Näitä viestejä lukiessa on monesti tullut vastaan, että "olimme enää vain kämppiksiä" tai "kavereita" tms. Ja sitten erotaan tai harkitaan eroa, kun ei "tunteet on kuolleet" ja ei ole enää rakkautta yms.
Kysynkin: mitä se rakkaus sitten on? Milloin on kyse pelkästä toveruudesta? Eikö sen alkuhuuman ole tarkoituskin laimentua ja muuttua syväksi kumppanuudeksi, elämän jakamiseksi. Kuinka usein on kyse siitä, että tavoitellaan jotain saavuttamatonta. Kaivataan suurempia tunteita ja luullaan niitä löytyvän toisen kainalosta. Alkuun niitä kenties löytyykin, mutta entäpä kun uudessa kainalossa on vanuttu vuositolkulla. Eikö ne tunteet taas laimene ja taasko on etsittävä uusi kainaloinen?
Näitä olen miettinyt nyt reilun vuoden verran, kun siippani lähti etsimään uutta rakkautta, kun meidän elomme oli muuttunut pelkäksi kumppanuudeksi. Viihdyimme hyvin yhdessä ja arki sujui enimmäkseen hyvin. Tätä siippani ei kieltänyt missään vaiheessa.
Minulle pitkä parisuhde on pohjimmiltaan syvää kumppanuutta, halua jakaa elämän juhla ja arki toisen kanssa ja välillä mausteeksi suurta tunnettakin. Ja rakkaus on myös tahtomista etsiä niitä tunteita siitä tutusta ja turvallisesta kumppanista. Vaikkei juuri nyt tuntisikaan vahvasti, niin ehkäpä huomenna/ensi vuonna tilanne on taas toisin.
Kysynkin: mitä se rakkaus sitten on? Milloin on kyse pelkästä toveruudesta? Eikö sen alkuhuuman ole tarkoituskin laimentua ja muuttua syväksi kumppanuudeksi, elämän jakamiseksi. Kuinka usein on kyse siitä, että tavoitellaan jotain saavuttamatonta. Kaivataan suurempia tunteita ja luullaan niitä löytyvän toisen kainalosta. Alkuun niitä kenties löytyykin, mutta entäpä kun uudessa kainalossa on vanuttu vuositolkulla. Eikö ne tunteet taas laimene ja taasko on etsittävä uusi kainaloinen?
Näitä olen miettinyt nyt reilun vuoden verran, kun siippani lähti etsimään uutta rakkautta, kun meidän elomme oli muuttunut pelkäksi kumppanuudeksi. Viihdyimme hyvin yhdessä ja arki sujui enimmäkseen hyvin. Tätä siippani ei kieltänyt missään vaiheessa.
Minulle pitkä parisuhde on pohjimmiltaan syvää kumppanuutta, halua jakaa elämän juhla ja arki toisen kanssa ja välillä mausteeksi suurta tunnettakin. Ja rakkaus on myös tahtomista etsiä niitä tunteita siitä tutusta ja turvallisesta kumppanista. Vaikkei juuri nyt tuntisikaan vahvasti, niin ehkäpä huomenna/ensi vuonna tilanne on taas toisin.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Noita samoja asioita ehdin pohtia kolmatta vuotta ennenkuin huhtikuun alussa tätä vuotta muutin omaan asuntoon 19 v yhdesssä olon jälkeen. Pyöritin mielessäni juuri tuota kumppanuusajatusta ja tajusin, että alkuhuuman on pitänytkin häipyä. Mutta lopullisen ratkaisun tein siinä vaiheessa, kun ymmärsin että katselin koko ajan ympärilleni etsien uutta miestä. Minä, joka en edes hitaille tansseille suostunut lähtemään toisten miesten kanssa. Meidän suhteemme ei ollut enää kumppanuutta, meitä yhdisti vain lapset, jotka tietysti yhdistävät edelleen. Avioliittoon kuuluu rakkautta, toisesta välittämistä, toistemme tukemista ja kyllähän avioliittoon kuuluun myös seksi. Kun minusta, ainakin minun osalta, puuttui tuo kaikki viime vuosien aikana, en nähnyt enää muuta vaihtoehtoa. Kaksi kuukautta muutosta takana ja ainakaan vielä en ole katunut päätöstäni. Toki välitän lasteni isästä edelleen ja lähes päivittäin olemme tekemisissä tyttöjen (9 ja 13 v) vuoksi. Varmaan tulen jollain tasolla aina välittämään hänestä ja olen huolissani hänen jaksamisestaan, mutta minun oli pakko ajatella itsekkäästi ja lähteä kokeilemaan omien siipien kannattavuutta. Ainakin tytöt ovat alkujärkytyksen jälkeen paljon onnellisempia kuin aiemmin, sillä minäkin olen nyt rauhallisempi enkä enää vatvo eroajatusta mielessäni.
Yhteenvetona: Jos avioliitto ei ole enää kumppanuutta, ei edes oikein kaveruutta, voi miettiä uutta suuntaa elämälleen. Rakkautta on niin monen tasoista, mutta jos tulevat vuodet tuntuvat kärsimykseltä eikä valoa näy tunnelin päässä, on pakko harkita muutoksia. Ei hetken mielijohteesta vain pitkänkin harkinnan jälkeen. Ainakin minun kohdalla asiat menivät näin.
Sehän niin hullulta tuntuu, kun siippa kuitenkin myönsi että on kiintymystä ja kumppanuutta, mutta kun se ei riitä. Ja viihdyttiin yhdessä. Olisi halunnut olla ystävä, mutta siihen en enää pysty. On liian loukattu olo.
Toki ei ole mitään järkeä jatkaa liittoa, jos ei ole mitään mielenkiintoa viettää aikaa yhdessä eikä viihdykään toisen kanssa pitempiä aikoja.
Jotenkin jäi sellainen olo siipan puheista, että kaipaa jotain suurta huumaa ja rakastumisen tunnetta. Onhan se elämä itsekullakin välillä tylsää ja kiihkeä uusi suhde piristäisi. Mutta kuinka pitkäksi aikaa ja mikä on hinta siitä vaihtelun halusta?
Taitavat olla asiasta toista mieltä.
Olemme pitäneet "virallisia" kokouksia, jossa on ollut läsnä tytöt ja minä sekä tuleva ex-mieheni. Jokainen on saanut kertoa, miltä tuntuu. Tyttöjen kanssa olen keskustellut lähes päivittäin eron tuomista ajatuksista. Olen jo tainnut jutella ja kysellä liikaakin fiiliksiä, kun tyttären jo nauravat minun tenttaamiselle... Toki hekin ovat kipuilleet, mutta me olemme hyvin, ehkä liiankin, avoimesti keskustelleet koko porukalla tilanteesta. Tyttöjen isä ei tätä olisi halunnut, mutta nuorempi neiti tuumasi jo huhtikuussa, ettet sinä äiti kovin onnellinen talvella ollut. Niinpä, lapset näkevät ja ymmärtävät paljon enemmän kuin me aikuiset tajuamme. Toivottavasti tämä avoimuus säilyy jatkossakin ja ainakin vielä olen pystynyt tulevan ex-mieheni kanssa keskustelemaan tarpeellisista asioista. Ja lapsilta kyselen edelleenkin ajatuksia, fiiliksiä, tuntoja ja yritän olla mahdollisimman paljon tukena.
Ongelmallinen tilanne... Jotenkin tuntuu, näin ulkopuolisesta, että teillä olisi vielä ollut mahdollisuutta jatkaa ja etsiä yhdessä parempaa tulevaisuutta. Valitettavasti miehesi valitsi tämän tien.
Toista ihmistä ei vain voi omistaa. Vaikka mitä olisit tehnyt, en usko, että olisit saanut miestäsi luonasi pysymään, jos hän oli jo ehtinyt tehdä lähtöpäätöksen. Älä ainakaan syytä itseäsi. Sitä olen yritänyt tulevalle ex-miehelleni sanoa, ettei hän pohtisi koko ajan, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Mikään ei olisi enää auttanut, kun lopultakin sain päätöksen tehtyä. Joskus käy näin, vaikka kuinka yritin jatkaa.
Tiedän, että mitään ei voi tehdä jos toinen haluaa lähteä. Vaikeaa se on silti hyväksyä. Miksi hajottaa perhe, jos olisi ollut mahdollisuus jatkaa, jos toinen olisi valinnut toisin. Itseäni en enää syytä, alun shokissa sitäkin tein. Mutta syytän kyllä miestäni! Ja mielestäni aiheesta. Minä ainakin uskoin ja luotin, että avioliitto merkitsee jotain. Edes sitä, että yritetään voittaa vaikeudet ja että ero on vasta viimeinen ei ensimmäinen ja ainoa ratkaisu.
Itse ehkä käsittäisin sen vielä niin, että kumppanuudella ja syvällä kumppanuudella on eroa... toinen on vain kaveruutta, josta puuttuu se jokin mikä tekisi kaiken hyväksi, toisessa on kaikki mitä ihminen voi kaivata (alkuhuumaa lukuun ottamatta tietysti, minkä jo itsekin mainitsit).
Kukaan kun kuitenkaan ei voi sanoa toisen puolesta mitä hän tuntee. Sen voi tietää vain kukin itse. Joskus vain "se jokin" katoaa tai sitä ei ole koskaan ollutkaan. Parisuhteessa kun osapuolet voivat tuntea hyvinkin eri tavoin. Toinen voi olla täysin tyytyväinen elämäänsä ja parisuhteeseen samalla kun toinen kyllä välittää ja pitää toista kumppanina mutta silti ei ole onnellinen. Hyvähän ne tunteet olisi saada samalle tasolle, mutta kumman tunteiden sitten pitää muuttua, kas siinä se kysymys...
hmmm...itse olen kymmenenkin vuoden jälkeen tilassa: burning love. tosin tämä leikkikaverini ei ole. niinpä lievästi asia masentaa,kunnen saa vastakaikua. haluan suhteen jossa fiilis on molemminpuolista, ei kämppistelyä. haluan muitakin kuin kieltäviä vastauksia. mutta kun on niin vaikea irrottautua, koska on totaalisen kiintynyt ja ei halua erotuskaa siipalleen. kuin lapsestaan eroaisi. ja siinäpä se ongelma onkin. mutta mistä saisi järkisanoja ja voiman tehdä ratkaisuja?
Olen elänyt nykyisen mieheni kanssa kahdeksan vuotta. Meillä on hieno auto, iso talo ja suloinen tytön tyllerö.Ja muutenkin taloudellinen tilanne on ok.Eli toisin sanoen kaikki ulkoiset puitteet ovat kunnossa. Mutta jotain tosiaan puuttuu..nimittäin tunteet..mielestäni aika tärkeä asia parisuhteessa.Minulla ei ole miestäni kohtaan enää minkäänlaisia tunteita ja tuntuu tosiaan siltä, että me ollaan vain kämppiksiä. Mielestäni parisuhteessa täytyy olla rakkautta, intohimoa ja sellaista yhteenkuuluvuudentunnetta jotta se olisi oikea suhde. Haaveilen sellaisesta suhteesta mikä on minun isovanhemmillani. He ovat olleet yhdessä noin 60-vuotta. Ja tänä päivänäkin vaari puhuu mummasta niin rakastavasti, että aivan tulee kyynel silmään kun heitä katsoo. Se jos mikä on rakkautta. Minä aion jättää mieheni tässä kesän kuluessa ja alan etsimään sitä tosi rakkautta..=)Olen vasta kolmekymppinen mielestäni olen liian nuori "tuhlaamaan" elämääni onnettomaan suhteeseen.Kerranhan täälä vain eletään, niin miksi pitäisi olla onneton..?
Minulla meni kymmenen vuotta suhteessa joka loppui kuten teidän suhde tulee loppumaan. Nainen ilmoitti ettei tunteita ole. Ei siinä mitään. Ymmärrän ettei yhdessäoleminen väkisin onnistu. Se vain ihmetyttää että mikä ne tunteet vei. Osaatko avata tätä ongelmaa? Oletko jossain vaiheessa tuntenut noita tunteita puolisoasi kohtaan? Jos olet, mikä ne vei?
Elämämme muuten vaikutti ihan samankaltaiselta kuin teidän, vain lapsi puuttui. Väkivaltaa, viinaa, tappelua tai muita ongelmia ei suhteessamme koskaan ollut.
ja mitäs se ryökäs sitten vastasikaan: ei ole tunteita koskaan ollutkaan. Eipä tarvinnut vastata kysymykseen, mikä tunteet vei. Luonnollinen jatkokysymys olikin, että miksi mentiin naimisiin. Meni vähän aikaa ja "looginen" vastaus löytyi siihenkin: "me vaan ajauduttiin naimisiin, kun oli niin mukavaa yhdessä" Että silleesti...sanonko mitä. Ja jatkokysymysten jatkokysymyksiin löytyi aina yhtä "aukoton" vastaus. Tuntuu ettei ole ikinä loukattu yhtä verisesti.
mieheni kans puhuu ain tunteist puhuttaes, et ei sellast rakkautta oo olemas, ja kai sitä jonkun kan pitää olla jne tulee iha mielee et sama kuka oon
Olen samaa mieltä ja suunnilleen sama tilanne. En etsi ketään uutta. Olen mieluummin yksin. Tiedän mikä ero on alkuhuumalla ja rakkaudella. Meillä ei ollut enää niitä kumpaakaan. Mentiin liian pian naimisiin, vielä siinä alkuhuumassa. Naimisiin pitäisi mennä ja lapsia tehdä vasta sitten, jos pääsee sille tasolle, että alkuhuuma on häipynyt, mutta pysyvä rakkaus jäänyt.
Meillä oli muitakin ongelmia, jotka olivat osasyynä, että rakkaus sitten hiipui. Mutta pääsyynä pidän sitä, että perusta koko suhteella oli väärä tai ainakin liian heikko. Siihen päälle on vaikea rakentaa mitään pysyvää, jos perustukset notkahtelevat.
Tämä on monen eron mysteeri. Meillä oli rakkautta aluksi, intohimoista seksiä, läheisyyttä, ihanaa ja kivaa. Oli toki erimielisyyksiä ja riitojakin, niinhän kaikille kai. Sitten tuli lapsia, talojen rakentamista ja rankkaa aikaa, jossa ei kauheasti ehditty pitää suhteesta huoltaa. JOssain vaiheessa miehen tunteet katosivat ja etsi uuden rakkauden. Itse olin myös tympääntynyt mutta tiesin, että tämä on nyt tätä lapsiperhe-elämää ja kiirettä, kyllä se siitä sitten suttaantuu. Olisi kai pitänyt ottaa yhteistä aikaa, puhua enemmän tunteista tai jotain. Meillä oli kyllä hyvää kumppanuutta, toisen tukemista ja seksiä, joista tässä keskustelussa on puhuttu. Se jokin rakkaus sitten vain katosi ja katosi, koska uusi tuli tilalle. Vaikeahan se on kahta rakastaa. Itse uskon, että jos on hyvä pohja suhteelle ja sellainen lämmin kumppanuus, on rakkauskin mahdollista herättää uudelleen, mutta työtähän on tehtävä. Muuten sitä on ikänsä samassa kierteessä. Toisaalta jos ei ole lapsia, ei suhdetta ehkä kannata lämmitellä, jos se on jo sammunut. Lasten kanssa perushyvää kannattaa huoltaa.
kaikenlaista suhdetta kannattaa lämmittää, jos molemmista tuntuu siltä, vaikka ei olisi lapsia. Ihmiset tekevät virheitä, asioiden tajuaminen saattaa vaatia vaikeitakin asioita, mutta mikäli molemmat tajuavat erossa mitä menetti ja tunteita on yhä, niin ehkä se on juuri sitä mitä piti lähteä etsimään. Näin minä uskon.Siitä on sitten entistä parempi jatkaa eteenpäin ja juuri hankkia vaikka lapsia.