Olen seurannut läheltä useiden tuttujen ja ystävien eroja. Tuntuu, että nykyään päädytään eroon aika heppoisin perustein. "Kun ei tuntunut hyvältä", "rakkaus oli vain latistunut", "mies oli liian paljon töissä", "seksi ei ollut yhtä hyvää kuin ennen" jne. Ei mitään sen ihmeempää syytä tarvita. Pitää vain olla niin onnellinen koko ajan, ei saa olla yhtään huonompaa kautta liitossa. Kauheinta on, kun erossa on mukana myös lapsia. Viimeksi erosi pariskunta, joka on aina tuntunut todella toisilleen sopivalta, ovat olleet kuin paita ja peppu, intoilivat samoista asioista, näyttivät rakkauttaan, nauroivat yhteisille vitseille, urheilivat ja harrastivat paljon kaikkea kivaa keskenään. Molemmat nuoren ja hauskan näköisiä kolmevitosia ja naimisissa, kaksi ihan pientä lasta. Vielä hiukan ennen toisen lapsen syntymää "kauppamatkustajana" toimiva isä oli sanonut vähentävänsä töiden tekoa, kun toinen lapsi syntyy, että ehtii olla enemmän lasten kanssa. Ja mitä sitten kuulinkaan: hän oli lähtenyt jonkun ihastuksensa matkaan, jättänyt vaimon ja pienet lapset heti pian toisen syntymän jälkeen. Oli joku nuori nainen, johon oli lukuisilla työmatkoillaan tutustunut ja niin se sitten vei miestä. Unohtui kaikki se hyvä, mistä hän oli ollut monta vuotta onnellinen. Piti kai vielä kokea jotain uutta ihmeellistä. Kysyin ex-vaimolta, että mikä suhteessa mätti, ei hänkään osannut selittää. Vielä muutamaa kuukautta ennen uuden rakkauden paljastumista mies oli kuulemma vakuutellut rakkauttaan, rakastellut intohimolla, ostellut lahjoja ja ollut ihana itsensä, sitten yhtäkkiä suhde olikin ollutkin muka ihan pielessä ja uusi rakkaus maailman paras. Ihan kuin olisi päästänsä seonnut.
Toisessa tapauksessa taas kolmekutonen nainen oli kyllästynyt seksiin kiltin ja kunnollisen miehensä kanssa. Löysi 5 vuotta nuoremman, viriilin miehen ja lähti tämän matkaan. Jäi äitiä itkemään pieni koululainen ja vaimoa kaipaamaan täysin yllättynyt aviomies.
Toisessa tapauksessa taas kolmekutonen nainen oli kyllästynyt seksiin kiltin ja kunnollisen miehensä kanssa. Löysi 5 vuotta nuoremman, viriilin miehen ja lähti tämän matkaan. Jäi äitiä itkemään pieni koululainen ja vaimoa kaipaamaan täysin yllättynyt aviomies.
Vastaukset 16
Vanhimmat
mullakin lähes 20v liittoa takana ja 3lasta,mutta vaimo oli rakastunu toiseen jo meidän liiton aikana.
Nuorin lapsista 13v oli äitiltään kysyny syytä eroon
niin rakkaus muhun oli loppunu tai siis ei rakastanu enää:(. Eikä meidän liitossa mitää vikaa ollu aina tultiin hyvin juttuun. Ei ollu alkoholismia,väkivaltaa mutta uskottomuutta oli 2kertaa liiton aikana vaimon taholta nekin "annoin"
anteeksi. Erosta on kohta 3v niin ex:n miesystävä
on jättäny sen kuulemma:)) Ex haki musta lähestymiskieltoakin häritsen hänen elämäänsä:) No vuotta mä oikeudessa pyysin ja sainkin sen vaikka ei tuomarin mielestä oliis ollu aihetta.
Tänäpäivänä ex:lle viina maistuu ja juoksut jatkuu
ja kaikki sen onnen perässä.
Minä löysin elämäni miehen!
Olisin hakenut vaikka kuun taivaalta hänen vuokseen.
Annoin vapautta, seksiä, seuraa...Rakastin häntä koko pienestä sydämestäni
Luulin, että hänkin ottaa huomioon minun huonot päiväni.
Luulin, että erimielisyydet kuuluvat liittoon...ei kai niiden takia kukaan eroa? Nehän vain selvitetään.
Vaikka hän erolla uhkailikin säännöllisin väliajoin, otin asian niin, ettei hän osannut riidellä muulla lailla! Minä rakastin sitä miestä silti!
Valitettavasti minun yrittämistäni ei palkittu!
Hän meni tekemään sen ainoan asian, joka minut saa suhteesta lähtemään...Pettäminen!
Niin kauan, kun toiseen voi luottaa...Minä en jätä!Mutta kun luottamus on poissa...ei mitään ole enää jäljellä!
Kiitos vain sinulle elämäni mies...minä joudun aloittamaan kaiken alusta...Yksin!
Todennäköisesti erotaankin liian helposti, mutta yleistä kuitenkin on, että naimisiin mennään liian helposti.
..eroihin on syynä se, ettei toinen tai molemmat ole valmiita parantamaan liittoa. Helpompi lähteä lätkimään ja kääntää selkänsä liitolle. Helpompi syyttää vain toista, kun itse ei ole edes yrittänyt =/
vaan liian helposti kidutaan vuosikymmeniä väärän ihmisen kanssa.Ei ole kellekkään hyväksi elää kulisissa.
Lasten kanssa työskentelevänä olen pohtinut samaa ilmiötä, aikuisten ihmisten lyhytjänteisyyttä ja ääretöntä itsekkyyttä. Eräässä 21 lapsen päiväkotiryhmässä vain neljän lapsen vanhemmat olivat yhdessä!
Totta kai huonosta liitosta on lähdettävä, sehän on selvää. Mitkä ovat kuitenkin loppujen lopuksi huonon liiton kriteerit? Ryyppäystä, hakkaamista, henkistä alistamista ym. kenenkään ei tarvitse kestää. Mutta miten käyttäydyt avioliitossa silloin tällöin esiintyvinä kuivina kausina, kun ei ole enää mukavaa ja vaihtelevaa sekä "mää" ja "mun aika" ovat hävinneet.
Erityisen hämmentynyt olen siitä, kuinka moni katuu avioeroansa jälkikäteen. Eräskin mies jätti vaimonsa ja neljä lastansa, koska "ei kiinnostanut enää". Vaimo reippaana tyttönä etsi uuden asunnon itselleen ja lapsilleen, hankki työn kävelymatkan päästä uudesta kodista, vaihtoi lasten päivähoitopaikkoja ja kouluja. Sen jälkeen isä kehtaa tulla sanomaan, että olisi sittenkin kivaa, jos tulisitte takaisin.
Fiilikset tulevat ja menevät. Jokainen emotionaalisesti terve tyyppi ihastuu enemmän tai vähemmän pitkien avioliittojen aikana. Ikuisen hyvänolon ja nousukauden tavoittelu on loputon tie!
9 vuoden yhdessäolon jälkeen vaimo häippäsi toisen miehen mukaan. 2 kk aikaisemmin vaimo vielä kertoi rakastavansa minua ja minun tekevän hänen elämästään kokonaisen.
Kuvittelin, että avioliitossa on tarkoitus ratkaista ongelmat, eikä paeta niitä. Meillä ongelmana oli yhteisen ajan puute erilaisten työaikojen ja vaimon pitkän työmatkan vuoksi. Sekin olisi voitu hoitaa kuntoon jollain tavalla. Vaimoa ei kiinnostanut. Vaimo vaihtoi 9 vuotisen suhteemme lyhyempään työmatkaan.
Toisaalta myös liian monet kitkuttavat huonossa suhteessa, vaikka voisi olla parempi kaikille, että erottaisiin.
Myöskään kukaan ulkopuolinen ei voi tietää toisten asioita niin tarkasti, että olisi pätevä tuomitsemaan onko erottu liian helposti vai ei. Ne syyt mitä ulkopuolisille kerrotaan, eivät välttämättä kerro koko totuutta suhteesta. En minäkään halunnut alkaa perin juurin selvittämään kaikille uteliaille niitä syitä, joten jotakin tuollaisia latteuksia tuli sitten sanottua ja varmaan meistäkin ajatellaan, että helpostipa nuo erosivat. Tulisivat vaan nekin kaikentietävät kokeilemaan mitä on elää toivottomassa suhteessa niin johan lakkaisi tuomitseminen ja arvostelu "liian helposta" eroamisesta.
Siihen et erotaako liian helposti?Minun mielipide on se että onko sellaisessa suhteessa mitään järkeä ollaan kuin sisko ja veli?Miksi pitäisi pitää jotakin kulissia pystyssä?Varsinkin jos jomman kumman puolella on uskovaisia se on paha sille toiselle osapuolelle ilmoitaa näille uskovaisille sukulaisille asiasta.Yrittää viimeiseen asti ettei vaan tulisi ero.Kokemusta on tälläisestä se on todella raastavaa henkisesti.Mut ei minua saatu nujerettua.Nyt ole omillani ja olen todella tyytyväinen.Ressit on poissa ja voin hengitää vapaasti.Onko muilla saman tyylisiä kokemuksia?
Eronnut en vielä ole, mutta harkinnut jo pitkään. Epäonnistumisen tunnustaminen lienee vaikeinta. Melkein 20 v oltu yhdessä, kolme lastakin on. Koskaan tämä liitto ei ole ollut mikään onnen tyyssija, mutta pärjätty kuitenkin on. Vuosi sitten vaimo ihastui toiseen, ja heillä jonkinlainen suhde olikin, mutta hän ei hetken harkinnan jälkeen halunnut kuitenkaan erota, vaan perheen vuoksi halusi jatkaa. Itseni tuo tapahtuma herätti, ja halusin kovasti panostaa suhteeseen ja tehdä töitä sen eteen. Vaimo ei kuitenkaan vastannut mitenkään tuohon. Ehdotin mm. parisuhdeterapiaa, mutta mikään ei hänelle käynyt. Hän halusi jatkaa, mutta oli silti kuin täysin vieras ja poissaoleva.
Itselläni tunteet menivät melkoista vuoristorataa, välillä halusin kovasti häntä auttaa, ja välillä teki mieli juosta karkuun. Hänen mielestään lähes kaikki on tietysti minun syytäni. Tottahan on että aina kun kaksi riitelee, on myös kaksi syyllistä. Nyt alan olla kuitenkin itse täysin rikki ja voimat käytetty. Että en nyt tiedä olenko eroamassa liian helposti, vai pitäisikö vielä koittaa jotenkin jatkaa?
sukupuolten erilaisuus on pahasti kadoksissa.
Naisten pitää olla nykyisin kovia ja miesten neutreja.eihä siitä mitään kunnollista silleen tule.
moni mies luulee olevansa naimisissa hyvän jätkän kanssa.Kohtelee vaimoaan, kuin toista miestä.
Erilaisuuden syvä tajuaminen olisi ensi askel toimivaan suhteeseen.Se pitäisi päästä oivaltamaan jossain hyvässä porukassa.Semmoisia tilanteita syntyy joskus esim.avioliittoleireillä.
Sitten tuo uskollisuus käsitetää aivan liian yksipuolisesti seksiksi.
Puolisoiden olisi puhuttava kaikesta.
Mitään omia salaisuuksia ei saisi olla.Eikä varsinkaan mitään tunnesuhteita muihin.
Semmoinen väärä suhde syntyy helposti, jos vaikka alkaa kuuntelemaan ja ymmärtämään, esim toisen vaimoa.Semmoinen tunnesuhteen rakentaminen on jo uskottomuutta.Nyt sitä ei pidetä minään.niinpä suhde pääsee kehittymään ja sitten vaan tapahtuu jotain.Siinä pari merkittävää syytä eroihin.
suurin osa erotapauksista olisi varmasti voitu välttää esim. ammattiapua käyttämällä,aika harva on se joka eron jälkeen on kokenut elämänsä sen paremmaksi kuin ennen eroakaan,tietysti eron kannalla olleet sellaista puhuu,mutta onko se useinkaan totuus?
Niin.Suhdehan ei pääty eroon.Se jatkuu ja muotoutuu uudelleen.Jos on lapsia , ni suhde jatkuu lasten kautta läpi elämän.Eron jälkeen on vaikea kohdata omia tunteitaan.Sillä toisesta tykkää jollain tasolla yhä.Joku voi päättää;ettei enää koskaan.
Noin kolmen vuoden päästä kuitenkin etsii uuden.
Samalla taso on laskenut ja ottaa puolisokseen vielä huonomman tapauksen , kuin edellinen oli.
Valtavan tiukassa on myös porukassa se harha; et kun löytyy se oikea ni kaikki kyllä järjestyy.
Sillon muka rakkaus kestää ikuisesti.ym höpinää.
Mitään juuri oikeaa ei yleensä ole olemassa.
On vain pareja jotka pitävät huolta suhteestaan.
Onnelliseksi parisuhteessa voi tulla vain suostumalla siinä tiettyyn kurinalaisuuteen.
Eli pelaamaan suhteen säilymisen kannalta tärkeiden asioiden mukaisesti.Se vaatii paljon paneutumista ja aikaa, sekä ennenkaikkea suostumista peliin silloinkin kun ei siitä itse saa mitään irti.
Kukin parisuhde käy tietyt vaiheet läpi.
Kukin niistä nostaa esiin erilaiset haasteet.
2v tuntemisen jälkeen ihastus on haihtunut.
siihen kompastuu moni.Silloin suhde on usein edennyt liian nopeasti, eikä rakastaminen ole sanut suhteessa tilaa.On eletty haavemaailmassa.
Lasten syntymä on monille pareille katastrofi.
varsinkin toisen lapsen sytymän jälkeen moni perhe hajoaa.
5-7 vuotta on seuraava vaikea kohta.Silloin viimeistään aletaan siirtyä symbioosivaiheesta
yksilöitymiseen.Jos lapsuudessa tämä vaihe on jäänyt kokematta, ni se epäonnistuu usein sitten myös parisuhteessa.
Olisi olemassa valtavasti hyvää tietoa näistä asioista.Miksiköhän tuo tieto ja turhat erot eivät kohtaa toisiaan?
Olet ihan oikeassa "eno". Harvemmin suhde vaihtamalla paranee, ja erota ei lapsiperheessä kannattaisi, ellei jo kaikkea ole kokeiltu. Suin päin uusiin suhteisiin ryntäämällä epäonnistuu aivan varmasti ja luultavasti kahta kauheammin. Ero on ehkä asiallinen ratkaisu, jos kaikki on oikeasti yritetty ja asiat kunnolla puitu ja käyty läpi. Yrittämättä ei pitäisi suhteesta lähteä, sillä vaikka uusi suhde olisi parempikin, sen voi pilata ihan siinä missä ensimmäisen ja sitä edeltävänkin. Tunnen monia, joilla on takana ehkä jo kymmenen päättynyttä suhdetta alle 40 vuoden iässä, elätettävänä siinä ehkä myös muutama lapsi. Niin, usein nämä ovat miehiä. Ikävä kyllä näin on.
... vaan aletaan suhteeseen liian heppoisin perustein eikä tunneta edes omaa itseä kunnolla.
Onnen huumassa kun ei toista tunneta kunnolla,rynnätään yhteen ja kun sitten silmät aukeavat..Saati sitten se oma kehitys.Suhteesta suhteeseen suoraan,miksi niin kiire?Olisikin hyvä että jokainen asuisi ihan yksin jonkin aikaa,ja käsittelisi kunnolla entisistä suhteista jääneet asiat,siinähän se oma sisin myös kehittyy.Jokainenhan meistä raahaa kivirekiä perässään ja elämän varrella siihen kertyy aina lisää painoa.Täytyy siis myös niitä kiviä valkata välillä pois,muuten tulee kuorma liian painavaksi.Kevyempi kuorma ja elämä tuntuu paremmalta,myös vastamäessä.Jos tällainen vertauskuva sallitaan.