Niin eli siinäpä kysymys? Minä olen parisuhteesta huolimatta onnistunut säilyttämään ystäväni tai niin ainakin luulin. Huomasin kauhukseni että olen kohta menettänyt lähes kaikki ystävättäreni heidän miehilleen. Paras ystäväni alkoi n. 3kk sitten seurustella, yhtäkkiä kaikki yhteyden pitomme loppui. Arvasin että hän on vasta rakastunut ja haluaa olla uuden kultansa kanssa joten en viitsinyt kauheasti häiritä. Pitkästä aikaa moneen viikkoon soitin hänelle eilen, mutta hänen uusi miesystävänsä vastasi todella tylysti hänen puhelimeensa. Olemme nähneet muutaman kerran ja ystäväni on ollut todella kummallinen ym. Tämä nyt on pahimmasta päästä mutta yleensä kaikki naispuoliset ystäväni olen menettänyt heidän alettuaan seurustella. He omistavat koko elämänsä miehelle. Miehet kuitenkin onnistuvat säilyttämään ystävänsä. Kysynkin teiltä naiset että kannattaako ja onko se vuosien ystävyyden arvoista? Entäs sitten kun tulee ongelmia miehen kanssa ja kaipaisit jotakin ystävää jolle puhua? Niinpä niin...sitten kyllä minunkin seura kelpaa...
Naiset miksi jätätte kaverinne kun...
alatte seurustella?
192151
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Kylläpä osuit asian ytimeen. Olen huomannut saman asian lähipiirissäni. Ärsyttää kun ei muka elämään mahdu muuta kuin se ukko,jonka kans täytyy tehdä sit ne hommat mitä ennen kavereiden kans tehtiin. Nykyään ei voi ees jumpalle lähteä yhdessä ellei poikaystävä ole mukana,just joo..ja todellakin,onpa se sitten kiva kun ero tulee eikä oo sitä tukea mailla eikä halmeilla,kun ensin on ne ystävät karkoittanut hyvällä käyttäytymisellä. Kaverit kunniaan naiset!
Olen menettänyt monta ystävää samalla tavalla. Se kertoo mielestäni hyvin paljon näiden naisten älykkyydestä. Ei kukaan fiksu nainen toimi noin. Jos toimii, niin hyvä vaan että selvisi, en halua enää koskaan yhtään niin epäitsenäistä ja riippuvaista "ystävää" elämääni. Onneksi kaikki eivät ole samanlaisia. Yllättävää on se, että aiemmin niin selväpäiset ja fiksuilta vaikuttavat naiset sortuvat tähän.
Olipas mukava kuulla, että muillakin on ystävien kanssa samoja ongelmia...Mulla se rajoittuu lähinnä yhteen hyvään ystävään, jonka olen tuntenut vuosia. Aina kun ystävällä on mies, ei yhteyksiä hirveästi pidetä tai ainakaan ei nähdä viikonloppusin ja käydä baarissa tms. Sitten kun menee huonommin tai tulee ero seura kelpaisi taas...Rasittavaa! Itsekin elän suhteessa mutta haluan silti tavata ystäviä..
Mulla myös näin, että sillon kelpaa kaveriksi kun menee huonosti tai ei ole suhdetta. Nyt on suhde taas päällä eipä olla hirveästi oltu yhteyksissä saati sitten tavattu. Ymmärrän tälläisen käytösen muutaman ekan viikon ajan, kun halutaan nyhjätä toisen kyljessä, mutta pidempään jatkuessa se on jo helkkarin rasittavaa. Itse olen aina pystynyt jakamaan aikani ystävien ja poikaystävän kesken, mutta meitä on moneen junaan.
Mäkin menettäny ystäviä kokonaan tai niistä tullu "pidetään yhteyttä kerran vuodessa"-tyyppejä. Todella rasittavaa, jostain kumman syystä mun uusilla kavereilla on jo mies, ja ystävähakuilmoituksiin ei edes sinkut ole vastannut, eipähän tartte pelätä jos sinkun kaverin ottaa että se lopettaa heti yhteydet kun elämänsä miehen löytää. Mä tulisin hulluks jos ainoo kenen kanssa vois puhua ois mies ja sukulaiset, mikähän näitä naisia vaivaa...
Asun useimpien piptkäaikaisten ystävieni kanssa eri paikkakunnilla, ja silloinkin harvoin kun samalle paikkakunnalle satutaan ei voi minnekään lähteä kun pitää sen miehen kyljessä nysvätä. Tai vähintään raahata ukko mukaan, mikä sinänsä on ihan ok. Mutta vois kai sitä joskus lähtee ilmankin sitä miestä ... Kuitenkin näitä lukioaikaisia kavereita näkee niin harvoin. Monet yhteiset suunnitellut menot peruuntuu, kun se Mauri tai Seppo ei halua lähteä.
Näinhän sen kuuluukin mennä ... *sarkasmia*
Asun useimpien piptkäaikaisten ystävieni kanssa eri paikkakunnilla, ja silloinkin harvoin kun samalle paikkakunnalle satutaan ei voi minnekään lähteä kun pitää sen miehen kyljessä nysvätä. Tai vähintään raahata ukko mukaan, mikä sinänsä on ihan ok. Mutta vois kai sitä joskus lähtee ilmankin sitä miestä ... Kuitenkin näitä lukioaikaisia kavereita näkee niin harvoin. Monet yhteiset suunnitellut menot peruuntuu, kun se Mauri tai Seppo ei halua lähteä.
Näinhän sen kuuluukin mennä ... *sarkasmia*
omalla kohdallani kävi myös noin eli ensin paras ystäväni alkoi seurustella ja pian minä perässä ja vähitellen yhdessäolo väheni.
Nyt ystäväni syyllistää minua siitä että olen hylännyt hänet j.n.e.. Jos näin on käynyt se johtuu siitä että mikäli haluan nähdä, pitää minun lähes poikkeuksetta mennä aina heidän luo ja se alkaa aikaa myöten kyllästyttää kun tuntee että on minun velvollisuuteni juosta hänen luokseen ettei hän loukkaantuisi. Toinen syy on se että olemme molemmat muuttuneet melkoisesti siitä mitä aikaisemmin olimme, ikävä myöntää mutta en enää viihdy ystäväni kanssa niinkuin ennen.On tietenkin mukava nähdä häntä mutta kyllä puheenaiheet tahtovat jäädä kovin vähiin. Kolmanneksi ystäväni hakeutuu baariin oikeastaan joka viikonloppu ja itseäni baari-illat eivät ole ikinä kiinnostaneet.
Näin minulla. Kysymys ei kuitenkaan ole siitä että ripustautuisin poikaystävääni tms vaan yksinkertaisesti siitä että parisuhde on muuttanut meitä molempia. Olemme puhuneetkin siitä..
Miksi te naiset puitte asioitanne täällä, eikö "ystävälle" voi näistä asioista suoraan puhella??
kirjoitat tänne? ja onko ystävä vain viihdyke sinulle,kun et enää viihdy toisen seurassa niin et halua toisen seuraa.
...ollaan keskusteltu siitä ystäväni kanssa että ollaan molemmat muututtu melkoisesti.
Hmm, voiko ystävää pitää viihdykkeenä jos hänen seurassaan ei viihdy.
Ihmetyttää että itkette ystävänne perään netissä ja leikitte marttyyria, miksi ette puhu suoraan jos kerran niin hyviä ystäviä olette joskus olleet.
Noniin hyökätkää nyt joukolla kimppuun kun yksi tuo toisen näkökulman keskusteluun.
Itse jätettynä ystävänä näkisin, että täällä netissä voi purkaa sydäntään ja huojentaa mieltään, mikä tuo lohtua.
Minut jätettiin, koska en ollut riittävän viihdyttävää seuraa. Minusta ystävyydessä on kyse paljon syvemmistä asioista, kuten aidosta välittämisestä, rakkaudesta ja huolenpidosta. Sanon vain kokemuksesta, että hylätyksi tulemisen tunne on todella kurja. Ja mitä puhumiseen tulee, olen kyllä puhunut näistä asioista ent. ystäväni kanssa. En usko, että täällä kukaan leikkii marttyyria, vaan purkaa ja jakaa todellisia, mieltä painavia ja haavoittaneita asioita.
Se on karu fakta. Ei sellaista olekaan kuin ikuinen ystävyys. Pelkkää romanttista toiveajattelua..
Niin, täällähän sitä voi (onneksi!:-) purkaa tunteitaan kun ei oikein ole niitä ystäviä enää!
Mulle on käyny kans niin että ystävät on vaan kadonnu seurustelun aloitettuani. (oliko ne sitte edes ystäviä?!) Jokunen on onneksi pysyny, mutta niistäki osa on etääntyny aloitettuaan oman seurustelun!
Ihmetyttää todella! Olen yrittänyt tehdä selväksi että haluan nähdä ystäviäni/kavereitani,mutta ei.. Voihan se tietty olla että itsekin on onnistunut vaikuttamaan torjuvalta, tai on muuten vaan tylsä..?
Jos haluatte uuden ystävän niin minulle saa laittaa mailia! :-) [email protected]
ööh.. siis s-postiosoite on [email protected]
Tähän täytyy vastata, että minä ainakin säilytän ystäväni, entäs ne sinkut sitten, itse olen pariutunut, niin sinkut liukenee pois.
Minäkin elän parisuhteessa ja entinen paras ystäväni ei sinkkuna voi hyväksyä sitä. En ole hylännyt häntä mitenkään, jatkuvasti pyydän häntä käymään/kahville yms. mutta seurani ei enää kelpaa. Enkä saa puhua mitään parisuhteestani. Olen asunut yhdessä mieheni kanssa jo vuoden ja olemme kihloissa, joten tämä suhde on suuri osa elämääni. Kun esim. kerroin kihlauksestamme vastaus oli; "no voi herran jumala (ja syvä huokaus), onnea vaan teillekki joo". Muutenkin hän aukoo päätään kaikesta mikä liittyy parisuhteeseemme, hänen mielestään siinä on kaikki ihan älytöntä. Harmittaa kun hän oli minulle niin tärkeä ja hyvä ystävä =/ Nyt tuntuu kun päälle saisi vain vihaa.
Hmm..Taannoin sydänystäväni eron jälkeen aloitettua uuden suhteen, olin onnellinen hänen puolestaan.Mutta jotenkin hän itse ei päästänyt minua heidän elämäänsä.Ymmärsin tilanteen,koska onhan rakastuminen ihana asia! Ja annoin tilaa. Itse erosin sen jälkeen ja sain erittäin paljon tukea ystävältäni,kiitos siitä vieläkin.Mutta aloitettuani itse uuden suhteen, jossa elän edelleen tosi onnellisesti.Niin ystäväni suuttui minulle niin ettei edes tervehdi.
Mitään pahaa emme ole tehneet tai sanoneet hänelle,emmekä jättäneet ulkopuolelle.Että voi näissä asioissa olla tämäkin puoli...
Minullakin oli hyvä ystävä, jonka kanssa jaoin kaiken. Alussa tilanne oli se, että minä elin erittäin huonossa ja tuskaisessa parisuhteessa ja ystäväni tuki ja auttoi minua. En kuitenkaan jättänyt ystävääni tuon miehen takia, vaan lopulta jätin miehen. Olin hyvin masentunut. Silloin ystäväni löysi itselleen miehen ja minun seurani ei enään missään välissä kelvannut. Jos kerran sain suostuteltua ystäväni kahville, mies tuli mukana vaikka en edes häntä pyytänyt! Koitin ymmärtää heitä, sellaisahan ne vastarakastuneet ovat.
Jo vuoden he olivat yhdessä olleet ja minäkin siinä välissä löytänyt miehen, mutta edelleen sain kuulla ihme tekosyitä miksi ystäväni ei minua halua tavata. Lopulta kysyin suoraan, jo loukkaantuneena. Sain päälleni huudot: "varmaan mua kiinnostaa tavata sua kun sulla on parempi poikaystävä kun mulla ja ei vois vähempää kiinnostaa kuunnella mitään sun elämästä, kun sulla on oma asuntokin jo"
Hän ei siis osannut yhtään ilota siitä, että minä olin vihdoinkin päässyt masennuksestani ja olin onnellinen. Hän oli ystävä vain silloin kun minulla meni huonommin kuin hänellä. =/
Kaikille vastanneille, on todella helpotus kun tietä ä ettei ole ainut ystävänsä seurusteluille menettänyt. Eihän sille mitään voi jos ystävä haluaa elää vain miehelleen ja nössöttää kotona, se on hänen valintansa.
Uusien ystävien löytäminen on monimutkaisempaa mitä vanhemmaksi kasvaa. Ehkä se johtuu siitä että ei ole enää niin sinisilmäinen ja tulee ennakkoluuloja vaikka yritänkin kaikkiin suhtautua tasapuolisesti. Elämänkolhut tekevät ihmisestä varovaisemman ja siksi ehkä uusien sydänystävien löytäminen on aina vain vaikeampaa...
No, toivottavasti me kaikki vielä löydetään niitä tosi ystäviä jotka säilyy läpi elämän koska sellaisia tilanteita todella on jolloin sydänystävän tuki on kultaakin kallimpaa.
Onneksi minullakin on yksi sellainen ystävä joka on säilynyt seurustelusta huolimatta, mutta hänkin vain siksi että aiemmin teki sen virheen että hylkäsi kaikki ystävänsä. Kun seurustelu loppui oli hän aivan yksin. Vahingosta viisastuneena, tietää että myös ystävyyttä täytyy vaalia. Nykyään jos soitan ja kysyn esim. lähdetäänkö kahville niin lähtee kyllä piipahtamaan yleensä. Aikaisemmin ei koskaan lähtenyt kun oli kotona odottamssa miestä tai menossa miehen tai miehen kaveri porukassa.
Sinulle joka sanoit että olette kumpikin ystävänne kanssa muuttuneet todella paljon. Niin olet ihan oikeassa joskus käy niin mutta siitä huolimatta, kannattaako kaikkia ihmissuhteitaan ja koko elämäänsä uhrata miehelle? Entäs sitten kun tarvitset ystävän tukea, käytätkö häntä hyväksesi? Eli silloin näette kun sinä häntä tarvitset muttet itse ole läsnä koskaan kun sinua tarvitaan...ja kyllä olen rehti ihminen joka puhuu ystävilleen kaikista mieltä painavista asioista, olen vain huomannut että jotkut naiset nauttivat siitä kun toisella on huono olla, voi liittyä vallan tunteeseen, siksi otan etäisyyttä jos toinenkin ottaa. Silloin tullaan herkästi siihen tilanteeseen että tämä ystävä kokee että hän on "niskan päällä" kun toinen toivoisi esim. enemmän aikaa ystävänsä kanssa vaikkapa kahvikupin ääressä silloin tällöin niin alkaa käyttää hyväkseen, eli kun itse seuraa kaivataan niin kyllä soitellaan ym mutta jos tämä "alakynnessä" oleva osapuoli tarvitsis ystävän huomiota niin ei jouda kun odottaa miestään kotona tai on menossa miehensä kanssa sinne ja tänne...minusta siinä ei ole mitään marttyyriä vaan kyse on siitä että ystävyydenkin pitäisi olla tasa-arvoista.
Jokainen valitkoon miten omaa elämäänsä elää, hyväksyn kyllä sen jos haluaa hylätä ystävänsä kun alkaa seurustelemaan, jokaisen oma valinta. Minusta se nyt vain on niin kovin surullista...