Arvoisat kanssaihmiset! Olette varmasti lopen kyllästyneitä tähän iän ikuiseen aiheeseen, mutta omassa ahdingossani uskaltaudun nyt kainosti pyytäämään mahdollisia viisaita neuvoja ja "perseelle potkaisujanne".
Olen kolmekymppinen nainen; hyvin koulutettu, mukava, hauska ja kauniiksikin kai voisi sanoa. Ja sitten tämä klassinen tarina: jostain kumman syystä ajauduin joskus taannoin (n. 3 vuotta sitten) seurustelusuhteeseen tämän renttuni kanssa. Varoituskellot ovat soineet oikeastaan alusta asti, mutta jollain tapaa tähän mieheen oli helppo kiintyä, rakastuakin. Ja kun vielä itsekin olen kai sellaista herkästi kiintyvää sorttia... Alkuaikoina tuli bailattua aika paljon yhdessäkin tai siis lähinnä ryypiskeltyä baareissa. Kuitenkin jo pitkään olen tuntenut, että itse olen jo lopen kyllästynyt tuohon baareissa hillumiseen ja muutenkin siihen, että alkoholi on niin keskeisesti osana esim. viikonloppujen, lomien ja jopa arki-iltojen viettoa. Pahinta on se, että alkoholi on ilmiselvästi kumppanilleni ongelma, koska huolimatta kaikenlaisista päätöksistä ja lupauksista "parille kaljalle" meno voi hetkessä riistäytyä täydeksi örvellykseksi. Tuntuu todella pahalta, kun aina saa pelätä joka viikkoiseksi tulleen tutun kuvion käynnistyvän. Tuntuu kamalalta, kun mopon riistäydyttyä mies ei enää yhtään välitä minulle tekemistään lupauksista tai mistään muustakaan. Minä tunteineni ja tarpeineni unohdun täysin. Mies ei myöskään käy kanssani esim. sukujuhlissani, koska ei kestäisi moisia tilanteita selvinpäin. Miehen kaikki kaverit ovat enemmän tai vähemmän päihdeongelmaisia ja kavereita nähdään siis aina vaan baarissa... Mies ei siis juo joka päivä, vaan käy kyllä töissä tunnollisesti jne., mutta juo vähintään kerran viikossa itsensä kunnon känniin usemapana päivänä yhdestä muutamaan kaljaan. Ja todellakin, kun hommasta on selvästi hallinta kateissa eli ryyppyreissut eivät useimmiten ole suunniteltuja, vaan juuri sellaisia retkahduksia. Minä olen jopa alkanut rajoittaa omia menojani (mm. urheiluharrastuksiani, ystävien tapaamisia), jottei mieheni taas juoksisi baariin, koska ei osaa yksinkään kotona olla. Kuulostaa varmaan todella säälittävältä ja varmasti kuulostan ääliöltä kun tätä siedän. On kai turha selitellä, että mieheni on toisaalta hyvin kiltti, hauska ja kultasydäminen ihminen. Eikä humalassakaan ilkeä tai väkivaltainen. Mutta ei kai tämä silti ole oikein. Olen todella uupunut ainaiseen epävarmuuteen, känniläisiin örinöihin, ainaisiin lupauksiin ja vannomisiin ja sitten pettymyksiin kerta toisensa jälkeen. Suhteesta on mennyt ilo. Itse haaveilen perheestä, lapsista jne. Haluaisin, että vapaa-ajasta voisi nauttia muutenkin kuin dokaamalla/tissuttelemalla.
Olen yrittänyt potkia miestäni pellolle, mutta hän tuntuu takertuvan minuun ja sysää minulle painolastiksi sitä, miten huonosti hänelle voi käydä ilman minua...
AUTTAKAA!!!!!!!
Olen kolmekymppinen nainen; hyvin koulutettu, mukava, hauska ja kauniiksikin kai voisi sanoa. Ja sitten tämä klassinen tarina: jostain kumman syystä ajauduin joskus taannoin (n. 3 vuotta sitten) seurustelusuhteeseen tämän renttuni kanssa. Varoituskellot ovat soineet oikeastaan alusta asti, mutta jollain tapaa tähän mieheen oli helppo kiintyä, rakastuakin. Ja kun vielä itsekin olen kai sellaista herkästi kiintyvää sorttia... Alkuaikoina tuli bailattua aika paljon yhdessäkin tai siis lähinnä ryypiskeltyä baareissa. Kuitenkin jo pitkään olen tuntenut, että itse olen jo lopen kyllästynyt tuohon baareissa hillumiseen ja muutenkin siihen, että alkoholi on niin keskeisesti osana esim. viikonloppujen, lomien ja jopa arki-iltojen viettoa. Pahinta on se, että alkoholi on ilmiselvästi kumppanilleni ongelma, koska huolimatta kaikenlaisista päätöksistä ja lupauksista "parille kaljalle" meno voi hetkessä riistäytyä täydeksi örvellykseksi. Tuntuu todella pahalta, kun aina saa pelätä joka viikkoiseksi tulleen tutun kuvion käynnistyvän. Tuntuu kamalalta, kun mopon riistäydyttyä mies ei enää yhtään välitä minulle tekemistään lupauksista tai mistään muustakaan. Minä tunteineni ja tarpeineni unohdun täysin. Mies ei myöskään käy kanssani esim. sukujuhlissani, koska ei kestäisi moisia tilanteita selvinpäin. Miehen kaikki kaverit ovat enemmän tai vähemmän päihdeongelmaisia ja kavereita nähdään siis aina vaan baarissa... Mies ei siis juo joka päivä, vaan käy kyllä töissä tunnollisesti jne., mutta juo vähintään kerran viikossa itsensä kunnon känniin usemapana päivänä yhdestä muutamaan kaljaan. Ja todellakin, kun hommasta on selvästi hallinta kateissa eli ryyppyreissut eivät useimmiten ole suunniteltuja, vaan juuri sellaisia retkahduksia. Minä olen jopa alkanut rajoittaa omia menojani (mm. urheiluharrastuksiani, ystävien tapaamisia), jottei mieheni taas juoksisi baariin, koska ei osaa yksinkään kotona olla. Kuulostaa varmaan todella säälittävältä ja varmasti kuulostan ääliöltä kun tätä siedän. On kai turha selitellä, että mieheni on toisaalta hyvin kiltti, hauska ja kultasydäminen ihminen. Eikä humalassakaan ilkeä tai väkivaltainen. Mutta ei kai tämä silti ole oikein. Olen todella uupunut ainaiseen epävarmuuteen, känniläisiin örinöihin, ainaisiin lupauksiin ja vannomisiin ja sitten pettymyksiin kerta toisensa jälkeen. Suhteesta on mennyt ilo. Itse haaveilen perheestä, lapsista jne. Haluaisin, että vapaa-ajasta voisi nauttia muutenkin kuin dokaamalla/tissuttelemalla.
Olen yrittänyt potkia miestäni pellolle, mutta hän tuntuu takertuvan minuun ja sysää minulle painolastiksi sitä, miten huonosti hänelle voi käydä ilman minua...
AUTTAKAA!!!!!!!
Vastaukset 16
Vanhimmat
Sanot;
"Olen yrittänyt potkia miestäni pellolle, mutta hän tuntuu takertuvan minuun ja sysää minulle painolastiksi sitä, miten huonosti hänelle voi käydä ilman minua..."
Kertomuksesi saattaa olla aika tavanomainen kuvaus hiukan runsaammasta alkoholinkäytöstä.
Mielestäni sinun kannattaa ottaa asia reilusti puheeksi miehesi kanssa, sano hänelle että haluat perhe-elämää, lapsia ja yhdessäoloa. Anna miehellesi hetki aikaa sopeutua ja anna hänen valita sinun ja alkoholin väliltä.
Kuitenkin vaikuttaa siltä, kun olet 'jo yrittänyt' potkia miestä pellolle, että suhteenne on jo aikas lailla hajoamispisteessä. Jos tosissasi haluat pelastaa suhteen on ainoa vaihtoehto se että miehesi konkreettisesti vähentää juomista.
Minua itseäni suututtaa yksi hyvä ystäväni, naispuolinen, joka roikkuu paskassa, ei kuitenkaan väkivaltaisessa mutta kuvaamasi kaltaisessa, suhteessa juuri sen vuoksi ettei uskalla antaa ukolle kenkää koska pelkää että mitenhän hänelle sitten käy.
Kerrot että olet herkästi ihastuvaa sorttia; Nyt on kesä tulossa, uudet ihmiset ympärille, aloita uusi elämä ilman jatkuvaa stressiä ukkosi kaljoittelusta. Ihan oikeasti, nyt on aika vaihtaa maisemaa. Hanki uusi mies, joka vastaa nykyoistä tarvetta tai opeta vanha tavoille.
Suuri kiitos nopeasta vastauksestasi! Onnistuit kirjoittamaan juuri kaipaamaani asiallista, ymmärtävää ja ratkaisuun kannustavaa tekstiä.
Niin, tarinani taitaa todellakin olla hyvin tyypillinen tarina siitä, millaista on elää parisuhteessa alkoholiongelmaisen miehen kanssa.
Itseasiassa olen jo todella usein ottanutkin asian mieheni kanssa puheeksi. Olen kertonut haaveistani ja siitä miten koen arvomme ja asenteemme kovin erilaisiksi. Minä en missään nimessä halua elää sellaista kaljan huurruttamaa elämää kuin hän. Olen pyytänyt häntä valitsemaan.
Hän on kymmenet kerrat luvannut vähentää juomistaan. Heikoimpina hetkinään hän on luvannut lopettaa vaikka täysin. Hän on jopa tehnyt kaikenlaisia suunnitelmia esim. ykkösolueen siirtymisestä tai tiettyjen "turmiollisten" kuppiloiden välttämisestä. Ikinä hän ei ole pystynyt olemaan esim. kuukautta juomatta, ei edes paria viikkoa (tuskin viikkoakaan...). Eli päätökset/lupaukset eivät ole pitäneet. On niin surullista, kun juuri kun edellisen viikon "kriisistä" on selvitty ja asioista puhuttu ja lupauksia tehty, niin jo tulee seuraava retkahdus.
Ajattelin nyt tehdä näin: annan miehelleni kaksi vaihtoehtoa: JOKO hän todella myöntää ongelmansa ja hakee siihen apua esim. a-klinikalta TAI hän saa muuttaa pois yhteisestä kodistamme. Olen jo kymmenet tai jopa sadat kerrat nähnyt ettei hän itse eikä minun tuellani pysty tekemään alkoholiongelmalleen mitään.
Itseasiassa olen aika varma, ettei hän suostu avun hakuun, ja oikeastaan minulle onkin suurempi helpotus mikäli pääsen koko kuviosta (siis miehestä) eroon. Tuntuu kuitenkin ystävällisemmältä antaa hänelle kuitenkin mahdollisuus valita vaihtoehto, jolla osoittaisi olevansa valmis asettamaan minut ja suhteemme alkoholin edelle.
Olet Janne oikeassa siinä, että kesä tulee kovaa vauhtia ja minulla olisi nyt hyvä tilaisuus päästä nauttimaan siitä täysin rinnoin (: !!!
samanlainen tilanne, paitsi että erehdyin tekemään miehen kanssa lapsenkin. Olen myös yrittänyt erota moneen kertaan, mutta aina mies saa vongattua itsensä takaisin. Välitän hänestä todella paljon, mutta luottamus on kateissa. Uskon, ettei hän petä minua, mutta jos hän sanoo menevänsä töiden jälkeen parille kaljalle, en voi koskaan olla varma asiasta että jääkö se siihen pariin vai ei. Kotonakaan ukosta ei juuri iloa ole, makaa sohvalla ja tuijottaa telkkaa puhumattomana. Väittää rakastavansa minua, mutta oloni on kuin vangilla. Hän on vapaa tekemään mitä huvittaa, milloin huvittaa. Itse olen lapsen kanssa kotona, vaikka kyllä se vapaus minullekin maistuisi. Sanoisin sinulle, että pakene jos voit äläkä erehdy hankkimaan sellaisen miehen kanssa lapsia.
Kuulostaa niin tutulta, niin tutulta. Joo, onneksi olen luopunut haaveistani saada vauva tämän miehen kanssa, sillä pelkään että siinä kävisi juuri noin... Hitto kun sitä täytyy olla niin pirun kiltti ja heikko ihminen, että toisen anovan katseen edessä aina heltyy...
Kuulostaa ihan vanhempieni yhteiselolta. Voin vain sanoa, et älä missään nimessä tee lapsia tämän miehen kanssa. Jollei lupaa raitistua ja tee sitä konkreettisesti, jätä mies.
Älä pilaa omaa elämääsi alkoholiongelmaisen henkilön kanssa, joka lisäksi voi syyllistää sinua ja sitoa sinut henkisesti todella tiukkaan. Ota itseäsi niskasta kiinni ja tee tarvittava päätös, sillä se nimittäin voi olla elämäsi parhain tekemäsi ratkaisu.
sanotaanko että tuskin miehesi tajuaa mitään ennen kuin tapahtuu jotain "pahaa" jonka seurauksena joutuu tutkiskelemaan itseään ;) on pareja jotka todella rakastavat toisiaan ja on pareja jotka roikkuvat toisissa kiinni kuin sika limpussa vaikkei rakkautta olisikaan kovin paljon, sanotaanko että karmaa on niin paljon selvitettävänä ja se tie voi olla pitkä ja vaikea :( ja teidän tapauksessane tämä on aika selvä asia mikä tulee hyvin esille esim siinä että et heitä pihalle koska pelkäät miten miehellesi käy? tyyppi tapaus mutta uskalla ottaa vastuu omasta elämästäsi ;) ja kyllä otatkin mikäli niin on tarkoitettu...sellainen tärkeä juttu mikä on (usko vaan aika faktaa!!)että mitä alitajuisesti aina ajattelet sitä tulet saamaan ;) yleensä ihmisillä on tapana ajatella omia ongelmiaan ja niitä vain tulee lisää ja lisää, "menestyvät" ja onnelliset ihmiset ovat taipuvaisia iloisuuteen ja tässä pilee juuri salaisuus!! he eivät ole onnellisia sen takia että heillä on kaikki asiat kunnossa vaan he ovat saanet kaiken juuri sitä varten että ovat taipuvaisia iloisuuteen ja elämän myönteisyyteen...uskoakseni sinä et kovin ole koska tiellesi on osunut esim tällainen tapaus??mutta asenteella siitä selviää ;) mielestäni ei kannata harkita lapsen tekoa tässä vaiheessa...
Kiitos sullekin viestistäsi! Asiaa kirjoitit sinäkin. Itseasiassa tarinastani huolimatta olen toisaalta myös hyvin iloinen, myönteinen ja elämänhaluinen ihminen, joskin välillä nuo piirteet ovat kieltämättä tässä ahdingossa olleet kadoksissa... Itseasiassa juuri nyt minussa on alkanut yhä voimallisemmin taas pulputa tuo elämänhalu ja kaipuu vapauteen elämään ja toteuttamaan omia haaveitani! Kiitos teille kaikille, jotka kannustatte minua!!!
Seurustelin exäni kanssa 4 vuotta, aloimme seurustelemaan parikymppisinä. Sitä laitti aluksi kaiken nuoruuden piikkiin ja jotenkin ei vain nähnyt asioita selvästi rakastuneen silmillä. Oli jo alussa nähtävissä mihin homma tulee ajautumaan. Mutta ekana vuonna ei ollut niin paha tilanne.. viimeiset kaksi vuotta yhtä helvettiä, ja lopulta alkoi mennä siihen että maanantait lintsattiin töistä ja sairaslomaa haettiin jotta voisi lähteä kaverien kanssa pidennetylle mökkiviikonlopulle. Hän ei alussa koskaan koskenut minuun kännissä, siis lyönyt tai mitään, mutta henkistä väkivaltaa oli. Selvinpäin hän ei koskaan olisi sanonut niitä asioita mitä kännissä sanoi. Puoli vuotta ennen eroamme mies sitten tuiterissa sai raivokohtauksen, rikkoi tavaroitani, ja kun aloin estämään, sain myös itse tällin naamaan. Seuraavana aamuna mies ihmetteli miksi silmäkulmani on turvonnut. Tämänkin jälkeen vielä meni puoli vuotta ennen kuin kykenin lähtemään. Ja tämä mies oli muiden silmissä, ja minunkin silmissä kuin leppoisa nallekarhu..en olisi koskaan uskonut että hän edes kännissä olisi alkanut väkivaltaiseksi.
Neuvoni on, että älä jää odottamaan tilanteen pahenemista. Jos nyt jo hälytyskellot soivat, on 99-prosenttisesti varmaa että ne soivat myös tulevaisuudessa. tiedän että lähteminen on todella vaikeaa, mutta jos yhtään välität itsestäsi, niin lähdet. Älä alistu tuohon että mies alkaa ruikuttamaan mitä hänelle tapahtuu jos ja jos..jokainen on oman onnensa seppä, ei ole sinun vastuullasi mitä mies tekee ja mihin kuntoon ajautuu jos lähdet. Minun ex oli kuukauden pois töistä ja ryyppäsi kun lähdin. Nyt käy töissä mutta sielläkin ollaan kiinnitetty huomiota poissaoloihin yms. Kertaakaan minulla ei ole ollut sellainen olo että pitäisikö ottaa takaisin. Päinvastoin, nyt vain näkee selkeämmin sen tilanteen, mitä jouduin kestämään. Tai mitä halusin kestää..sillä ei kukaan joudu kestämään. Perheen perustaminen on vihoviimeinen juttu mitä tuossa tilanteessa voi tehdä. Minulla alkoi olla vauvakuume ja miehellä myös, mutta onneksi kykenin näkemään asioiden yli.. tuttavallani on samankaltainen mies, ja kaksi lasta hänen kanssa. Ainoastaan se pitää heitä yhdessä, että heillä on lapset. Vaikka luulisi aikuisten ihmisten tajuavan että lapsikin kärsii jos vanhemmilla menee huonosti. Ja jos lapset joutuvat joka viikonloppu kysymään missä isi on. Ja miksi äiti itket.. Tulipas tästä pitkä sepustus mutta toivottavasti saat asiat kuntoon. Muista, että rakkaus ei aina riitä.
Kiitos pitkästä, paneutuvasta vastauksestasi. Oma tarinasi sai todella miettimään mitä vielä oikein pähkäilen... Ja todellakin, rakkaus ei tunnu riittävän. Ja jos kumppanini todella välittää minusta eikä halua minulle mitään pahaa, kuten hän sanoo, niin pitäisihän hänen sitten päästää minut vapaaksi, sillä tässä suhteessa olen onneton ja voimaton.
minun exänikin sentään hiukan kunnioittaa minua, on jälkikäteen sanonut että en ansaitse sellaista mitä olen hänen kanssa joutunut kestämään. Ettei kukaan ansaitse. hienoja sanoja mutta teot asioiden eteen nollassa.. mutta nyt on kesä, nautitaan siitä ja elämästä :)
Juoppo nyt, juoppo aina. Jätähän se ja etsi itsellesi hyvä mies!
Niinpä niin, aivan kuin omaa elämääni olisi kuvattu 12 vuotta sitten. Kaikki on ihan hyvin, mutta onko sittenkään. Oli rakkautta, tuntui löytyneen se unelmien prinssi, oli sama huumorintaju, samat mielenkiinnon kohteet ja yhteisiä ajatuksia tulevaisuudesta. Nyt olen jo 15 vuotta jaksanut renttuni kanssa, yhteiset unelmat on vaan vaihtuneet aikaa sitten. Kiltisti jaksoin uskoa parempaan, vein tyhjät pullot kauppaan, hoidin oman työn ohella kodin ja lapsen, ja annoin hänelle vapauden juosta baareissa. Enhän suinkaan halunnut olla nalkuttava akka, vaan ymmärsin renttuani, ja uskoin, että aikaa myöten hänkin rauhoittuu. Juomisesta keskusteltiin äänekkäästikin välillä, sain turhia lupauksia ja yritin ymmärtää, että "poikien" kanssa on ihan normaalia käydä kaljalla jos toisellakin. Aina pari vkoa meni vähän nätimmin, sitten palattiin taas ruotuun. Milloin tultiin reissusta rähjäisenä, muutama lompakkokin on matkan varrella kadonnut, mutta ei se hänen mielestään niin vakavaa ollut. Vkonloppuisin ei voitu mennä oikeastaan minnekään, oli kankkusta ja sitä piti korjailla. Ja ajan kuluessa toimin vkonloput "yksinhuoltajana" (pitihän tähän onneen lapsikin saada aikaa sitten), ja nyt on tultu siihen pisteeseen, että en ihan oman itseni takia voi enää jatkaa rentun kanssa. Rentuthan hoitaa työnsä ihan hyvin, ovat hyviä isiäkin, mutta vkonloput on sitten ihan oma stoorinsa. Painiskelen tässä ajatuksen kanssa, rakastanko renttuani vai onko suurin pelko vain irrottautua parisuhteesta, joka ei kumpaakaan tyydytä. Ainahan on niin helppoa roikkua vanhassa, kun uusi elämä tavallaan pelottaa ja raha-asiatkaan ei oo niin yksioikoisia. Itse tajusin jo 10 vuotta sitten kasvaneeni aikuiseksi, mieheni taas ei. Mulla ei myöskään ollut mitään tarvetta hillua baareissa, halusin elämältä jotain kunnollista, niin kuin haluan edelleenkin. Hänen kanssaan se ei vaan toteudu, se tässä eniten sattuu. Nyt on siis uuden elämän alku edessä, pelottaa niin pirusti ja sattuukin jättää kaikki vanha, mutta mikä ei tapa se vahvistaa, näin on pakko uskoa. En etenkään halua lapseni saavan tällaista miehen mallia elämänsä evääksi, sen takia on pakko jättää se mikä ei koskaan muutu.
on todella raskasta, vaikken itse sitä ole kokenutkaan, mutta nähnyt melko realistiseti ja läheltä, mitä se on ystävälleni aiheuttanut; menettänyt uskonsa miehiin, oman itsekunnioituksensa, itsetuntontonsa ja elämänhalunsa. Retkahduksia tapahtuu, niitä saattaa olla muutaman päivän putki, anteeksi pyydellään ja anteeksi annetaan, muutama hyvä päivä ja taas sama ralli alkaa. Kaikista huvittavinta, että alkoholisti itsekin uskoo omiin lupauksiinsa, jotka sitten rikkoo kuitenkin vähän ajan päästä. Kauniita ja helliä sanoja puhutaan ja luvataan kuutkin taivaalta; alkoholisteilla ei ole mitään realistista käsitystä omasta paranemisestaan. Tämä sairaus ei hetkessä parane ja halu paranemisesta on lähdettävä itsestään. Ei auta, että vaimo ja lähisuku muut haluaa, että ko. henkilö paranee.
Tee itsellesi palvelus ja lähde suhteesta pois. Elämäsi kuluu hukkaan tämän miehen kanssa ja ennemmin yksin sinkkuna, kuin kärsiä suhteessa alkoholistin rinnalla, joka ei edes yritä parantua.
Sama ongelma.Ennenkuin tulin raskaaksi juotiin yhdessä paljon.Raskaana ollessani mies lupasi aina olla selvinpäin siihen ja siihen asti, mut heti kun selkäni käänsin se oli jo juomassa.Sano vaan että muuttaa tapojaan ku lapsi syntyy.Aina se putki jää päälle ja saa vaan arvailla missä sitä ollaan muutama päivä.Ite en uskalla tai viitti päästää miestä mihinkään yksin, pelkään että se lähtee juomaan.Tiedän et pitäis tehä jotain mut rakkaus!!
Voi sinua!
Kirjoitit kuin tarinaa omasta elämästäni kymmenen vuoden ajalta.
Mies on riippunut minussa vielä eromme jälkeenkin ja itsekään en ole osannut muita miehiä ottaa vakavasti. Vielä vain ajattelen sitä renttua lämmöllä aina silloin kun se selvinpäin kaihoillen muistelee menneitä hyviä aikoja yhdessä.
Meillä tätä lopullista eroa pitkitti yhteiset lapset, mutta sitten tuli lopullinen niitti. Ei yksinkertaisesti jaksanut enää vahtia aikuista miestä ja sitä että oliko pullo jossain piilossa vai ei!!
Mieti miltä sinusta tuntuisi ilman häntä. Jos hän tekee itselleen jotain..et ole vastuussa siitä. Sinulla on vain yksi elämä. Älä tuhlaa sitä jumittumalla ihmiseen joka tarvitsee elääkseen sinun sääliäsi. Sinulla on vain tämä elämä...elä se nyt!
Niin, halusin vaan vielä kiittää teitä kaikkia kohtalotovereita ja muitakin hyvistä vastauksistanne! Olen saanut niistä paljon tärkeää ajattelunaihetta ja ehkä ja toivottavasti myös uskallusta irtautumiseen. Itseasiassa päädyimme nyt alkuun kokeilemaan pientä etäisyydenottoa toisiimme, siten että muutimme väliaikaisesti eri osoitteisiin. Itse toivon, että pysyisin lujana ja tämä johtaisi lopulliseen eroon. Kumppanini kyllä pomittelee minua viesteillään ja soitoillaan, ja lupaa nyt sellaisia asioita mitä aiemmin ei kuten hoitoon hakeutumisen... Rakkaudentunnustuksillaan ja lupauksillaan hän vetoaa helläsydämisyyteeni, tai siis yrittää ainakin kovasti. Ärsyttävää! Mutta en raaski olla kamalan kova häntä kohtaan.
Toivon vain että tämän hengähdystauon aikana saisin oman pääni/omat tunteeni selväksi, ja uskaltaisin päästää irti siitä huolimatta, että hän niin kovasti takertuu minuun.
Voi tätä eroamisen kipeyttä...