Mies oli alkuun hyvin huomaavainen. Huomioi hyvinkin paljon. Nyttemmin lapsen tultua ei jaksa enää huomioida. Istuu sohvalla kännykkä kädessä, suuttuu herkästi. Uhkailee lähteä. Ei kestä kritiikkiä omaan suuntaan. Teen paljon, hoidan lapsen ja teen joka pv ruoan. Siivoilen ja koitan pitää itseni positiivisena, jonka seurassa olisi kiva olla. Joskus olen itsekin loppu ja silloin ei mies jaksa minua.. huomioiminen on muuttunut toiseen suuntaan, vitsailee vatsaani kun painoa edelleen raskauden jäljiltä 4-5 kg. Hän on itse kuitenkin ylipainoinen. Tuntuu että tämän näkee kaikki muutkin, että minä pidän tasapainossa arjen.. tuntuu että hiivun pikkuhiljaa. Mutta kun on myös niitä hyviä hetkiä, hauskaa ja kivaa yhdessä oloa. En oikeastaan vaadi mieheltä mitään, silti tuntuu että olen vaativa. En tiedä olenko sokeutunut tilanteelle vai mikä tässä mättää. Miksi haikailen sitä alkua, josta en ole itse muuttunut vaan samalla tavalla edelleen teen ja touhuan parisuhteen eteen. Jos sanon asiasta, on vastaus että lapsi vie energian. Mitä ihmettä mä odotan? Voiko tosiaan mies tuosta muuttua ihanammaksi itsekseen..? Vai odottelenko tai vaadinko turhia..?
Olenko vaativa?
Anonyymi-ap
0115
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.