julkista tai vähemmän julkista sille että olen jonkun. Se status joko syntyy tai ei synny eikä sitä ole tarvinut ikinä mainostaa, sitä eletään ja se konkretisoituu muillekin sitä kautta kun sitä elää. Semmonen perinteinen manselainen "ei tehä tstä ny mitää numeroo" -juttu.
Tupakista kyllä pääsee (ja pääsi) kevyemmin irti kun sen tavoittelun jättää mainostamatta. Turha paukutella henkseleitä kun ne on vasta housunkauluksella, ehtii sitä myöhemminkin jos tuntee sen tarpeelliseksi 😁
Emmää tiiä, olen itekin niin pihalla että paha sanoa. Kuhan koitan suomentaa omaa elämääni itelleni pala kerrallaan kun vielä kerkiää.randombypasser kirjoitti:
Varmasti pentuvuosilla ja sellaisella on iso merkitys siihen, mutta sitten taas toisaalta en ole ikinä kaivannut mitään leimaa, en julkista tai vähemmän julkista sille että olen jonkun. Se status joko syntyy tai ei synny eikä sitä ole tarvinut ikinä mainostaa, sitä eletään ja se konkretisoituu muillekin sitä kautta kun sitä elää. Semmonen perinteinen manselainen "ei tehä tstä ny mitää numeroo" -juttu.
Tupakista kyllä pääsee (ja pääsi) kevyemmin irti kun sen tavoittelun jättää mainostamatta. Turha paukutella henkseleitä kun ne on vasta housunkauluksella, ehtii sitä myöhemminkin jos tuntee sen tarpeelliseksi 😁
Emmää tiiä, olen itekin niin pihalla että paha sanoa. Kuhan koitan suomentaa omaa elämääni itelleni pala kerrallaan kun vielä kerkiää.No mäkin vaan peilaan niihin mietteisiin, mitä itse olen itsestäni fundeerannut.
Mullehan oli eron jälkeen lasten äitistä jokin vimma jopa löytää "joku". Sitten kun sattui löytymään sellainen, johon höpsähdin 110 lasissa, alkoi jumalaton sorvaaminen, että mitenkäs sitä siitä yhteiselosta voisi tulla jotain...ja helkatinmoista joutavaa päänsärkyä, kipuilua ja säätöä.. sitten oli tärkeää myös näyttää itse se siihen suhteeseen panostaminen ja kaikkea...
Nyt naurattaa ihan mikä helkatinmoinen jumi mulla päässä onkaan ollut. :oD Mutta saipahan tuota sorvatakin vuosia, että jotain tolkkua sai...
Noin lopulta mä en alkuun miettisi mitään muuta kuin että sen toisen kanssa ois vaan hyvä olla. Nauttia siitä mitä on ja edetä päivä kerrallaan. Ja puhella asioista, mitkä itselle ja sille toiselle tulee mieleen. Selvittää mahdollisimman hyvin pään sisältöä, kun toinen kysyy ja kysellä itsekin jos sitä toisen päänsisältöä miettii. Siihen toiseen kyllä sitoutuu, kietoutuu ja ties mitä omalla painollaan kyllä, jos niikseen on käytävä. :o)
Mutta hyvä että päästelet mietteitä ulos ja otat vastaan muitten tuumauksia. Ihan hyvä vaan. :o)Disseisback kirjoitti:
No mäkin vaan peilaan niihin mietteisiin, mitä itse olen itsestäni fundeerannut.
Mullehan oli eron jälkeen lasten äitistä jokin vimma jopa löytää "joku". Sitten kun sattui löytymään sellainen, johon höpsähdin 110 lasissa, alkoi jumalaton sorvaaminen, että mitenkäs sitä siitä yhteiselosta voisi tulla jotain...ja helkatinmoista joutavaa päänsärkyä, kipuilua ja säätöä.. sitten oli tärkeää myös näyttää itse se siihen suhteeseen panostaminen ja kaikkea...
Nyt naurattaa ihan mikä helkatinmoinen jumi mulla päässä onkaan ollut. :oD Mutta saipahan tuota sorvatakin vuosia, että jotain tolkkua sai...
Noin lopulta mä en alkuun miettisi mitään muuta kuin että sen toisen kanssa ois vaan hyvä olla. Nauttia siitä mitä on ja edetä päivä kerrallaan. Ja puhella asioista, mitkä itselle ja sille toiselle tulee mieleen. Selvittää mahdollisimman hyvin pään sisältöä, kun toinen kysyy ja kysellä itsekin jos sitä toisen päänsisältöä miettii. Siihen toiseen kyllä sitoutuu, kietoutuu ja ties mitä omalla painollaan kyllä, jos niikseen on käytävä. :o)
Mutta hyvä että päästelet mietteitä ulos ja otat vastaan muitten tuumauksia. Ihan hyvä vaan. :o)Mulla on kans vähän samanlaisia kokemuksia menneestä ja huonoiksi en niitä sanoisi, oikein opettavaisia tarinoita, mikä minkäkin mittaisena. Onneksi ei ole ollut omia lapsia mukana kuvissa, ei ole tarvinut miettiä kuin että mitä oma perse kestää. Toisaalta omat muksut mukana sopassa olis voineet vähentää niitä lusikoita siinä hämmentämisessä, niin suo siellä ja vetelä täällä (housuissa) 😁
Mä luulen, että olet oikeassa ton kanssa, että pitäis ottaa pirukseen maltilla ja ajan kanssa, niin homma siitä lutviutuu kyllä. Olen vähän turhan sähäkkä, niin välillä tulee juostua päin puuta kun ei malta kattella. Se on noi ADHD-aivot, olen muutenkin miettinyt että tarttis palata niiden osalta keskusteluun lekurin kanssa, siellä olis kuitenkin ovi puoliksi raollaan tutkimuksille. Ja kyllä niiltä jotkut sellaiset huumeet löytyy, että kuupan kierrokset saadaan rajoitettua tolkulliselle tasolle, jos niikseen tulee.
Kiitti itelles, täällä on paljon hyvää porukkaa joiden kanssa pohtia oman pääkoppansa omituisuuksia ja saada toisinaan oivalluksiakin 😊randombypasser kirjoitti:
Mulla on kans vähän samanlaisia kokemuksia menneestä ja huonoiksi en niitä sanoisi, oikein opettavaisia tarinoita, mikä minkäkin mittaisena. Onneksi ei ole ollut omia lapsia mukana kuvissa, ei ole tarvinut miettiä kuin että mitä oma perse kestää. Toisaalta omat muksut mukana sopassa olis voineet vähentää niitä lusikoita siinä hämmentämisessä, niin suo siellä ja vetelä täällä (housuissa) 😁
Mä luulen, että olet oikeassa ton kanssa, että pitäis ottaa pirukseen maltilla ja ajan kanssa, niin homma siitä lutviutuu kyllä. Olen vähän turhan sähäkkä, niin välillä tulee juostua päin puuta kun ei malta kattella. Se on noi ADHD-aivot, olen muutenkin miettinyt että tarttis palata niiden osalta keskusteluun lekurin kanssa, siellä olis kuitenkin ovi puoliksi raollaan tutkimuksille. Ja kyllä niiltä jotkut sellaiset huumeet löytyy, että kuupan kierrokset saadaan rajoitettua tolkulliselle tasolle, jos niikseen tulee.
Kiitti itelles, täällä on paljon hyvää porukkaa joiden kanssa pohtia oman pääkoppansa omituisuuksia ja saada toisinaan oivalluksiakin 😊Ensinnäkin vedä suitsista tuosta itsekritiikistäsi. Oot huikee äijä ja mahtava ihminen, sen näki jo jalkaterien asennosta miitissä. 😁
Tietty sitä saa ja pitääkin vähän miettiä enempi mihin lähtee ja mitä rupee painattaa. Mutta tekijätyypit on tekijätyyppejä. Sitä säkin oot, eikä se mihkään luultavasti muutu. Ja miks tarttis? Tekee yhä sen mihin lähtee, mut miettii vaan mihin lähtee ja kyselee vähän etukäteen mitä vaaditaan. 😊
Ihan samankaltainen hätähousu mäkin oon. Aikalailla... ja vaikeaa sitä on viikossa kahdessa muutella. 😊
Voihan jostain napeistakin apua olla, mutta parasta lääkettä on se, että vähän antaa anteeksi sille hössölle itselleen. Katso tuota profiilikuvaas...se sama pikkujannu siellä haluaa äksöniä ja on vähän innokas sinnetänne, mutta ei sitä pidä latistaa, vaan rauhoitella ja sania sille, että kaikki ajallaan ja hymyillä. 😊Disseisback kirjoitti:
Ensinnäkin vedä suitsista tuosta itsekritiikistäsi. Oot huikee äijä ja mahtava ihminen, sen näki jo jalkaterien asennosta miitissä. 😁
Tietty sitä saa ja pitääkin vähän miettiä enempi mihin lähtee ja mitä rupee painattaa. Mutta tekijätyypit on tekijätyyppejä. Sitä säkin oot, eikä se mihkään luultavasti muutu. Ja miks tarttis? Tekee yhä sen mihin lähtee, mut miettii vaan mihin lähtee ja kyselee vähän etukäteen mitä vaaditaan. 😊
Ihan samankaltainen hätähousu mäkin oon. Aikalailla... ja vaikeaa sitä on viikossa kahdessa muutella. 😊
Voihan jostain napeistakin apua olla, mutta parasta lääkettä on se, että vähän antaa anteeksi sille hössölle itselleen. Katso tuota profiilikuvaas...se sama pikkujannu siellä haluaa äksöniä ja on vähän innokas sinnetänne, mutta ei sitä pidä latistaa, vaan rauhoitella ja sania sille, että kaikki ajallaan ja hymyillä. 😊Aaaa, no ei toi musta niin itsekriittinen ollut, sarkastinen kyllä, vaikka onhan siinä samalla sivallus itsekritiikkiä mukana.
Samat sanat sulle, miitissä tuli selväksi että olet loistava veijari 😊
No siinäpä se ehkä ydin onkin, tarttis enemmän miettiä mihin lähtee mukaan ja mitkä asiat sivuuttaa, keskittyisi vain olennaiseen ja sitten ei kun tekemään. Tai no jahka on mietitty mitä sillä tekemisellä halutaan saavuttaa ja miten se kannattaa tehdä ettei hetikohta vituta huonosti sudittu jälki, kun ei jaksanut pysähtyä hetkeksi miettimään. Kas kun kahdesti tekeminen on se mikä kaikkein eniten ottaa nuppiin 😁
Vähän vaikea susta uskoa hätähousua, mutta melkoinen velikulta kyllä olet, niin ei se mahdoton ajatus ole 😂
Niin, ne napit on... Joskus hyvä ajatus ja joskus sitten taas ei. Enkä mä toisaalta haluakaan olla hillitympi, ainakaan kemiallisesti, vaan ehkä enempi kontrollissa, niin että välillä voi antaa palaa sielunsa kyllyydestä ja toisinaan sitten tarttee ottaa iisimmin ja harkitummin. Niitä asioita ei napeilla opita, vaan kuuntelemalla ja ymmärtämällä itteään, juurikin miettimällä mihin lähtee mukaan ja mitkä hommat saa lipua käsistä.
Mut kattotaan, tässä on koko loppuelämä aikaa.randombypasser kirjoitti:
Aaaa, no ei toi musta niin itsekriittinen ollut, sarkastinen kyllä, vaikka onhan siinä samalla sivallus itsekritiikkiä mukana.
Samat sanat sulle, miitissä tuli selväksi että olet loistava veijari 😊
No siinäpä se ehkä ydin onkin, tarttis enemmän miettiä mihin lähtee mukaan ja mitkä asiat sivuuttaa, keskittyisi vain olennaiseen ja sitten ei kun tekemään. Tai no jahka on mietitty mitä sillä tekemisellä halutaan saavuttaa ja miten se kannattaa tehdä ettei hetikohta vituta huonosti sudittu jälki, kun ei jaksanut pysähtyä hetkeksi miettimään. Kas kun kahdesti tekeminen on se mikä kaikkein eniten ottaa nuppiin 😁
Vähän vaikea susta uskoa hätähousua, mutta melkoinen velikulta kyllä olet, niin ei se mahdoton ajatus ole 😂
Niin, ne napit on... Joskus hyvä ajatus ja joskus sitten taas ei. Enkä mä toisaalta haluakaan olla hillitympi, ainakaan kemiallisesti, vaan ehkä enempi kontrollissa, niin että välillä voi antaa palaa sielunsa kyllyydestä ja toisinaan sitten tarttee ottaa iisimmin ja harkitummin. Niitä asioita ei napeilla opita, vaan kuuntelemalla ja ymmärtämällä itteään, juurikin miettimällä mihin lähtee mukaan ja mitkä hommat saa lipua käsistä.
Mut kattotaan, tässä on koko loppuelämä aikaa.No nyt kuullostaa suunnitelmalle oikeesti. 😁👌
- Anonyymi
" onko mahdollista olla kokematta yksinäisyyttä, olla pitkälti riippumatonkin, mutta ei irrallinen?"
On erittäin hyvin mahdollista. Itse pidän juuri tuollaisista ihmissuhteista, joissa annetaan ja saadaan, suhteessa on kaksi itsenäistä ihmistä, jotka molemmat kunnioittavat ja arvostavat toisiaan, toisensa sekä omia toiveita/tarpeita.
- SheenaVoi olla, odotan edelleen omaa mahdollisuuttani moiseen. Tai sitten voi olla, että emme ole täysin ymmärtäneet toisiamme, mikä ei olisi ihme aloituksen suppeuden vuoksi.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Miksi olet riittämätön kaivatullesi?
Mistä asioista tunnet riittämättömyyden tunnetta kaipaamaasi ihmistä kohtaan? Miksi koet, että et olisi tarpeeksi hänell1493233- 1092644
- 512601
Aloitetaan puhtaalta pöydältä
Mukavaa iltaa mukaville. 😊 ❤️ ⚜️ Minusta ei kaikki täällä tykkää, eikä tarvitsekaan. Kun eivät ymmärrä, niin sitten ei2402268Koulussa opetetaan anaali- ja suuseksiä
"Kirjassa puhutaan varsin suorasukaisesti ”vehkeistä, flirttailusta, suostumisesta ja kieltäytymisestä, nautinnosta sekä4902159- 1111930
Mitkä on ne arvot?
Itselleni särähtää korvaan joka kerta kun kuulen arvoista ja arvomaailmasta. Olen miettinyt paljon, että mikä on se minu2531913Tavarakirppis lopettaa ilkivallan takia.
Tähänkö on jo Kajaanissa tultu? Onko lasten kuriomuus jo näin pitkällä, ei kait tätä aikuiset tee. Mikä on seuraava j91754Simula, rakkaus, Aittakumpu
Milloin tämä rakkaus on roihahtanut? Onko molemmat herätysliikkeen jäseniä - kristillisiä etnonationalisteja ?https://ww1121702Tätä et nähnyt tv:ssä: TTK-voittaja Anssi Heikkilä avautuu suhteesta Linnea Leinoon: "Sie annoit..."
Menikö voitto mielestäsi oikeaan osoitteeseen? Linnea Leino ja Anssi Heikkilä voittivat TTK:n vain 1,2 % erolla yleisöää151657