Mistä olette saaneet apua, kun läheinen kuolee yllättäen ?

Otan osaa suruusi.
Tuossa tilanteessa terapia voisi jo olla hyväksi. Sen mitä itse tiedän, seurakunnat järjestävät sururyhmiä, joissa puretaan tilanteita yhdessä. Ellei tällaista ole, diakonin tai diakonissan kanssa saa varmasti keskustella. He ovat tällaisen ammattilaisia. Seurakunnan jäsenyyttä ei kysytä, kaikkia autetaan.

Toisaalta voisi myös ihan omatoimisesti alkaa ajatella, miten mennään eteenpäin. Onko jotain, mitä aina olisi halunnut tehdä. Olisiko nyt sen aika? Itse aloitin vapaaehtoistyössä.

Itse pidin odottamattoman puolison menetyksen jälkeen ensin huolta siitä, että puhuin ainakin yhdelle ihmiselle joka päivä. Ellei muuta ollut, kävin kaupassa ja sanoin edes kassalle päivää.

Suru ei koskaan häviä kokonaan, mutta sen kanssa oppii tulemaan toimeen niin, ettei se ole koko elämä, vaan elämään kuuluu enemmän kaikkea muuta.

Hei,

Laitan tähän tiedoksi matalan kynnyksen auttavia tahoja, joista voi saada keskustelutukea. Näistä voi saada vinkkejä myös muuhun avun hakemiseen ja yhteydessä voi olla anonyymisti ja maksutta:

- Tukinet.net - Tukipisteesi netissä https://tukinet.net/

Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa hankalasta elämäntilanteesta tai mielessä olevasta huolesta. Tukihenkilö löytyy esimerkiksi Mieli Tukisuhteesta. https://tukinet.net/teemat/mieli-tukisuhde/tukisuhteet/

Lisäksi ma-ke klo 15-19 ja to klo 15-21 on aikuisten kahdenkeskinen MIELI Kriisichat, jossa voi jutella päivystäjän kanssa mistä tahansa mielessä olevasta huolesta tai hankalasta elämäntilanteesta.

Tukinetissä on llisäksi monenlaisia ryhmächattejä ja keskusteluryhmiä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja.

Tukinetin kaikki palvelut saa käyttöönsä rekisteröitymällä palveluun anonyymisti. Osaa palveluista voi käyttää ilmankin rekisteröitymistä.

Keskusteluapua on mahdollista saada matalalla kynnyksellä myös seuraavilta tahoilta:

- Valtakunnallinen kriisipuhelin

Jos soittaminen tuntuu omimmalta vaihtoehdolta, niin valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää24/7 numerossa 09 2525 0111.

- Kriisikeskukset

Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voi mennä keskustelemaan paikan päälle. Myös etävastaanotto on mahdollista osassa paikoista. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät mm. MIELI Suomen Mielenterveys ry:n nettisivuilta: https://mieli.fi/tukea-ja-apua/keskusteluapua-kriisivastaanotoilla/

Ystävällisin terveisin
MIELI Kriisikeskus Helsinki/Kata

Miten iäkäs ja huonossa kunnossa oleva yksinjäänyt voisi saada keskusteluapua
kotona, kun ei ole voimia lähteä mihinkään ?

Tulisiko diakoni seurakunnasta ?

Isä kuoli 61 vuotiaana kevättalvella 15 vuotta sitten kotona. Onneksi oli puoliso. Muuten itsenäinen asuminen ei olisi enää onnistunut. Pesulle isän auttoi aina kotisairaanhoidon työntekijä. Lähtö tapahtui kuitenkin hyvin nopeasti. Sain tukea seurakunnalta ja ystävältä. Työanantajalta en saanut riittävää tukea. Esimerkiksi perunkirjoituspäivänä en saanut koko työpäivää vapaaksi vaan piti mennä töihin perunkirjoituksen jälkeen. Keli oli vielä yhtä liukas kuin tällä viikolla. Sain tukea seurakunnalta ja ystävältä. Täti pyysi minut ja äidin seuraavana jouluna mukaan joulun viettoon. Suru kestää pitkään töistä olin sairauslomalla isän hautajaisiin asti. Vasta puolen vuoden päästä syksyllä kesäloman jälkeen tuntui,että jaksaminen oli normaalia. Seuraava joulu oli tietenkin raskas. Isä rakasti joulua.

Seurakunnasta minäkin sain vähän apua, vaikka en kuulu kirkkoonkaan.

Seurakunta taitaa olla ainoa auttaja. Auttajan olisi hyvä olla aina sama ihminen.

Ottakaa yhteys seurakuntaan.

Seurakuntien sururyhmissä saa jakaa ajatuksia ja tunteita läheisen kuolemaan ja suruun liittyen muiden saman kokeneiden kanssa. Jakaminen voi kannatella eteenpäin ja auttaa löytämään voimavaroja surun keskellä. Ryhmässä voi luottamuksellisesti keskustella ja kysyä vaikeitakin kysymyksiä.

Sururyhmä on henkilöille, jotka olet toipumassa läheisen kuolemasta.

Ryhmät ovat maksuttomia ja kaikille avoimia asuinpaikasta ja seurakuntaan kuulumisesta riippumatta.

Ryhmiä ohjaavat seurakuntien papit, diakoniatyöntekijät ja vapaaehtoiset.
Niihin tulee ilmoittautua ennakolta.


Kunkin seurakunnan sivuilla ilmoitetaan sururyhmistä ja myös
Kirkko ja kaupunki-lehdessä ilmoitetaan sururyhmistä.

En ole itse ollut, löysin tiedon tänään ja ajattelin kerätä rohkeutta ja mennä,
kun ei ole ketään kenen kanssa puhua.
Jäi vain lohduton kaipaus, yksinäisyys ja kyyneleet, jotka eivät lopu.

Se että ei ota kaikkea niin pohjattomasti, meistä jokaisen pitäisi elää omaa elämää se mitä toiselle tapahtuu ei pitäisi niin liikkuttaa kuukausia tai jos niin on olet sitten kyllä heikkomielinen jos ei moisesta yli pääse.

Seurakunnasta sain apua, mutta ei se paljon auttanut.

Ei läheisen kuolemasta pääse täysin yli ikinä.

Kuolema on normaali asia. Ei siihen apua tarvitse.

En ole saanut apua mistään, kun olen niin surun murtama, etten jaksa edes
yrittää löytää apua. Se ei ole helppoa. Kaikki jää sunnitelman tasolle.
Haluaisin, että joku kävisi luonani jonkun aikaa vaikka edes kerran
viikossa. On niin vaikea lähteä minnekään, kun on koko ajan romahtamassa
itkemään.

Oma apu, paras apu.
Itseäni auttoi paljon myös se, että läheiset olivat ensimmäisinä aikoina tukenani. Muutaman kuukauden kuluttua osallistuin seurakunnan sururyhmään. Puolen vuoden kuluttua aloitin vapaaehtoistyössä, mikä toi uutta ajateltavaa arkeen.

Aluksi suru täytti kaiken, vähitellen alkoi löytyä muutakin ajateltavaa. Nyt odottamattomasta puolison kuolemasta on 19 vuotta. Harvoin asia enää nousee ajatuksiin, elän hyvää, turvattua ja onnellista elämää kahden kissan kanssa. Suru tulee esiin vain haikeana sävynä joissakin tilanteissa. Se ei haittaa, pikemminkin rikastuttaa elämää ja tuo suhteellisuudentajua.

Ennemmän kannattaa pelätä tai harkita, ottaa selvää syöpähoidoista ja hoitojen seurauksista.

En toivu koskaan. Jäin niin yksin. Ei ole edes ketään kenen kanssa surra.
Koko elämältä lähti pohja. Elämänhalua ei ole enää.

Suru on osa elämää. Äiti jo edesmennyt oli pudota lattialle kun tuli puhelu. Poikasi sahasi moottorisahalla kaulaan. Mitään ei ollut tehtävissä.

Oma kokemus:
Veljeni kuoli yli 2 vuotta sitten (olen 14 ja silloin 12) se tapahtui kesälomalla vähän heinäkuun alussa. Se kaipuu ja tunne kun läheinen ei enään ole täällä on kamala. Itse olin niin shokissa, että olimme kavereiden kanssa sopineet jo viikko aikasemmin että nähdään tiettynä päivänä se oli päivä kun sitä edellisenä päivänä veljeni kuoli kuitenkin menin näkemään kavereita, mutta en kertonut heille ajattelin ettei ole vielä aika. Viikko veljeni kuolemasta oli hautajaiset. Veljeni puhui yleensä minulle koska koulu kiusaaminen liittyi kuolemaan (veljeni ei tehnyt IM) hän kertoi yleensä mitä koulussa kävi. Veljeni oli tällöin 17 kun kuoli ja kuukausi myöhemmin olisi täyttänyt 18. Kiusaaminen alkoi vasta lukiossa. Hautajaisiin minulle annettiin vaikea todella vaikea tehtävä. Minun piti kirjoittaa muisto puhe ja puhua se, koska olin läheinen veljeni kanssa. Nykyään kaipaan veljeäni kovasti, mutta ajan kanssa olen tajunnut että ei se suremalla takaisin tule hänen on nyt poissa ja muistelen kaikkea hyvää ihanasta pojasta. Hän oli jollekin veli, lapsi, paras ystävä ja poikaystävä.

Suru hellittää, kun tulee uusi suru, entistä isompi, ja sitten taas uusi... Sinulta kuolee isä, sitten äiti, sitten sisko, sitten puoliso, sitten lapsi. Opit elämään surun kanssa ja antamaan surulle vain hiukan tilaa. Elämässä on sittenkin enemmän kaikkea muuta.

Toisilla se voi olla helpompaa. Minä en ole oppinut. Suren syvästi yhä.
Kun menettää rakkaimman ihmisen, ei oikein osaa ajatella, että
"elämässä on sittenkin enemmän kaikkea muuta".
Mikään ei ikinä korvaa hyvää ja läheistä ihmistä ja ihmissuhdetta.

Otan osaa suruusi!
Suru on "ikuinen ystävä", mutta se muuttaa muotoaan ja tulee ajankanssa siedettäväksi. Kovempikin surumielisyys muuttuu ajankanssa haikeaksi kaipaukseksi, ja voit muistella ilolla ja lämmöllä häntä muuttutuneen surutilan rinnalla.
Ajan kanssa suru etsii rinnastasi paikan jonne kätkeytyy. Kätkeytyy sinne niin, ettet sitä läheskään jatkuvasti huomaa. Se tulee kuitenkin paikalle toisinaan, ja muistuttaa sinua ikävästä ja kaipuusta.
Vaikka suru joskus lamaannuttaa, se tulee sinua myös lohduttamaan. Aiemmin suruisat ajatukset ovatkin jossain kohtaa ne jotka lohduttaa, muistot lohduttaa.
Kun tulet sinuiksi sydämessasi asuvan surun, menetyksen ja kivun kanssa; tulet saamaan siitä lohtua ja huomaat että se on kantava voimasi. Muistot palauttaa energian jonka ne veivät menetyksen hetkellä.
Suru on prosessi, josta kukaan ei "oikaise". Voidaan helpottaa omaa oloamme keskustelemalla toisten kanssa tottakai, mutta se ei nopeuta eikä muuta prosessia. Surunkäsittelylle ei ole aikataulua. Suru tulee käsitellyksi sen mukaan, miten sen kantaja on sen valmis vastaanottamaan. Vertaistuki on tärkeää, mutta yksikään ryhmä ei voi tarjota surunkantajille vastausta sen käsittelyyn.
On normaalia, että ensin eletään sumuista ja usvaista aikaa läheisen kuoltua. Parin vuoden päästä tarkastellessa huomataan, ettei oikein muisteta tarkemmin mitään läheisen kuoleman jälkeisestä ajasta jopa ihan kuukausista puhuttaessa. Ihmismieli suojelee kantajaansa kovan stressin hetkellä joka autaa meitä suoriutumaan päivittäisistä toiminnoista. Silloin kun ymmärrät ja mietit että mitenhän pääsen tästä yli, olet jo ottanut askeleen eteenpäin :)
Sureva ei halua kuulla kliseitä, mutta ne ovat totta. Minun, sinun ja meidän kaikkien kohdalla se vielä helpottaa kuten aina ennenkin. Muistetaan pitää itsestämme huolta surun keskellä. Palkitaan vaikkapa pienestä hyvästä suunnasta eteenpäin.
Meistä tulee oman surun keskellä pienen lapsen kaltaisia; turvaa ja hoivaa kaipaavia. Toinen haluaa selättää sen yksin, kumppanin kanssa tai joku ehdottomasti tarvitsee vertaistukea. Löydätpä avun asian käsittelyyn itsellesi mistä tahansa, muutaman vuoden päästä asiat ovat jo paljon paremmin. Aika kultaa muistot jopa traumaattisen kokemuksenkin jälkeen. Trauma kantaa muistoja pidempään mukana ja "rankaisee" kantajaansa enemmän, mutta sekään ei ole lopullista.