Saako vain äidit olla uupuneita?

Saattaa kuulostaa siltä, ettei aihe ja otsikko kuulu yhteen, mutta kyllä vaan. Otsikko ei myöskään ole provo - haluan siis aidosti kysyä tätä asiaa, en tehdä vastakkainasettelua. Olen itse 35-vuotias melko tavallinen nainen. Kärsin yksinäisyydestä ja se tekee paikoin tosi kipeää. Ulkopuolisuus on ehkä se pahin, kun kokee, ettei kuulu, muut eivät näe. Välillä haluan kuolla, oikeesti, mutten tekisi niin. Minulla on koira, joka tuo paljon rakkautta ja iloa elämään. Muutoin usein tuntuu, että omat voimat loppuvat, en vaan jaksa enää. Pelkään, etten kohta jaksa tehdä töitäni. En nuku ja vaikea syödä. Näitä ovat ongelmani, koen, että se johtuu pohjattomasti yksinäisyydestä. Olen tehnyt paljon sen eteen, että löytäisin hyvän parisuhteen. Olen mielestäni hyvä ihminen, yritän etten tuomitsisi muita. Olen tästä sitten avautunut ystävälleni, joka on pienen lapsen yh. Olen hänelle sanonut, että hänen tilanne on monella kertaa paljon raskaampi. Tottakai, kun huolehtii lapsesta ilman puolisoa. Olen sen todellakin hänelle ilmaissut, ei tilanteita voi edes verrata. Minulla on paljon parempi palkkainen työ, ja sitä kautta enemmän mahdollisuuksia. Mutta hänellä on paljonkin apua, iso-vanhemmat, terapiaa, ystäviä, jotka auttaa (omani eivät auta) jne., tärkeimpänä mielestäni ihmisiä silti ympärillä. Hän on siis saanut tosi paljon ihan käytännön apua, siis onneksi. Mutta hän väittää, että on jäänyt täysin yksin ja on nyt ilmaissut, että ikään kuin ainoastaan hänelle on oikeus olla uupunut, kukaan ei tarjoa apua tai häntä ei huomioida. Hänelle on jopa oerustttu oma someryhmä, johon hän voi laittaa avunpyyntöjä. Siis jälkeen hyvä niin, ettei jää ihan yksin lapsen kanssa. Eli vain hänen kaltainen äiti saa olla uupunut ilmeisesti, tai siis eikä minulle ole oikeutta jakaa omaani? Lopulta hän näytti todellisen nahkansa, kun kerroin hänelle nätisti, että joudun perumaan sopimamme jutut joulunajalle, ruokien tuomisen, lisäksi olisin vetänyt porukalle eräänlainen työpajan. Sanoin, että pelkään omasta puolestani jo, kun olen tosi loppu, ja siksi perun. Hän suuttui! Poisti minut somesta. Eikä silläkään väliä, mutta millainen ystävä, ei huolestu ystävästään? Viime viikolla, naapurin samanikäinen taaperon äiti sanoi minulle pokkana lenkillä, että ennen olisi voinut vaikka kuolla, eikä sillä olisi ollut mitään väliä, mutta nyt kun on tämä lapsi! No tottakai se on ihan eri asia, kun on lapsi, tietenkin, sen pitäisi olla itsestään selvyys, mutta pitääkö sitä hieroa sinkun naamaan. Hän tietää kuinka yksin olen, ja purkaa minulle vain omia asioista. Samalla kuin oikeasti mietin kotona, ettei minulla ole mitään väliä, kukaan ei välittäisi, jos kuolisin (hienoa, että joki vahvistaa sen). Onko tosiaan niin, että vain äidit saa olla väsyneitä ja käyttää meitä sinkkuja ja yksinäisiä roskakorina, johon voi oksentaa kaikki ajatuksena? Olen tosi pettynyt ihmisten itsekkyyteen. Varmasti meitä on moneen junaan. Mitä te muut sanotte? Tää varmaan menee taas sinkkujen haukkumiseksi, kuinka ei ymmärretä teitä, joilla lapsi. Mutta missä empatia minulle? Olisin todella onnellinen, jos saisin perheen, vaikka eihän se yksinään takaa vielä mitään. Mutta olenpahan todella väsynyt olemaan pelkkä likakaivo näille, jotka näkee vain oman napansa.