Suomen onni oli ettei Venäjä valmistanut raskaita pommikoneita

Suomi olisi ollut täysin avuton jos Neuvostoliitto olisi lähettänyt 500 Pe-8 pommimonetta tuhoamaan Helsingin kostona Leningradin julmasta piirityksestä.

Ei Suomi ollut mikään ykköskohde, päinvastoin aivan toissijainen rintama.

Ei se mitään tuuria tai sattumaa ollut, vaan Neuvostoliiton sotilasdoktriinin mukaista.

Doktriinin mukaan sota tuli viedä vastustajan alueelle, mutta tarkoituksena ei ollut tuhota vastustajaa, vaan vallata sen alue ja nostaa siellä vallankumoukselliset voimat valtaan.

Saksan salamasotaoppi oli itse asiassa samaa juurta, sen perusteet syntyivät yhteisissä harjoituksissa ja NL:n alueella salaa valmistetttujen aseiden kokeiluista 1920-luvulla, ennen Stalinin nousua valtaan. Saksalaiset perustelivat uuden sodankäyntitavan kehittämistä sillä, että kun Saksan armeijan koko on rajoitettu, sen on pakko olla mahdollisimman liikkuva, että se voi toimia Fredrik Suuren oppien mukaan ja keskittää taistelun voittamiseen tarvittavan paikallisen ylivoiman vihollista nopeammin eri paikkoihin ja lyötyvään siten ylivoimaisen vihollisensa alueensa takaisin.

Lienee aika selvää, että moni saksalainen haaveili myös paljon laajemman alueen takaisinvaltaamisesta, nimittän Versaillesin rauhassa menetetyn alueen liittämisestä takaisin valtakuntaan, ehkäpä korkojen kanssa. Salamasodan oppi kun sopi siihenkin oikein mainiosti.

Diktaattorien noustua valtaan, Stalinin Neuvostoliitossa ja Hitlerin Saksassa, maiden tiet erkanivat ja yhteisissä harjoituksissa kehitetty oppi alkoi kummassakin maassa kehittyä omaan suuntaansa. Saksalaiset kehittivät siitä paremman, neuvostoliittolaisilla puhdistuksissa idea katosi välillä lähes kokonaan, kun tilalle nousi upseereita, jotka eivät olleet tehtävänsä tasalla. Ja toki myös opin toteuttamiseksi kehitetty kalusto oli Saksalla huomattavasti laadukkaampaa, maan pitkän teollisen perinteen mukaisesti.

Se 1920-luvun yhteisistä päivistä jäi Saksaa ja Neuvostoliittoa siis yhdistämään se, että kumpikaan ei nähnyt ilmavoimia strategisena aselajina, vaan maavoimien tukena ja oman selustan suojana. Neuvostoliitto kehitti kaukotoimintavoimat, jotka mm pommittivat Helsinkiä kevättalvella 1944, mutta ei kehittänyt koskaan siihen todella sopivaa kalustoa. Se oli yksi osoitus strategisesta hapuilusta, johon Neuvostoliiton kokoisella ja vielä länsivaltojen mahtavat materiaaliavun turvin toimivalla maalla oli mahdollisuus, häviämättä sotaa tai edes viivyttämättä voiton saamistakaan. Käytännössä Neuvostoliiton sodankäynnissä jopa sotilasoperaatioilla oli välittömiä poliittisia tavoitteita, kuten Kannaksen suurhyökkäys 1944 ja kaukotoimintavoimien pommitukset eri kaupunkeihin sodan kuluessa. Se tietenkin kuvasti sitä yleistä periaatetta, että proletariaatin diktatuurissa puolue ohjasi kaikkea toimintaa, joskus hyvin yksityiskohtaisestikin ja sen poliittisen näkemyksen uskottiin tuovan aina ja kaikkialla paremman tuloksen kuin kunkin alan alakohtaisen osaamisen. Tuossa ajattelussa oli tietenkin jonkin verran uskonnollisia ja lähes maagisia piirteitä.

Britannia valitsi jo varhain toisen tien. Ensimmäisen maailmansodan suuret tappiot, jotka vieläpä oli kärsitty vieraalla maaperällä, herättivät ajatuksen siitä, että ehkä seuraava sota voitaisiin voittaa vain pommittamalla vihollinen kivikauteen, ilman, että tarvitsisi uhrata suurta määrää sotilaista hirvittävissä olosuhteissa käytävissä taisteluissa. Ajatusta tukivat muutamien sotateoreetikkojen teoriat ilmasodan suuresta merkitysestä, Niinpä Britannia rakensi ilmavoimistaan strategiset, eli sodan voittamaan pystyvät. Tai siis yritti. Ja Yhdysvallat seurasi Britanniaa liityttyään sotaan mukaan.

Britannia pystyi tuottamaan suurta hävitystä Saksalle, mutta se ei riittänyt voittamaan sotaa, vaikka varmaan jonkin verran lyhensi sodan kestoa, ehkä jopa ratkaisevastikin (kuten teki myös Neuvostoliiton kanssa liittoutuminen). Ilmasodan tappiot olivat myös hurjat, Tähän mennessä ilmeisesti ainoa sota, joka on voitettu strategisella ilmasodankäynnillä, on ollut Kosovan sota, jossa Nato pakotti Serbian rauhaan ja vetäytymään 1999. Täysin ilman maavoimia sekään ei tapahtunut, mutta ilmavoimien rooli täysin ratkaiseva. Se jäi aika ainutlaatuiseksi tapahtumaksi, vastaavaa ei ole nähty sen jälkeenkään. Voidaan tietysti keskustella siitä, kuinka Yhdysvaltojen pommituskampanjat vaikuttivat Vietnamin sodan kulkuun ja rauhansopimuksiin, mutta se lienee ollut ehkä samaa luokkaa kuin toisessa maailmansodassa, eli strategiset ilmavoimat osana muuta kokonaisuutta saivat aikaan vaikutuksen, ehkä Vietnamin rauhaan painostamisessa jopa ratkaisevamman osuuden kuin toisessa maailmansodassa, joskin eivät suurempaa roolia kuin Japaniin pudotetut ydinpommit Japanin pakottamisessa antautumaan.

Pe-8:ssa oli luotettavuusongelma, minkä takia sitä ei paljon valmistettu, myös massiiviset, panssaroimattomat polttoainesäiliöt siivessä. Hyökkäämällä edestä korkealta, voit sytyttää ne paljastamatta itseäsi niiden tykkitorneille. Pe-8 on hyvin kevyesti panssaroitu, että helpoin tapa pudottaa se, on vain ampua muutama tykin laukaus ohjaamoon.

"Suomen onni oli ettei Venäjä valmistanut raskaita pommikoneita"

Miksipä se olisi niitä itse tehnyt, kun sai sellaisia Usasta pilvin pimein...

Näitä 2-moottorisia B-25 koneita oli riittävästi noin lyhyelle matkalle:

Nopeaa ja turvallista Alaskan-Siperian ALSIB-reittiä myöten puna-armeijan ilmavoimille siirtyi lähes 8 000 amerikkalaiskonetta.

”Venäläiset rakensivat pitkän siirtoreitin varrelle 16 välilaskukenttää, joihin materiaali tuotiin pääasiassa laivoilla Siperian suuria jokia myöten. ALSIB -reitillä lennettiin myös Helsinkiä helmikuussa 1944 pommittaneita B-25 Mitchell -koneita.”

---

Olihan neukuilla tämä, Suomeenkin Talvisodassa pudotettu, salainen ase... Tupolevi putoilevi...

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Tupolev_TB-3

Amerikkalsiet salasivat kaikin keinoin B-17 tähtäinlaitetta, mutta pommit tippuivat 8 km päähän maalista, vaaditaan tuhansia raskaita pommittajia lentämään viikosta toiseen, jotta koko kaupunki lamaantuisi.