Tuntuuko teistä välillä siltä?

Tarkotatko tätä suomen valtioo?

Tässähän tätä pikkuhiljaa upotaan ihan muutenkin. On olemassa maailma ja sitten on olemassa yksityiselämä. Valitettavasti niiden välillä on turhan tiivis symbioosi. Se jos ei osaa elää niin joku voi nähdä sen omien ongelmien projisointina niin että on helppoa syyttää järjestelmää. Kyllä se vaan kuitenkin ulottaa lonkeronsa neljän seinäsi sisälle kaikesta huolimatta, vaikuttaen sinuuteesi.

Joo ei käy. Minä soitan jazzia pelastusveneessä tai vastarannalla. Jos tekee mieli uppoo niin antaa mennä vaan

Joskus kyllä aikoinaan "A.D synkät vuodet", jälkikasvun olemassaolo pelasti. Sen jälkeen olen huomannut kovin vähän todellisia syitä olla vakavissaan.

Ei ikinä! Minulla on vahva selviytymisvietti. Soudan vaikka vastavirtaan, jos siitä on jotain hyötyä. Periksi ei anneta.

Leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä.

En upota halua, mutta on aikoja jolloin en haluaisi nousta sängystä, olisin vain peitoissa hamaan loppuun asti. Ettei tarvitsisi ryhtyä mihinkään. Tulee ehkä jos töissä on valtava stressi-aika. Se kestää korkeintaan tunnin ja sitten vain nousen ja alan laittaa jalkaa toisen edelle. Siitä se olo pikkuhiljaa kohenee.

Juu tuntuu halua mennä vaan halujensa mukaan varsikin kun yrittänyt paljon ja sekään tunnu auttavan.

Mitä prklettä! Ei ikinä! Tulen ylös vaikka millä suppilolla! Luonteeseeni ei kuulu hukkuminen

Ei kyllä tunnu. - Loistoristeilijät 👌

Ei ikinä. Laiva menköön pohjaan, jos on mennäkseen. Tyhjänä tai täytenä. Selviydyn.

Ei enää nykyään. Joskus nuorempana oli niitäkin hetkiä, kun tuntui helpommalle ajatuksena luovuttaa, kun taistella. Tarkoitan kipujen kanssa. Kun arki on pelkkää kipua päivästä toiseen, kyllä se uuvuttaa henkisestikin.