Kirjoitin tänne viikko sitten, että hyvä ystäväni menehtyi. Ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen. Niitä on tähän asti eletyn elämäni aikana(siltä menehtyneeltä ystävältäni lainattu) mennyt oikealta ja vasemmalta. Joskus enemmän toisinaan ollut taukoa. Mutta mennyt niitä on ja ihan liikaa. Jokainen ennen aikojaan, jos minulta kysytään.
Minä en tiedä teistä, mutta mikään ei opeta elämässä ja elämästä yhtä hyvin ja tehokkaasti kuin menetykset. Menetysten myötä opitaan, jos ollaan oppiakseen, mikä elämässä on tärkeää. Ja myös se, mikä ei ole tärkeää. Menetys on aina lopullista. Jos on olemassa edes pieni toivo saada takaisin jotain mitä on menetetty, se ei ole vielä menetys. Se on jotain muuta. Menetettyä ei saa ikinä takaisin. Eikä ikinä menetetä merkityksettömiä asioita tai ihmisiä elämässämme. Kaikki menetetty on tärkeää. Näin sen täytyykin olla. Se tuntuu aina vittumaiselta, siihen ei ikinä totu. Mutta on sillä tarkoituksensakin, jos vaan ollaan halukkaita huomaaman se. Sen tarkoitus on opettaa meitä arvostamaan sitä mitä meillä on silloin kun meillä se vielä on.
Tiedän, ettei tänne enää paljon nuoria kirjoittele. Todennäköisesti suurin osa meistä on jo elämän puolen välin ohittanut. Joten kyselenkin, että mikä on teille vielä tärkeää jäljelle jääneessä ajassanne? Sitä on hyvä jokaisen miettiä, koska meidän aikamme täällä tosiaan on rajallinen ja vähenee joka hetkellä...:)
Minulle tärkeintä on ehkä se, että minun ei tarvi tehdä mitään mitään en halua yhtään enempää kuin pakko. Eli mitä vähemmän on sitä "minun täytyy" ja enemmän "minä tahdon", sen parempi. Ja kun siihen väliin saa mahdutettua vielä sen, että minun ei täydy tehdä yhtään mitään jos en halua, alkaa olla asiat aika hyvin.
Ystäväni muistolle <3
"...in another life you live
that only I can see in dreams
I carry a torch, I always will
though it has invisible beams..."
https://www.youtube.com/watch?v=CFxBiKm0Lvw
Minä en tiedä teistä, mutta mikään ei opeta elämässä ja elämästä yhtä hyvin ja tehokkaasti kuin menetykset. Menetysten myötä opitaan, jos ollaan oppiakseen, mikä elämässä on tärkeää. Ja myös se, mikä ei ole tärkeää. Menetys on aina lopullista. Jos on olemassa edes pieni toivo saada takaisin jotain mitä on menetetty, se ei ole vielä menetys. Se on jotain muuta. Menetettyä ei saa ikinä takaisin. Eikä ikinä menetetä merkityksettömiä asioita tai ihmisiä elämässämme. Kaikki menetetty on tärkeää. Näin sen täytyykin olla. Se tuntuu aina vittumaiselta, siihen ei ikinä totu. Mutta on sillä tarkoituksensakin, jos vaan ollaan halukkaita huomaaman se. Sen tarkoitus on opettaa meitä arvostamaan sitä mitä meillä on silloin kun meillä se vielä on.
Tiedän, ettei tänne enää paljon nuoria kirjoittele. Todennäköisesti suurin osa meistä on jo elämän puolen välin ohittanut. Joten kyselenkin, että mikä on teille vielä tärkeää jäljelle jääneessä ajassanne? Sitä on hyvä jokaisen miettiä, koska meidän aikamme täällä tosiaan on rajallinen ja vähenee joka hetkellä...:)
Minulle tärkeintä on ehkä se, että minun ei tarvi tehdä mitään mitään en halua yhtään enempää kuin pakko. Eli mitä vähemmän on sitä "minun täytyy" ja enemmän "minä tahdon", sen parempi. Ja kun siihen väliin saa mahdutettua vielä sen, että minun ei täydy tehdä yhtään mitään jos en halua, alkaa olla asiat aika hyvin.
Ystäväni muistolle <3
"...in another life you live
that only I can see in dreams
I carry a torch, I always will
though it has invisible beams..."
https://www.youtube.com/watch?v=CFxBiKm0Lvw
Vastaukset 55
Vanhimmat
Läheiset ja ystävät, onnellisuus(muiden ja oma) ja rakkaus(rakkauden osalta parisuhde puuttuu vielä tästä hetkestä). Varmasti on muutakin tärkeää mutta nuo nyt ensimmäisenä mieleen tuli nopeimmin.🙂.
Otan osaa suruusi.
Behm: Sinä lähdet, minä jään
https://youtu.be/qaHFZAUeDSI?si=7MqZD0LAEI5MU3P2
"Joten kyselenkin, että mikä on teille vielä tärkeää jäljelle jääneessä ajassanne? "
Minulle tärkeintä ovat lapseni ja kaikki muu tulee heidän jälkeensä. - Mutta kyllä minä koen, että elämässäni on vielä paljonkin tärkeitä asioita; oma terveys/lepo/oma aika, koti, ystävät, olla itse ystävällinen ja tuottaa toisille iloa, sellaiset tavoitteet,miksi nousen joka aamu ja lähden töihin, turvallisuus, onnellisuus...
Toki rakkauskin, mutta pystyn olemaan ilman parisuhderakkautta, kunhan saan rakkautta perheeltäni.
Elä reunalla,
tunnet eläväsi.
-palstan suuri ajattelija-
Ajattelepa tilannetta, että olisit trampoliinissa. Ponnistaisit ja nousisit ylös. Yhä ylemmäs. Ja ylemmäs. Ylemmäs. Ohi pilvien. Maan vetovoimaa ei enää olisikaan.
Jos on lentokykyinen ja siivet kantaa, ei tarvitse trampoliinia ponnahduslaudaksi.
Omat lapset ovat tärkeimmät ihmiset minulle. En enää halua rakkaussuhdetta kenenkään kanssa, se veisi liikaa omaa aikaa minulta. Minullakin on se ajatus että saisi elää omannäköistä elämää. Rauhallista, ei kiirettä mihinkään, sellaista leppoisaa elämää.
Mitä jäljelle jää kun kuolemme?
Lapset, ei paljon muuta.
AV
Elämä jatkuu. Ja se on aika paljon se.
Lapset jatkaa omaa elämäänsä. Hekin tulevat menettämään enemmän ja vähemmän. Ehkä oppivat jotain elämästä ehkä ei. Mutta se ei ole meidän asia, se on lastemme asia. Se oppiminen.
Minun mielestäni paljon tärkeämpi kysymys on se, että mitä meistä on jäljellä kun kaikki ulkopuolelta tullut poistetaan? Se on se tärkein. Ainakin minulle. Ei se mitä teen, tekemättä jätän, mitä osaan, mitä en osaa jne. Mutta se mitä olen, on tärkeää. Tärkeintä siihen asti kun olen vielä hengissä. Sen jälkeen kun aika minusta jättää, ei sekään ole enää tärkeää...
Kaikki mitä on ulkopuolellasi, eli koko maailmankaikkeus ja sen kauneus.
Se ei yhtä pientä AV:tä tai keinovaginamiestä kaipaa eikä tarvitse.
-keinovaginamies-
Samat puut, kivet, taivas, pellot ja vedet.
Nyt mä ymmärrän miksi olemme tulleet juttuun. Ajoittain.
Olen myös menettänyt paljon, mutta vapaudestani en luovu.
Voi olla vanha sielu (lue: paljon menettänyt), vaikka keho olisi vielä nuori. Njaa, nuorehko. Mitä enemmän menettää, sitä vähemmän rimpuilee elämän edessä.
Tulee mieleen teoria palstakähinöitä koskien: täällä ”taistelevat” paljon menettäneet ja kermaperseet. Siksi juttu on välillä kovin mustavalkoista.
Ikävä kuulla ystäväsi kuolemasta. Osanottoni.
Taistelevat ne, kenellä on menetättävää eivätkä ole menettäneet mitään tärkeää. Menettäneet ymmärtävät taistelun turhuuden.
Juu, ehkä se oli huono teoria. Toisaalta taistelu oli hipsuissa.
Uskotko, että näette uudelleen ystäväsi kanssa?
:)...
Ei siellä, minne hän meni ja me kaikki muutkin seurataan joskus perässä, nähdä sillä tavoin kuin nähdään täällä. Se on jotain muuta...
Nahistelut täällä nyt johtuu milloin mistäkin syystä. Minua henkilökohtaisesti vituttaa takertuvaisuus. Ja toki tyhmyys. Tyhmyys on varmaan ainoa asia mille olen allerginen, vaikka siedätyshoitoa olen sille saanut koko pienen elämäni. Koen silti paremmaksi vältellä sitä.
Ei silmillä, mutta ehkä sydämellä. Tai jollain tietoisuuden tuntosarvilla, yberherkillä hajukuorikoilla tms. ”Aaltopituuksilla”
Mua triggeröi eniten itsekeskeisyys. En sovi tähän maailman aikaan. Mut ei sekään enää triggeröi yhtä paljon kuin ennen. Kaikki on niin vailla jotain. Hassua, tässä yltäkylläisessä maailmassa.
Internetin ja somen yleistyminen muutti maailmaa aika paljon. Kaikki ennen näkemätön tuli näkyväksi. Jokaisella on nyt mahdollisuus päästää se pieni sisäinen narsisti toteuttamaan itseään internetin ihmeellisessä maailmassa eikä monikaan lopulta kanna vastuuta niistä valinnoista. Jokaiselle löytyy ihailijansa, kaikelle on markkinansa.
Tavallaan vituttaa elää nykyajassa, toisaalta taas kun ajattelee asiaa enemmän, eletään ajassa mikä tullaan muistamaan tulevaisuudessakin ja toivottavasti tulevat sukupolvet oppii jotain nykyajan typeryydestä ja tekevät tulevaisuudessa asioita toisin. Näin ajattelee optimisti minussa. Realistilla minussa ei siihen oikein usko taas riitä. Mutta aika näyttää mitä tulemaan pitää...
Osanottoni 💓
Elämässä tärkeintä on tärkeät läheiset ihmiset. Tämän opin jo lapsena, jolloin vanhemman polven sukulaisista alkoi aika jättää. Yksi setäni kuoli aikoinaan alle 50-vuotiaana, eli aivan liian aikaisin.
Ystäväni kuoli kesällä ja siinä vaikeinta ei ole itse kuolema, vaan hänen elämänsä pa**at tapahtumat ennen sitä. Tapahtuman opetus kuitenkin on "Koirat haukkuvat ja karavaani kulkee". Eli jatkan valitsemallani tiellä, tuli mitä tuli, sori, minun täytyy 🤷♀️. Tahdon tehdä itselleni merkityksellisiä asioita ja ne ovat useinmiten sellaisia, jotka ovat merkityksellisiä myös muille.
Kuolemaan suhtautumisessa huomaa tulleensa vanhaksi. Ei enää sure niin paljon menetystä vaan osaa iloita, että menehtynyt ihminen on elänyt. Mitä kaikenlaista on häneltä oppinut, millaisia asioita hänen kanssaan on jakanut. Kiittää niistä 🙏
- Sheena
Kuolema tulee meille jokaisella joka tapauksessa. Kukaan meistä ei sitä lopulta vältä. Menetykset on aina muistuttamassa siitä, että tärkeintä on se miten ja mihin käytetään jäljellä oleva aikamme. Ja miten se käytetään. Koska menetettyä aikaakaan emme takaisin saa. Sanottuja sanoja ei saada enää peruttua. Eikä saada sanottua sanomattomiakaan sanoja. Ei tehtyä tekemättömäksi, ei tekemättömiä tekoja tehdyiksi...
Minulle sopii päämäärättömyys. Se on oikeastaan ihan mukavaa ajelehtimista, kunhan arjen perusasiat on kunnossa ja ennustettavissa. Jos jonkin mukavan asian täytyy tapahtua, se tapahtuu. Jos ei tapahdu, sekin on ihan ok. Olen elänyt ihan hyvän elämän. Mitään kokemisen arvoista ei ole jäänyt kokematta.
Oletteko ajatelleet sitä, että lopulta ihminen ihan fiksusti ajatteleekin, tyytyväisenä: Olen nähnyt jo kaiken? Että tulee se tunne?
Kun katsoo ympärilleen, se on tuttua kaikki, nyt ja tulee olemaan ja talvikin jo väsyttää.
Kun ihmisiltä viedään tärkein, lähdöstä tulee helppo.
En tiedä. Mutta olen sitä mieltä, että menettäminen ilman että jotain on viety, on rankempaa. Silloin ei asialle vaan voi mitään. Jos joku tai jotkut on viemässä jotain, silloin voi ainakin puolustaa omaansa ja sanoa että on tehnyt parhaansa.
Menetys on vieminen.
Minä koen menetykset eri tavalla. En koe, että minulta olisi viety.
Mutta se siitä.
Luulen että tuossa puhuttiin siitä, kun joiltain viedään vaikkapa lapsi.
- sivusta
…ja aika jonka sain.
Mun äidin kuolemasta tulee pian täyteen 10 vuotta, ja kyllähän se pysäyttävää oli silloin kun se tapahtui. Se oli ensimmäinen kerta kun joku mulle tosi läheinen kuoli (aikaisemmin ei ollut kuollut esim. kukaan kavereista tai muistakaan oman ikäluokkani tutuista, ainoastaan kaikki isovanhemmat ja yksi tädeistä). Olen näiden 10 vuoden aikana nähnyt usein unia, joissa äiti ollut joko täysin terveenä ja hengissä tai sitten sen sairautensa vaivaamana mutta siitä huolimatta yhä elossa. Ja aina niistä unista herääminen on yhtä karu siirtyminen takaisin todellisuuteen.
Tuulten mukana ei ole hätää.
Menetykset ei aina ole kuolemat, menettää voi terveydenkin ja väitän, että se on yhtälailla jalostaja, mikä elämässä on tärkeää ja mikä ei. Ainakin mulle, susta en tiiä.
Terveet ei useinkaan ymmärrä asiaa, mitä on voinut menettää ja kokea sairaana, kunnes itse sairastuvat ja kokevat. Mitäpä veikkaatte, jalostaako yhtään?
Hyv esimerkkinystäväni joka sairastui migreeniin vasta keski-iässä. Vittuili ja vähätteli nuorena mun migreeniä ja väitti teeskentelyksi kipujani ja oksentelua.
Anteeksi älysi pyytää, kun itse koki saman. Useampaan kertaan.
Ja itse koen, että kuolema on monesti helpompi, kun elää kituen ikänsä. Se kirpaisee vain kerran, ei vuosikausia.
Voimia silti.
https://youtu.be/E3G52iZ39o4?si=yd8oytawPXXDwpju
Ei todellakaan jalosta, itsellä oma kokemus siitä.
Sairastuminen tai läheisen menettäminen ei jalosta, mutta tavallisesti opettaa ymmärtämään paremmin samaa kokeneiden kärsimyksiä.
Kukaan ei etukäteen tiedä mitä elämän aikana tapahtuu.
Kaikille voi sattua kaikenlaista, mikään ei ole täysin varmaa.
jalostaa
SYNONYYMIT: JALOSTAA
kohentaa, parantaa, korjata, terävöittää, monimutkaistaa, hioa, kehittää, puhdistaa, astuttaa, kasvattaa.
No minun kokemukset taas on kasvattaneet eli jalostaneet minua valtavasti. Tuskin olisin niin nuorena jo muuten käsittänyt jättää väliin asioita, jotka ei ole minulle tärkeitä. Tai arvojeni mukaisia. On pitänyt aika nuorena jo tietää mitä kohti kulkee ja miten, kun terveyttä ei ole tasalaatuisesti annettu.
Ei voi vain ajautua asioihin.
Toki katkeroituminen ei kasvata, se kivettää. Minä en ole katkeroituvaa sorttia, vaikka pitkävihainen osaan ollakin tietyissä asioissa.
Moni ulkopuolinen on yrittänyt heittää kapuloita rattaisiini, tärvellä tavoitteitani pitäen minua jotenkin huonompana tai heikompana, kuitenkaan onnistumatta siinä.
Sen verran sisua ja päättäväisyyttä kärsimyksetkin osaa kehittää, kun ihminen on eteenpäin pyrkivä eikä paikallaan polkeva.
Olen pahoilla i.
Pahoillaan saa olla, mutta itkeä ei saa!
Eläkää niin, että olette aina valmiita lähtöön ja lähtekää hymyssä suin!
🫡🫡🫡
Kuolema ei ole lopullinen. On jälleennäkeminen.
Tähtitaivasöinä menneet sielut tulevat jälleen näkyviksi.
-palstan suuri ajattelija-
Sellaistakin usein miettinyt menetysten jälkeen, että melkein jokaiselle on ne lapset tärkeimpiä. Näinhän sen pitääkin olla. En ole ollenkaan eri mieltä asiasta.
Mutta tämä on aina kummastuttanut. Melkein jokaisella lapsien täytyy suorittaa, saavuttaa jotain, tehdä vanhempansa ylpeiksi jne. Jokainen vanhempi on aina ylpeä lapsistaan kun ne saavat hyviä todistuksia, pääsevät hyviin kouluihin, saavat hyvät ammatit ja kaikkea. Siitä muistaa jokainen vanhempi olla ylpeä. Mutta...
Mutta kiinnittääkö yksikään vanhempi minkälainen ihminen hänen lapsesta tai lapsista on kasvamassa? Sellainen, kenestä voisi ylpeä, vaikka elämässä ei muuten kaikki menisi putkeen? Tai meneekö kaikki suoritukset ja saavutukset sen edelle ja se, minkälainen ihminen lapsesta kasvaa, on vähemmän tärkeä? En tiedä. Olen omalleni ainakin sanonut, ettei koulutuksilla ja muilla saavutuksilla ole niin väliä. Kunhan arki rullaa. On jonkinlainen duuni millä elättää itsensä. Koska kaikki on kuitenkin lopulta katoavaista, mitään ei saada täältä mukaan. Mutta jos pystyy joka aamu herätessään katsomaan itseään peiliin, häpeämättä sitä minkä näkee, voi olla ihan tyytyväinen. Ja erityisen ylpeä voi olla silloin kun katsoa itseään peiliin silloinkin kun häpeää sitä mikä sieltä heijastuu. Silloin ottaa aina pienen kasvupyrähdyksen henkisen kasvun tiellä.
Olikohan se edesmenneen Heath Ledgerin suusta? "Kun ihmiset näkee sinut, jokainen kysyy mitä sinulle kuuluu? Kukaan ei kysy miten sinä voit?"
Entä jos ei ole peiliä, johon katsoa?
Peili on toinen henkilö kanssasi kasvotusten, eikö niin. Sitä ihmiset tarvitsevat.
Semmoista se on elämä. Alussa saadaan kaikki ja sitten luovutaan: välillä pikkuhiljaa ja välillä rysäyksillä.
Kuolema ei ole tärkeintä vaan osanotto :D
Itkulla tullaan ja itkulla lähdetään.
Mutta sitä ennen pitää nauttia.
Aikalailla sama kuin sulla, en aio haalia mitään ylenmäärin enkä elää yli varojeni niin että joutuisin sitä sitten paikkaamaan kupla otsassa töitä halimalla. Otan aika lunkisti, perhettä kun ei ole niin ei tarvitse jälkpolvienkaan vuoksi hirveästi maallista tavoitella.
-harmiseikirj-
Koskettava kirjoitus. Otan osaa ja halaan pitkään.
Itsellä on molemmat vanhemmat vielä elossa, samoin kaikki ystävät. Ihmisiä on elämän aikana kuollut, hyvin nuorenakin muttei aivan läheltä kuitenkaan (huumeet, itsetuhoisuus, liikenneonnettomuudet) ja vanhuuden vaivoihin (ystävien vanhempia). Saan olla onnellinen. Ainoa poistunut on ollut isän eläke-ikäinen vaimo. Silti, vaikken ole kokenut samaa kummankin kirjoituksesi kohdalla tunnen (väliaikaisen) ahdistuksen tunteen kropassani. Ymmärrän kyllä miten kova paikka tärkeän ihmisen menettäminen on, ja miten suru, ikävä ja ahdistuskin on läsnä,
Vaikka puhut ettei muu kuin kuolema ole menettämistä. Koen silti rakkauden menettämisen menettämisenä. Vaikka koskaan ei voi sanoa ’ei koskaan’, ei silti menetetty rakkaus palaa niin vaan. Se vaatisi jommankumman tietoista halua löytää takaisin ja vielä vastapuolen myöntymistä. Ei mikään helppo yhtälö, toki mahdollinen kun oma motivoituminen löytyy. Jos menetettyyn rakkauteen suhtautuisi ’ehkä vielä joskus’-ajatuksella ainakin itse tulisin hulluksi ja jäisin kiinni, johonkin missä ei ole tulevaisuutta (yleensä 98% varmuudella).
Oma ideologia on, että elämä on hyvää ja elämättömyyttä ei jää kuoleman kohdalla harmittelemaan, kun rakastaa täysillä, uskaltaa kertoa tunteensa, tavoittelee unelmia haaveita ja tavoitteita täysillä. Vaikka työn suhteen se tarkoittaa, että tekee sellaista työtä, josta voi olla innoissaan ja jonka kokee tärkeäksi, vaikka palkka olisi pienempi. Ja jos työpaikan ilmapiiri olisi ahdistava, yrittäisi löytää paremman paikan. Kun töissä on oltava sen vajaa 8h/pv, on tärkeä, että se aika on hyvää ja työkavereiden kanssa viihtyy. Tietysti, jos alkaa lähestyä eläkettä, on näkökulma työhön luultavasti muuttuu.
Siinä tärkeimmässä, ihmissuhteissa, taas pitää uskaltaa sanoa sanat, jotka tärkeää mielummin melkein päivittäin. Ja samoin henkinen ja fyysinen läheisyys ja tunneyhteys, sekin on asia jota haluan itse vaalia. Rakkaille pitää osata varata riittävästi aikaa, Romanttinen molemminpuolinen rakkaus on asia, johon haluan panostaa kun sen joskus elämääni saan. Siinä erillisyyden ja läheisyyden tasapainon löytäminen on ensisijaisen tärkeää. En koe rakkautta riippuvuudeksi tai lähellä oloa myöskään. Riippuvuutta on mielestäni enemmänkin sellainen tilanne, jossa toinen elää toisen kautta, omaa elämää ei ole eikä omaa vapaa-aikaa sallita tai myötäillään kaikessa vain pitääkseen toinen. Rakkaus tekee haavoittuvaksi ja haavoittuvuus luo riippuvaisuuden tyyppistä olotilaa, koska rakastaa ei voi ilman että toinen on hiton tärkeä ja syvällä sydämessä. Silti se on osa rakkautta eikä riippuvuutta erillisenä ilmiönä. Ihminen voi valita ottaako rakkauden elämäänsä. Meillä vanhemmaksi ryhtyneillä sitä ei tosin pääse pakoon (lapsien rakastaminen).
Pienet isot asiat on ne, jotka tekee elämän onnistuneeksi.
Jos pitäisi miettiä mitä itsestä jää jäljelle, omalla kohdalla se liuta julkaisuja, joilla ei ole mitään merkitystä, mutta jäljelle jäävillä ihmisillä on suurta merkitystä. Lapsille olen kuoleman kohdalla sanonut, että ei ne tärkeät ihmiset/eläimet häviä kokonaan, ne jää meidän sydämiin asumaan. Ja se on asia, mitä meistä jää jälkeen.
Semmosta se elämä on, luonnollista.
Loppua kohden poistumisvauhti viereltä kiihtyy ellei itse ole ensimmäisten joukossa.
Tärkeintä on vapaus.
-keinovaginamies-
Tärkeintä on vapaus. Eipäs olekaan, tärkeintä on rakkaus.
Tämä Minna Canthia mukaillen kirjoitettu.
Naiselta.
Tärkeintä on vapaapudotus.
Makukysymyksiä sanoi koira kun... Minna voi olla mitä mieltä haluaa.
Paksussa kirjassa taitaa lukea jotain sellaista, että suurin niistä on rakkaus, mutta tärkeimmästä ei sanota mitään. Sitä paitsi vapautta se rakkauskin vaatii.
-keinovaginamies-