Tarina tuosta maskuliinis feminiinisyydestä.

Joka vuosi se talvi yllättää meidät ja minut, eli tarvitsin polttopuita. Ja koska halvalla ja koska oli mahdollista, niin omasta metsästä. Ja koska olen aikaslailla feminiininen mies, niin pitihän se nyt ensin luonnonhengiltä kysyä lupa. Saanko ottaa metsästä reilusti puita koska tarvitsen niitä ja lupaan istuttaa tilalle uusia. (tämä on nyt sitä ykseyttä, olla luonnon kanssa yhtä). Ei myönnetty, muttei kielletty ja vaikeneminenhan on myöntymisen merkki.
No sitten iski suorasukainen maskuliinisuus päälle ja ei aikaakaan, kun pihassa oli tukkipino.
Koitti kevät ja olin hommannut klapikoneen sekä koneen käyttäjän hommiin. Huolehtivana feminiininä olin kysynyt mitä hän syö ja juo sekä monelta tauot? Maskuliinisen ronskina konekuskina hän sanoi olevansa kaikkiruokainen ja määräsi tiukat kellonajat, milloin huilataan.
Ja maskuliinisena hän alkoi tukkeja koneeseen mättämäänkin. Minä feminiininä tyydyin järjestelemään asioita ja paikkoja.
Homma tuli tehtyä, hän kiitti, kuittasi ja poistui. Maskuliinisen lineaarisesti.
Sitten alkoi minun feminiinin niinsanottu työ saada klapit sisälle. Mutta se onkin jo toinen tarina se.