Vuonna 2025

Ei aikaakaan kun iso teleruutu salin perällä äityi kirskumaan kuin jokin rasvaamaton jättiläiskone. Se ääni kävi kuulijan hermoon ja nosti niskakarvat pystyyn. Viha oli käynnistynyt.

Kuten tavallista ruutuun ilmestyivät Juudas Assangen, kansanvihollisen kasvot. Siellä täällä yleisön joukossa vihellettiin. Se pieni kellanharmaahapsinen nainen päästi pelokkaan ja inhontäyteisen vingahduksen. Assange oli luopio ja loikkari, joka kerran kauan sitten (kuinka kauan sitä kukaan ei oikein muistanut) oli ollut yksi puolueen johtohahmoista, melkein samanarvoinen itsensä Isonveljen kanssa, ja sittemmin sekaantunut vastavallankumoukselliseen toimintaan, saanut kuolemantuomion ja mystisellä tavalla päässyt karkuun ja kadonnut. Kahdenminuutinvihat vaihtelivat päivästä toiseen, mutta päähenkilönä ohjelmassa oli aina Assange. Hän oli peripetturi ja puolueen kilven ensimmäinen tahraaja. Kaikki myöhemmät rikokset puoluetta vastaan, kaikki kavallukset, ilkityöt, kerettiläisyydet ja hairahdukset kumpusivat suoraan hänen opeistaan. Hän eli vielä jossakin ja hautoi salajuoniaan: ehkä valtameren takana vierasmaalaisten rahoittajiensa siipien suojassa, kenties jopa – kuten huhuttiin – piilossa itse Oseaniassa.