Miesystäväni on todella itseriittoinen. Tuntuu, ettei hän tarvitse minua ollenkaan, välillä ettei edes rakasta. Ei ainakaan kuten minä.
Hän ei usein edes kuuntele, kun puhun hänelle. Merkkipäiviäni hän ei välitä juhlia. Ei osta koskaan minulle edes kukkia vaan minä ostan hänelle. Hän usein hätistelee minut pois "häiritsemästä". Kun itken pahaa oloani, hän käskee "pitää pään kiinni". Olen hänelle kai jonkinlainen itsestäänselvyys.
Hän puhuu kyllä tulevaisuudesta minun kanssani ja sanoo rakastavansa. Hän myös sanoo että kuolisi suruun, jos minulle tapahtuisi jotakin. Hän haluaa rakastella kanssani päivittäin, joten siitäkään ei voi olla kyse.
Olemme olleet avoliitossa neljä vuotta. Kihloista tms. ei ole ollut puhetta, lapsia hän ei halua.
Minun oma sydämeni on täysin särkynyt. Rakastan häntä yhä, vaikka näen nyt selvästi hänen huonot puolensa. Tahtoisin, että hän rakastaisi ja tarvitsisi minua samalla lailla kuin minä häntä. Hänen tunteistaan en tiedä. En usko, että hänellä on toista. Hän viihtyy omassa seurassaan kotona kaikki illat. Minä vain tunnun olevan olemassaolollani häiriöksi.
Mitä minun pitäisi tehdä. Lähteä en halua, enkä halua hänenkään lähtevän. Tahtoisin voida ymmärtää tämän tilanteen voidakseni tehdä sille jotakin. Tai edes voidakseni hyväksyä sen. Mutta minä en yksin pysty ja hänen kanssaan en voi keskustella. Kertokaa hyvät ihmiset mielipiteitänne... Onko minulla yksinkertaisesti liian suuret odotukset rakkauden suhteen, kun toivon, että hän kuuntelisi joskus minuakin, tekisi yhdessä kanssani muutakin kuin rakastelisi... Että minä olisin hänelle edes puoliksi niin tärkeä kuin hän on minulle?
Hän ei usein edes kuuntele, kun puhun hänelle. Merkkipäiviäni hän ei välitä juhlia. Ei osta koskaan minulle edes kukkia vaan minä ostan hänelle. Hän usein hätistelee minut pois "häiritsemästä". Kun itken pahaa oloani, hän käskee "pitää pään kiinni". Olen hänelle kai jonkinlainen itsestäänselvyys.
Hän puhuu kyllä tulevaisuudesta minun kanssani ja sanoo rakastavansa. Hän myös sanoo että kuolisi suruun, jos minulle tapahtuisi jotakin. Hän haluaa rakastella kanssani päivittäin, joten siitäkään ei voi olla kyse.
Olemme olleet avoliitossa neljä vuotta. Kihloista tms. ei ole ollut puhetta, lapsia hän ei halua.
Minun oma sydämeni on täysin särkynyt. Rakastan häntä yhä, vaikka näen nyt selvästi hänen huonot puolensa. Tahtoisin, että hän rakastaisi ja tarvitsisi minua samalla lailla kuin minä häntä. Hänen tunteistaan en tiedä. En usko, että hänellä on toista. Hän viihtyy omassa seurassaan kotona kaikki illat. Minä vain tunnun olevan olemassaolollani häiriöksi.
Mitä minun pitäisi tehdä. Lähteä en halua, enkä halua hänenkään lähtevän. Tahtoisin voida ymmärtää tämän tilanteen voidakseni tehdä sille jotakin. Tai edes voidakseni hyväksyä sen. Mutta minä en yksin pysty ja hänen kanssaan en voi keskustella. Kertokaa hyvät ihmiset mielipiteitänne... Onko minulla yksinkertaisesti liian suuret odotukset rakkauden suhteen, kun toivon, että hän kuuntelisi joskus minuakin, tekisi yhdessä kanssani muutakin kuin rakastelisi... Että minä olisin hänelle edes puoliksi niin tärkeä kuin hän on minulle?
Vastaukset 19
Vanhimmat
on se kumma kun noilla miespuolisilla on aina niin yli-edullinen käsitys itsestään...
ikävä sanoa,mutta kuulostaa juuri siltä,mitä se meillä oli ennen kuin miehen kanssa erosimme,ja hänellähän oli toinen.herran käytöksestä tuli juuri tuota"älä häiritse mua,mun pitää opiskella""kyllä mä sua rakastan" ym, mutta näkeehän sen päällepäin kun toinen ei tarkoita mitä sanoo.toivon sydämestäni,ettei teillä tällainen tilanne ole,minulle se oli yhtä helvettiä yli kolme vuotta.lopulla se halus mun kanssa vain seksiä,ja nulluikin eri huoneessa,muka vauvan itkun takia.
minulla ei taida olla nyt tämä verbaalinen ilmaisu aivan hanskassa...
jos miesystäväsi ei todella kuuntele sinua,niin ehkä sinun olisi syytä esim. muutta vähäksi aikaa erilleen hänestä?tallainen päätös on tietenkin vaikea,mutta saattaa saada miehenkin ajattelemaan asioita.
tai yksinkertaisesti pakota hänet kuuntelemaan sinua,vaikka ruumiillista väkivaltaa käyttäen,eihän hän toki niin paatunut olla voi,että naista löisi...ja jos hän ei todella kunnioita sinua sen vertaa,että välittäisi juhlia kanssasi merkkipäiviäsi saati osta lahjaa tai edes korttia,tai edes Muista niitä, olisi ehkä aika parisuhdeterapeutille...
Että oikein parisuhdeterapiaan, jos toinen ei ole kiinnostunut nimipäivistä tai muista kissanristiäisistä? Mikä kumma niissä kaiken helkkarin "merkkipäivissä" on niin maankaatavan tärkeää? Tuttavapiiriini kuuluu useita, joilla suunnilleen maailma kaatuu, jos joku ei muistakaan hänen toisen etunimensä päivää ja syntymäpäivän unohdus on ystävyyden loppu. Huippu taitaa olla naapurini, jolla on biblian kokoinen päiväkirja-kalenteri,johon on merkitty kaikkien hänen sukulaistensa ja tuttaviensa syntymäpäivät, nimipäivät, hääpäivät, etc etc. Herrajjumala! Onnittelukorteista, kukkapuskista, tai 'hyvää nimipäivää'-puheluistako se on elämä kiinni???!!!
kysymyshän ei ollut siitä, että parisuhdeterapiaa suositellaan sen takia, että toinen ei muista merkkipäiviä. ensinnäkin ymmärsin merkkipäivillä tarkoitettavan yhteisiä merkkipäiviä, esim. seurustelun vuosipäivää jne. ja toiseksi tuo merkkipäivien muistamattomuus mainittiin vain yhtenä esimerkkinä miehen välinpitämättömyydestä, ei pääasiana. tuskin tämä naisraukka täällä valittelisi pahaa oloaan jos kyse olisi pelkästään siitä ettei avomies muista syntymäpäivää. että vähän tarkkuutta kiitos ennen kuin aletaan räkyttämään!
ja mun mielestä toi vähäksi aikaa pois muuttaminen kuulostaa hyvältä idealta. siinä näkisit puhuuko mies totta vai ei sanoessaan ettei kestäisi olla ilman sinua.
Copy&paste.
"tai yksinkertaisesti pakota hänet kuuntelemaan sinua,vaikka ruumiillista väkivaltaa käyttäen,eihän hän toki niin paatunut olla voi,että naista löisi...ja jos hän ei todella kunnioita sinua sen vertaa,että välittäisi juhlia kanssasi merkkipäiviäsi saati osta lahjaa tai edes korttia,tai edes Muista niitä, olisi ehkä aika parisuhdeterapeutille..."
Merkityksettömät merkkipäivät vai ?? ja muutenkin nin helvetin hyvä neuvo ratkaista tilanne:( Miten joku voi olla niin tollo, että usuttaa ketään väkivaltaan?!
Tommosesta muka parisuhteesta kantsis häipyä sekä äkkiä että taakseen vilkasematta ja varsinkin pysyvästi.
Minulla aivan samanlainen tilanne!!!!!! seksiä kyllä halutaan kanssani mutta siihen se sitten loppuukin.Ei minkäänasteista vuorovaikutusta,ei juttelua,ei yksinkertaisesti mitään kanssakäymistä.Olemme olleet avoliitossa yli 20 vuotta,ei edes kihloissa.Kun olen ottanut asian puheeksi,hän vaihtaa puheenaihetta (kuten muissakin tilanteissa).Häntä ei todellakaan kiinnosta miltä minusta tuntuu.heti hän on väheksymässä,halveksimassa,mitätöimässä.
Mutta kuinkas ollakaan,seksin olisi pitänyt toimia.Voi kuinka aivotonta touhua.Onko miehet todella noin yksinkertaista väkeä.Perhe on mutta ei saa kuluttaa mitään,ei mihinkään saa kulua rahaa vaikka itse myös osallistun perheen toimeentuloon.
On niin järkyttävän ihmeellistä,tätä helvettiä ei kykene kukaan muu varmaan ymmärtämään kuin Jumala joka näkee ja kuulee huokaukseni.
Tämä puoliso,,,joka vielä jostain syystä on tänään vielä puoliso tai miksi sitä pitäisi nimittää,en tiedä? mutta olen epätoivoisesti yrittänyt löytää sopivaa asuntoa itselleni vaikka olenkin varma että hän vaanii vielä minua haudastaankin.
Tämä on tosiasia ei sen kummempaa.
Sinulle haluan sanoa,ei se muuksi muutu.Tällaisten omavoipaisten ihmisten kanssa on suorastaan mahdoton elää,ainut missä he onnistuvat on musertaa toisen itsetunto niin huonoksi ettei enää ole mihinkään.Heidän taktiikkansa on rikkoa toisen psyyke niin ettei vaan olisi kenellekään muille enää iloksi.
Näin on omalla kohdallani.
Olen kulkenut kivisen ja synkän polun.Nyt häämöttää valo ja tosi on että on rakastettava itseään niin paljon ettei anna tuonkaltaisten hirviöiden hallita.
Kaikkea hyvää elämääsi,voimia ja jaksamista!!
Ymmärrän sinua oikein hyvin. Sinun tilanteesi on kuten minunkin, mutta valitettavasti sinä olet joutunut kestämään tuota tilannetta huomattavasti pitempään kuin minä. En tiedä mitä sinulle sanoisin muuta, kuin että älä anna periksi, jos yhtään rakastat miestäsi. Jos et, rakasta sen verran itseäsi, että lähdet. Minusta tuntuu todella pahalta, kun luin kirjoituksesi. Pelkään, että tässä minun suhteessani käy samoin. Minulla on takana vasta neljä avoliittovuotta ja ehkä vielä minussa on pieni kipinä, joka uskoo, että kaikki voisi muuttua. Sinun kirjoituksesi puhalsi tuohon kipinään sen verran ilmaa, että minä todenteolla aion yrittää, että tämä suhde muuttuisi parempaan suuntaan. Jos en siihen pysty, jos mieheni ei välitä henkisestä pahoinvoinnistani yhtään, niin lieneekö tällainen suhde pelastamisen arvoinenkaan.
Ps. Nuo raha-asiat ovat hyvin tuttuja minullekin. Meillä tosin tilanne on sellainen, että mies tienaa paljon enemmän kuin minä ja koska me emme jaa yhtään mitään keskenämme (emme ole kihloissa, meillä on erilliset tilit jne), niin minulla on jatkuvasti muiden huolien lisäksi huoli siitä, saanko maksettua sähkölaskun jne. kun hän samaan aikaan ostelee kaikenlaista.
Mitä tulee noihin raha-asioihin, niin minä en kuitenkaan valita koskaan miehelle tästä asiasta enkä odota, että hänen pitäisikään elättää minua siksi, että on suurempituloinen. Minä satun olemaan sitä sukupolvea, joka on alusta asti opetettu maksamaan ravintolatreffeillä oma laskunsa jne. Mutta pahalta tuntuu se, että mies ei koskaan edes kysy, kuinka minä taloudellisesti pärjään, vaikka posti tuo karhukirjeitä minun nimelläni. Toisaalta, kun olen ehdottanut, että ottaisin toisen työn tämän lisäksi (minulla on vain osa-aikatyö), niin sen hän tyrmää heti.
En voi kuin ihmetellä. Niin kuules maksoin minäkin treffeillä ja seurustelun alussa oman elokuvalippuni tai juomani, jos käytiin ravintolassa.
Mutta kun alettiin syödä samassa ruokapöydässä, käytiin avoin keskustelu myös raha-asioista. Meillä on kummallakin omat tilit, mutta maksut ja elämiskustannukset maksetaan tasapuolisesti. Välillä on tiukkaa ja on työttömyyttäkin sun muuta. Yhdessä sovitaan ja mietitään mitä ostetaan.
Tarkoitukseni ei ole mollata sinua. Ainoastaan kertoa jokin olemassa oleva, vaihtoehtoinen tapa toimia.
vai pahentaisiko se tilanteen pisteeseen, jossa paluuta ei ole? Voisin uskoa jälkimmäiseen.
Mulla on ollut aikalailla samantyyppisiä piirteitä: itseriittoisuutta, vaimon väheksymistä, merkkipäivien "muistamattomuutta", puhumattomuutta, hellyyden torjumista - silti rakastin ja rakastan vaimoani enemmän kuin voisin ketään rakastaa. Olen ajatellut paljon, mistä tuo käytös johtuu. Ja mikä oli se asia jossa suunta muuttui: aloimme puhua paljon ja tehdä yhteisiä asioita.
Minulla nuo kaikki johtuivat lapsuudesta ja nuoruudesta, ankarasta kotikasvatuksesta jossa kiitosta ei herunut mistään. Tuli kiusaantunut olo kun vaimo kehui tai on hellä, sillä sisimpään oli juurtunut tieto etten näitä mitään ansaitse. Ne siis tuntuvat jotenkin epäaidoilta. Lapsuuden kodin kasvatus siirtyy helposti eteenpäin ja suunnanmuutos on mahdottoman suuri työ. Se vaatii syiden ja seurausten ymmärtämistä, halua muuttua. Mutta se onnistuu.
Jos lyhyesti yritän sanoa missä oli käytökseni syyt ja millainen tilanne on nykyisin, voisin pääsyyn johtuneen huonosta itsetunnosta. Huono itsetunto taas syntyi ylikriittisestä suhtautumisetsta lapsuuskodissa ja odotuksien kokemisista aina niin suuriksi, ettei niihin voinut millään yltää. En uskonut siis itsekään että voisin täyttää vaimon odotukset. Se tunne on aika masentava ja käyttäytyminen pahentaa tilannetta. Siitä huolimatta ei ymmärrä tai pysty käyttäytymään oikein. Ehkä se on mekanismi jolla yrittää viestiä "huomaatko ettei minulla ole hyvä olla".
En näe ratkaisua siinä että muuttaisit erilleen. Pidän parempana että saisit selville miehen käytöksen syyt jolloin varmaankin huomaat, ettei ne syyt johdu sinusta. Yrittäkää jutella ja keskustella miksi hän kohtelee sinua noin ja miten sinä haluaisit että hän kohtelee sinua. Ehkä sinun ei kannattaisi antaa hänelle kukkia tai lahjoja, jos huomaat että niitä on vaikea ottaa vastaan.
Meidän elämämme on kulunut jo yli 5 vuotta keskustellen ja yhteisiä asioita tehden. Edelleen tunnen joskus olevani alakuloinen, vaikka suunnan olen voinutkin muuttaa täysin. Huomioin mielestäni vaimoani ja muistan hänen syntymäpäivänsä ja haluan ilahduttaa häntä lasten kanssa äitienpäivänä. Mitään näistä en kyennyt tekemään masentuneisuudessani. Nyt toisen ilahduttaminen tuntuu hyvältä. Panen suuren arvon vaimon pitkämielisyydelle.
Tällaista näkökulmaa olen kaivannut asiaan. On niin vaikea ymmärtää, mitä tuollaisen minun silmissäni itseriittoisen ihmisen mielessä oikein liikkuu. Miksi hänelle on niin uskomattoman vaikeaa huomioida minua mitenkään. En tarkoita, että jokaista toisen nimen nimipäivää pitäisi juhlia. Mutta olisi mukavaa, että hän edes jollakin tavalla huomaisi minut edes merkkipäivänä, kun arkena ei pysty. Tarkoitan juuri sitä, ettei hän juurikaan puhu, tönii minut pois kun kaipaan hellyyttä jne. Kaikista pahimmalta tuntuu se, että kun minä itken, hän ei ota syliin vaan silloinkin torjuu minut.
En tiedä rakastaako hän minua kuten sinä vaimoasi, vai eikö rakasta, mutta minusta tuntuu, ettei erilleen muuttaminen olisi ratkaisu. En minä valittaisi, jos en rakastaisi häntä. Olisin jo ajat sitten lähtenyt tulematta takaisin. Tosin usein mietin, miten pitkään oma rakkauteni kestää, kun kukaan ei ruoki sitä... Ei ole helppo rakastaa ihmistä, jolta ei tunnu saavan vastarakkautta.
Sinä kirjoitit, että sinulle tuli kiusaantunut olo, kun vaimosi kehui sinua tai oli hellä, koska itsetuntosi oli huono lapsuudenkotisi asenteen takia. Mietin mistä oman (jos nyt näin voi sanoa) mieheni kohdalla voisi olla kysymys. Ehkä lapsuudesta. Hän ei nimittäin koskaan puhu siitä. Sanoo, ettei muista siitä mitään, kun kyselen häneltä esim. koulumuistoja. En tiedä.
Ymmärrän hyvin mikä sinun käyttäytymisessäsi on ollut takana ja tavallaan ymmärrän myös, miksi olet torjunut vaimosi hellyyden ym vaikka sanot että rakastit häntä myös silloin. Minun on itseni vaikea hyväksyä sitä, että minun pitäisi huomioida miestäni VÄHEMMÄN, että hänen olisi parempi olo. Päinvastoin minusta tuntuu, että mitä vähemmän hän antaa minulle huomiota, sitä enemmän minun pitää huomioida häntä, ettei suhde kuole kokonaan. Sitä ajatusta on vaikea muuttaa. Tuntuu, että elämä muuttuisi tyhjäksi, jos minä käyttäytyisin kuten hän. Istuisimme koko loppuelämän kotona emmekä edes huomaisi, jos toinen on kuollut. Kärjistetty esimerkki, mutta siltä minusta tuntuu.
Voisitko sinä jakaa ajatuksiasi vielä sen verran, että kertoisit minulle, mistä se kipinä muutokseen tuli. Miten suostuit puhumaan omista tunteistasi niin, että vaimosi saattoi ymmärtää sinua? Minusta tuntuu toivottomalta lähteä selvittämään tätä asiaa, koska mieheni yleensäkin torjuu minut ja suuttuu helposti liiasta läheisyydestä. Riidat ovat kaikista vähiten rakentavia, sillä suuttuessaan hän kääntää minulle selän eikä puhu tai tee yhtään mitään vaikka taivas tippuisi hänen niskaansa. Tuntuu, ettei häneen voi saada mitään kontaktia.
Ainoa tuollainen kontakti hänelle tuntuu olevan seksi. Se on ainoa asia, jota hän harrastaa minun kanssani ja josta jopa puhuu. Onko se sitten hänen tapansa osoittaa rakkautta minuun vai olenko minä hänelle tärkeä vain fyysisesti, en tiedä.
Kirjoituksesi oli todella hyvä, se antoi minulle ainakin vielä toivoa. Olen myös onnellinen puolestasi, kun olet pystynyt ottamaan sen ratkaisevan askeleen ja puhumaan vaimosi kanssa. Anna hänen rakastaa ja huomioida sinua vaikka sinusta vielä joskus tuntuisi, ettet "ansaitse sitä". Kun rakkautta ei voi eikä tarvikaan ansaita, se kumpuaa ihan siitä kuka sinä olet. Ja hänestä on varmasti mukava huomata, että myös sinä välität hänestä! Kiitos kun jaoit oman tarinasi, joka oli poikkeuksellisesti positiivinen. Se oli kuin pieni laastari omalle särkyneelle sydämelleni. Minä todella toivon, että meidän suhteeseemme löytyisi vielä samankaltainen ratkaisu.
tuolla itseriittoisuudellakin voidaan ymmärtää niin monenlaista riittoisuutta. Itse tulkitsin itseriittoisuuden sellaiseksi että olin ikäänkuin jatkuvasti neuvomassa ja opastamassa. Se oli siis epäluottamusta toista kohtaan, ja sekin kyllä heijastui epäluottamusesta itseä kohtaan kotiympyröissä.
Mutta itseriittoisuudella voi ymmärtää muutakin. Se voi olla myös jatkuvaa ylönkatsomista toista ja toisen tekemisiään kohtaan, vaikka ne kuinka olisi kiitoksen arvoisia. Mennään siis alistamisen puolelle. Onkohan tuo miehen itseriittoisuus lähtöisin huonosta itsetunnosta ja kotikasvatuksesta vai siitä, että hän on ollut lapsuudessaan "herranterttu" ja saanut kaikki periksi?
Vaikka näen tilanteessanne samoja piirteitä kuin meillä oli, kiinnitin huomiota raha-asioihin ja miehen reagoimiseen kun itket. Itse olisin huolestunut jos toinen saisi karhukirjeitä mutta meillähän onkin olleet iät ja ajat rahat sekaisin. Rahankäytöstä on kyllä keskusteltu paljonkin, tiukkoina aikoina riideltykin. Toisaalta jos vaimo murtui tilanteeseen, en työntänyt häntä pois vaan otin lähelleni ja pyysimme anteeksi. Mies ei taida kestää heikkouden näkemistä, koska suhtautuu sinuun noin.
Kysyit mikä sai käänteen aikaan: sen sai aikaan itsetunnon parantuminen mm. opiskelun myötä ja muiden elämänkriisien selvittäminen, lapsuuden ja nuoruuden ymmärtäminen. Siitä seurasi ajatus etten tahdo luoda samanlaista kotia kuin omani oli, vaan on olemassa toisenlaisiakin malleja.
Nykysukupolvesta nousee itsekkäitä, toisen tunteista piittaamattomia ihmisiä käsittääkseni juuri sen vuoksi, kun monissa nykyperheissä lapset ohjaavat vanhempia eikä toisinpäin. Ei kriisit ja rajat pilaa ihmistä, ne avaavat monesti portin laadukkaampaan elämään. Elämään jossa pääasia ei olekaan raha ja juppikulttuuri, vaan läheiset ihmiset.
Muista myös se, että rakasteleminen ei välttämättä ole mikään rakkauden osoitus. Se voi olla esim. pakonomainen keino helpottaa miehesi ahdistunutta oloa.
Suosittelisin pientä taukoa makuuhuoneseikkailuihin ja loppu onkin itsestäsi kiinni.
muita vastauksia, mutta kysyn Sinulta silti: onko miehesi korkeammin koulutettu, palkattu, yksityisyrittäjä - ( siis jotakin näistä kolmesta itseesi verrattuna)?
Toivottavasti vastaat, voin sitten kertoa lisää...
Tarkoitukseni EI ole morkata häntä, vaan etsiä syitä tilanteeseenne!
Hei. En tiedä mitä ajat takaa, mutta kyllä, mieheni on huomattavasti korkeammin koulutettu ja tätä nykyä myös huomattavasti korkeammin palkattu. Eli toisin sanoen hän on myös taloudellisesti hyvin itseriittoinen, minä saan laskea joka pennin ja hänellä on tilillä rahaa vaikka muille jakaa. Talouttaankaan hän ei ole näiden vuosien aikana halunnut kanssani jakaa, kuten ei sitoutua minuun muutenkaan. Meillä on menoissa suurinpiirteinen tasajako: hän maksaa bensat, minä ruuat.
Vai tasajako? Kai hänkin syö ruokia jotka sinä olet maksanut? Ajatko sinä sillä autolla johon hän maksaa bensat? Vähän tuolla aikaisemmin mainitsit, että miehesi ostelee kaikenlaista ja sinä kamppailet jonkun sähkölaskun maksun kanssa?
Miehesi vaikuttaa jotenkin sellaiselta ettei hän osaa/pysty tuntemaan sinua kohtaan mitään empatiaa, kun ei lohduta eikä huomioi tavallisessa arkielämässä, vaan elää omassa maailmassaan niinkuin hänelle parhaiten sopii.
Ainut huomionosoitus jonka tunnut saavan häneltä, että kelpaat vielä seksiin.
Miehesi tosiaan tarvitsee sinua- - Pitämään huolta asunnosta, siisteydestä, hänen hyvinvoinnistaan ja hän saa tyydyttää sinuun myös seksuaalisen tarpeensa. Tyydyttääkö hän myös sinut sängyssä?
Voi hyvä ihminen. Hukkaat elämäsi hänen kanssaan.
Mielestäni arkielämän pienet onnen ja läheisyyden hetket tiskin ja pyykinpesun välillä kuuluvat sinullekin.
joka myisi oman äitinsäkin jos se nostaisi hänen omien osakkeidensa arvoa. Silmitön itsekkyys on tosiasia tänä päivänä.
O tempore, o mores!
Narsisti on tuollainen mies. Pakene!
Hitto täälläkin samanlaisia piirteitä ja jo pitkä liitto takana. Näyttää miehillä olevan tuo tunteiden käsittely vaikeaa. Tokihan virheitä teemme niin edelleen mutta tuo käytös. Huh on kiva kuulla muitakin kanssasisaria jotka ovat kokeneet samaa. Kyllä olen itsekin pohtinut miksi mies käyttäytyy näin. Omahyvinvointi näkyy olevan ykkönen. Ja kun jää jostain kiinni niin ei sen kummempaa selitystä tai anteeksipyyntöä vaan sanoo rakastavansa eikä halua vaimoa menettää mistään hinnasta! On tässä saanut tosissaan miettiä mitä tekisi. Raha asioissa on tosi tiukka! Herkästi huutaa vaimolleen ostamisesta ym. Rahan käytöstä ja kun itse käytti rahaa toisen naiseen (paljon) eipä sanonut mitään miksi oli niin paljon käyttänyt! Sekin kertoo kuinka mies ajattelee vain omaa hyvinvointia ja kuinka omahyväinen on loppujenlopuksi. Toisaalta on hellä ja osaa pitää niin hyvänä etten kykene vastustamaan millään lailla häntä. No jatkaa täytyy virheistä huolimatta koska en kykene vastustamaan häntä koska osaa olla niin pirun ihanan ja vieläkin vie jalat alta. On tää rakkaus joskus vaikeaa!
Jos mies on ne fyrkat työllään tehnyt, on hänellä oikeus päättää, miten ne käytetään. Samoin sulla omista rahoistasi. Mutta älä ohjeista miestäsi, kuinka hän käyttää rahojaan.