Kaksivuotinen seurustelusuhteeni on nyt kariutunut.
Asumme toistaiseksi vielä saman katon alla, koska mihin tästä nyt heti voisi muuttaa?
Miten te olette selvinneet suhteen loppumisen jälkeen? En ole koskaan vielä päässyt kokeilemaan yksin eloa ja se pelottaa vähän. Aina on ollut joku muu kolistelemassa, mutta nyt pitäisi alkaa totuttelemaan ajatukseen, että ei ole ketään.
Asumme toistaiseksi vielä saman katon alla, koska mihin tästä nyt heti voisi muuttaa?
Miten te olette selvinneet suhteen loppumisen jälkeen? En ole koskaan vielä päässyt kokeilemaan yksin eloa ja se pelottaa vähän. Aina on ollut joku muu kolistelemassa, mutta nyt pitäisi alkaa totuttelemaan ajatukseen, että ei ole ketään.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kyllä se siitä ajallaan lähtee käyntiin. Itse erosin (olen se jätetty) kaksi kuukautta sitten ja nyt reilut kolme viikkoa asunut omillani. Olen kuullut jostain sanonnan, että ensimmäiset kaksi viikkoa on pahimmat ja ainakin minun kohdallani se piti täysin paikkaansa. Välillä on tottakai todella huonoja päiviä jolloin tuntuu, että seinät kaatuu päälle mutta yleensä se menee ohi kun itkee kunnolla pahan olonsa pois. Juuri tänään on ollut kova päivä ja tekisi mieli soittaa exälle, että tule käymään. Kävin juuri eräitten tuttujeni luona jossa oli vain pariskuntia paikalla ja tuntui kyllä todella pahalta. Sitä ei ole tajunnut kuinka suuri onni on ollut kun on saanut tulla kotiin jossa joku odottaa. Nyt on vain hiljaisuus joka välillä ahdistaa ja välillä on jopa nautinnollistakin. Enää en sentään alitajuisesti odota sitä, että hän tulee töistä kotiin kuten alkuviikoilla mutta aina kun itse tulen kotiin tulee automaattisesti katsottua parkkipaikalla josko hänen autonsa olisi siinä vaikka tiedän että ei ole. Ehkäpä pääsen tästäkin tavasta kohta. Odotan vain sitä hetkeä elämässäni että voin sanoa olevani onnellinen hänen päätöksestään ja löydän sen rakkauden joka kestää. Enää ei nimittäin jaksaisi tätä sydäntänsä särkeä. Nyt alkaa tuntumaan siltä että voisi jopa muut miehet kiinnostaa. Ehkä se kolmas kerta toden sanoo.
Kiitos vastauksestasi.
Hienoa, että sinä olet ainakin päässyt taas jaloillesi.
Tämä meidän päätös on kuitenkin kumpaakin osapuolta ajatellen hyvä ratkaisu, koska riitelemme ihan jatkuvasti. Aina on pahamieli riitelystä ja muusta. Toivottavasti pääsen pian aloittamaan yksin elämisen.Toivoisin sydämeni pohjasta, että se ei ottaisi kuin sen pari-kolme viikkoa ja olisin taas jaloillani ja osaisin nauttia elämästäni.
vajaa puoii vuotta takana ja voi jo sanoa että alkaa olla valmis tapailemaan muita. voihan olla että naiset pääsevät kuukaudessa ohi erosta mutta näin miehenä se on vienyt hiukan kauemmin ja elämän uudelleen rakennus päässyt alkushokin ja viikoloppukännien jälkeen kunnolla vauhtiin. kummasti sitä asioita jotka toisesta muistuttaa putkahtelee sieltä täältä. toki voittaahan se elämä aina ja alkaa vilkuilla ympärilleen uudelleen vuosien sitoutumisen jälkeen.
Itse olen tilanteessa, että ero on juuri tulossa kohdalle. Yhdessäoloa takana lähes seitsemisen vuotta. Kaikki asiat todellakin tuntuvat kaatuvan päälle ja ajatus erosta on edelleen NIIIIN epätodellinen. Välillä sen hahmottaa ja sitten itkeekin niin tajuttomasti, hyvä et aamulla töihin pääsee. Se on käsittämätöntä, että tulevaisuus ja kaikki on valmiiks pohdittu ja sitten toinen menee uuteen työpaikkaan ja muuttuu täysin! Puoli vuotta on tässä nyt ollut ihmettelyä. Kaikkeni olen yrittänyt (ehkä tyhmääkin), jotta hän jäisi luokseni. Ei auta. Tuntuu, että hänelle on pelkästään minun seurassani oleminen jo vaikeaa.
Tänään pitäisi vielä puhua käytännön asioista. Ja lauantaina vielä käydä edustamassa hänen sukulaisensa syntymäpäivillä... Miten muuten suhtauduitte exän sukulaisiin? Minusta ja monista exän sukulaisista on tullut hyviä ystäviä ja yhden serkun lapsenkin kummi olen... En oikein tiedä, et miten tässä pitäis toimia? Ja sitten se selittäminen kaikille! En voi kuvitellakaan puhuvani erosta ihmisille! Tekee liian kipeää!
tiiän miltä tuntuu kun ihminen alkaa muuttua yhtäkkiä sitä on surullinen vihainen ja todella hämmästynyt minulle kävi samoin vaikka suhdetta oli vain kestänyt kaksi vuotta niin oli se hankalaa tajuta että toinen ei vain ole se sama johon rakastui.itsekii yritin kaikkeni etten ois häntä menettänyt mutta turhaa oli.piä ittes kasassa ja se yksin asuminen ja eläminen ei ole kauheaa ite jopa nautin suuresti vaikka joskus pelkäsin ajatustakin asua yksin
kuule jos vain päätät että minä pärjään yksin ja ei tämä niin kamalaa ole niin ei se ole itsekkin oli vain pakko tottua elään yksin ja nyt nautin kun saan syödä just sitä mitä haluan, aamulla ihana puuhailla rauhasa illalla ihana istua ystävien kanssa tai nauttia omasta rauhasta lakata vaikka varpaan kynsiä tai sisustaa asuntoa just niinku ite haluaa ja ei tartte pestä ukon likaisia kalsareita eikä siivota sen sotkuja kun tulee väsyneenä töistä voi vain rentoutua ja elää itelle.
niin vielä se että itekki joutuin asumaan samankaton alla eron jälkeen ku ei asuntoa.voimia sitte se helpottaa ku saat oman kodin tuo on tosi raskasta ku toista näkee koko ajan ja no tiedät kyllä.voimia
En voi sanoa tietäväni tunteen...minulle se on aika helppoa, koska tilanne on kehittynyt jo pari vuotta. Yhdessä olemme olleet yli 7 vuotta. Ja loppujen lopuksi olen aika itseriittoinen ja asunut ennenkin yksin, mutta nyt minulla ei ole työpaikkaa eikä oikein harrastustakaan. Koira on henkireikänä.
Mies ei tunne oloaan mukavaksi seurassani, enkä minäkään siis. Hän ei ole koskaan tahtonut lähteä kanssani edes kauppaan, saati kaupungille ym. ja minusta se ei ole normaalia. Syytä olen yrittänyt pohtia ja kyselläkkin, mutta vastausta ei ole.
Niin, miten olette löytäneet uuden kodin? Mistä tietää missä haluaa asua? Kaverit/ vanhemmat/ lemmikit...
Kuinka kauan voin asua exän kanssa samassa talossa? Meillä on kiva pieni omakotitalo ja pihaa koiran juosta. Koira ja mieli haluaa "maalle" mutta tulenko siellä höperöksi yksikseni? Noh, eihän sitä voi tietää etukäteen, mutta miten te muut jotka olette kenties olleet samassa tilanteessa? En haluaisi vuokralle, vaan maksamaan omaa kotia.
Sukulaiset ovat aika etäisiä. Olen siskonpojan kummi. Miten olette kertoneet asian omille vanhemmillenne, jotka pitävät miestänne ihanne vävynä ja auttavat talon rakentamisessa viikottain? Kai se on piakkoin kerrottava... ei tullut häitä eikä mummum mussukkaa.
ehkä en vielä tajua eroavani, mutta palailen asiaan kun se tajuan. Nyt katson tulevaisuuteen (ja kiellän kaiken ikävän)!