Mulla oli sellaiset vanhemmat, jotka jatkuvasti pettivät toisiaan ja siinä samassa myös katteettomilla lupauksillaan minua.
Olen kasvattilapsi, mutta vanhempani toki kävivät aina luonani. Vaan kun äidilleni syntyi uusi lapsi, tuntui kuin minua ei ollut olemassakaan enää hänelle.
Muistan hyvin, kuinka yritin aina ilmaista itseäni, esittää jotain että äiti minut huomaisi.
En saanut häneltä sitä läheisyyttä minkä hän antoi pikkusiskolleni.
Luulen, että ihan teini-ikäisestä asti yritin "kostaa" äidilleni jotain hylkäämällä ja pettämällä poikaystäviäni. Minua olisi voinut eittämättä voinut kutsua huoraksi.
Ennen kuin täytin 18v olin jo maannut yli 20 miehen kanssa. Joko pettänyt poikaystäviäni tai ollut tahallaan se "toinen nainen".
Nyttemmin ajatellen, hain sillä sitä hyväksyntää, ihailua, läheisyyttä mikä ei tuntunutkaan miltään.
Ei tullut sen parempi olo ja kadun syvästi että olen niin montaa ihmistä satuttanut omien ns. tarpeitteni ja sekoilujeni takia.
Olen kolmesti seurustellut ja voin puhua että olen heitä jokaista tavallaan rakastanutkin.
Mutta en ole saanut heistä ikinä tarpeekseni, ja olen teoillani särkenyt heidän sydämensä.
Ja joka kerta sain heiltä tekoni anteeksi mutta silti minä vain kylmästi jätin heidät sen suurempia tuntemuksia- toisen miehen takia.
Ja mielellään miehen, joka oli varattu.
Pidän tekotapaani kostona ja toisinaan nautin siitä että joku muu saa tuntea sen saman jättämisen tuskan minkä minä olen kokenut.
Omassa mielikuvitusmaailmassani ajattelen että pikkusiskoni vei minulta äitini jota niin syvästi rakastin, joka ei huolinut minua.
Näin minä olen näyttänyt pystyväni samaan, tehdä se sama rakkaimmalleen ja niille muille naisille.
Pahinta tässä on, etten ole koskaan voinut luottaa sen oman "menetykseni" jälkeen ihmisiin.
En läheisiin, enkä ystäviini.
Tälläkin hetkellä mulla on poikaystävä (avopuoliso nykyään) jonka olen "vienyt" toiselta naiselta.
Olen onnellinen että tämä nainen sai jatkettua elämäänsä ja on nyttemmin jo neljännellä kuulla raskaana ja kihloissa. Kaikkea hyvää hänelle!
Tätä nykyistä miestäni en ole vielä pettänyt, olen yrittänyt puhua hänen kanssaan ja kertonut miksi näin on.
Mutta minua pelottaa tulla hylätyksi tai petetyksi.
Pettihän nykyinenkin entistään, miksei pettäisi minua?
Rakastan tätä miestä kovin ja toivon että liittomme kestää.En tahdo pettää häntä.
Minulla on vain niin syvät haavat sydämesäni, niin kamala pelko että historia toistaa itseään.
En tiedä syyttääkkö lapsuutta, joka toisaalta oli aivan normaali lapsuus, vaan vanhempani olivat siinä se tekijä joka "opetti" mulle miten toista satutetaan ja pysyvästi.
En ole koskaan yrittänyt matkia heitä, en halua olla samanlaisia kurjia ihmisiä kuin he ovat.
He vain näyttivät tapansa rakastaa ja minä tahtomattani omaksuin sen.
Olen itse ehdottomasti uskottomuutta vastaan ja kaikkea omaa tekemääni vääryyttä haluaisin pyytää anteeksi. Jos aikaa saisi taaksepäin ja mulla olisi edes tämä pikkuruinen järki päässä, en tekisi enää niin- en koskaan.
Älkää rakkaat ihmiset pettäkö rakkaimpianne vaikka se olisi sitten oma mummo.
Se saa vaan tuhoa aikaiseksi ellei sitten ole tunteeton ja välinpitämätön.
Miettikää te "toiset naiset", onko se sen arvoista?
Se on jännää ja jne mutta loppujen lopuksi siinä pettää vain itseään.
Tahtoisitteko olla sen puolison tilalla niin, että mies juoksee vieraissa ja valehtelee henkensäkaupalla,että missä on ollut?
Miksi meitä kiehtoo aina se varattu mies?
Olen pohtinut sitä kauan...
En tahtoisi koskaan olla sen miehen puoliso ettekä varmasti tekään.
Pyydän viestissäni anteeksi niiltä naisilta, jotka ovat pettäjän "uhriksi" joutuneet, minä en tule koskaan enää varattuihin nykimään :)
Pyydän myös anteeksi viestini yleistämistä tai syyttelyä, en aikonut tehdä kellekkään tällä mielipahaa. En halua yleistää tai moittia.
Maailma on hiton julma paikka.
Välillä toivoo että rakkautta ei olisi olemassakaan ja oltais kuin muutkin eläimet, vaiks kanit... Ne panee sen suurempia ajatteluja... Tää oli lähinnä vitsi!
Hyvää kesää kaikille!!!!!
Olen kasvattilapsi, mutta vanhempani toki kävivät aina luonani. Vaan kun äidilleni syntyi uusi lapsi, tuntui kuin minua ei ollut olemassakaan enää hänelle.
Muistan hyvin, kuinka yritin aina ilmaista itseäni, esittää jotain että äiti minut huomaisi.
En saanut häneltä sitä läheisyyttä minkä hän antoi pikkusiskolleni.
Luulen, että ihan teini-ikäisestä asti yritin "kostaa" äidilleni jotain hylkäämällä ja pettämällä poikaystäviäni. Minua olisi voinut eittämättä voinut kutsua huoraksi.
Ennen kuin täytin 18v olin jo maannut yli 20 miehen kanssa. Joko pettänyt poikaystäviäni tai ollut tahallaan se "toinen nainen".
Nyttemmin ajatellen, hain sillä sitä hyväksyntää, ihailua, läheisyyttä mikä ei tuntunutkaan miltään.
Ei tullut sen parempi olo ja kadun syvästi että olen niin montaa ihmistä satuttanut omien ns. tarpeitteni ja sekoilujeni takia.
Olen kolmesti seurustellut ja voin puhua että olen heitä jokaista tavallaan rakastanutkin.
Mutta en ole saanut heistä ikinä tarpeekseni, ja olen teoillani särkenyt heidän sydämensä.
Ja joka kerta sain heiltä tekoni anteeksi mutta silti minä vain kylmästi jätin heidät sen suurempia tuntemuksia- toisen miehen takia.
Ja mielellään miehen, joka oli varattu.
Pidän tekotapaani kostona ja toisinaan nautin siitä että joku muu saa tuntea sen saman jättämisen tuskan minkä minä olen kokenut.
Omassa mielikuvitusmaailmassani ajattelen että pikkusiskoni vei minulta äitini jota niin syvästi rakastin, joka ei huolinut minua.
Näin minä olen näyttänyt pystyväni samaan, tehdä se sama rakkaimmalleen ja niille muille naisille.
Pahinta tässä on, etten ole koskaan voinut luottaa sen oman "menetykseni" jälkeen ihmisiin.
En läheisiin, enkä ystäviini.
Tälläkin hetkellä mulla on poikaystävä (avopuoliso nykyään) jonka olen "vienyt" toiselta naiselta.
Olen onnellinen että tämä nainen sai jatkettua elämäänsä ja on nyttemmin jo neljännellä kuulla raskaana ja kihloissa. Kaikkea hyvää hänelle!
Tätä nykyistä miestäni en ole vielä pettänyt, olen yrittänyt puhua hänen kanssaan ja kertonut miksi näin on.
Mutta minua pelottaa tulla hylätyksi tai petetyksi.
Pettihän nykyinenkin entistään, miksei pettäisi minua?
Rakastan tätä miestä kovin ja toivon että liittomme kestää.En tahdo pettää häntä.
Minulla on vain niin syvät haavat sydämesäni, niin kamala pelko että historia toistaa itseään.
En tiedä syyttääkkö lapsuutta, joka toisaalta oli aivan normaali lapsuus, vaan vanhempani olivat siinä se tekijä joka "opetti" mulle miten toista satutetaan ja pysyvästi.
En ole koskaan yrittänyt matkia heitä, en halua olla samanlaisia kurjia ihmisiä kuin he ovat.
He vain näyttivät tapansa rakastaa ja minä tahtomattani omaksuin sen.
Olen itse ehdottomasti uskottomuutta vastaan ja kaikkea omaa tekemääni vääryyttä haluaisin pyytää anteeksi. Jos aikaa saisi taaksepäin ja mulla olisi edes tämä pikkuruinen järki päässä, en tekisi enää niin- en koskaan.
Älkää rakkaat ihmiset pettäkö rakkaimpianne vaikka se olisi sitten oma mummo.
Se saa vaan tuhoa aikaiseksi ellei sitten ole tunteeton ja välinpitämätön.
Miettikää te "toiset naiset", onko se sen arvoista?
Se on jännää ja jne mutta loppujen lopuksi siinä pettää vain itseään.
Tahtoisitteko olla sen puolison tilalla niin, että mies juoksee vieraissa ja valehtelee henkensäkaupalla,että missä on ollut?
Miksi meitä kiehtoo aina se varattu mies?
Olen pohtinut sitä kauan...
En tahtoisi koskaan olla sen miehen puoliso ettekä varmasti tekään.
Pyydän viestissäni anteeksi niiltä naisilta, jotka ovat pettäjän "uhriksi" joutuneet, minä en tule koskaan enää varattuihin nykimään :)
Pyydän myös anteeksi viestini yleistämistä tai syyttelyä, en aikonut tehdä kellekkään tällä mielipahaa. En halua yleistää tai moittia.
Maailma on hiton julma paikka.
Välillä toivoo että rakkautta ei olisi olemassakaan ja oltais kuin muutkin eläimet, vaiks kanit... Ne panee sen suurempia ajatteluja... Tää oli lähinnä vitsi!
Hyvää kesää kaikille!!!!!
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tyhmä otsikko, jonka tarjoitus on kertoa, että elämä on julmaa. Minua petetty, jätetty, käytetty hyväksi (niin lapsena, nuorena, kuin aikuisenakin), joten en osaa enää rakastaa. En uskalla rakastaa toista ihmistä pyyteettömästi, koska hän jättää minut kuitenkin ja olen taas yksin lapsuuden haavojeni kanssa. Voisin sanoa, että olen ollut (ja ehkä olen edelleenkin) läheisriippuvainen, vaikka pelkäänkin tunteitani paljon. Minusta on tullut tällainen kaikkien paskajuttujen takia, toivottavasti sinä kykenet nousemaan muistojesi yläpuolelle. Kaikilla meillä on omat mörkömme sänkyjen alla:)