Hei!
Tapasin vähän aikaa sitten erittäin mielenkiintoisen ja mukavan herrasmiehen - sattuman saattelemana meidät toistemme tielle heitettiin.
Miehessä sellaista vetovoimaa, jotta aivan heikottaa ...mutta varoituskello soi...
Miksi? Tämä mies menetti rakastettunsa 1,5kk sitten traagisesti, yllättäen. Naisen, jonka vuoksi hän erosi edellisestä vaimostaan monen vuoden yhteiselon jälkeen.
Näen hänen tuskansa ja sen, kuinka hän kärsii mutta koittaa jaksaa päivä kerrallaan eteenpäin.
Olen kuunnellut, keskustellut - tukenut monella tavoin. Kertomansa mukaan saa rauhan ollessan kanssani ja voimaan iloisuudestani ja positiivisuudestani.
Itse olen läpikäynyt katkeran, satuttavan eron 1,5v sitten ja elämäni ja itseni uudestaan kokoon rakentanut pala palalta. Näen, että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus, mutta tiedän että hän tarvii aikaa, kasvamista ja oman itsensä rakentamista päästäkseen uudestaan elämästä kiinni. Pitäisikö minun jatkaa matkaa, säästää itseäni ja suojella ihastumiselta vaiko olla hänen tukenaan ja mahdollisesti saada vettä niskaan kun on saanut asian käytyä itsensä kanssa läpi?
Millaisia kokemuksia teillä kanssasisaret/-veljet?
terveisin,
Karolina 33
Tapasin vähän aikaa sitten erittäin mielenkiintoisen ja mukavan herrasmiehen - sattuman saattelemana meidät toistemme tielle heitettiin.
Miehessä sellaista vetovoimaa, jotta aivan heikottaa ...mutta varoituskello soi...
Miksi? Tämä mies menetti rakastettunsa 1,5kk sitten traagisesti, yllättäen. Naisen, jonka vuoksi hän erosi edellisestä vaimostaan monen vuoden yhteiselon jälkeen.
Näen hänen tuskansa ja sen, kuinka hän kärsii mutta koittaa jaksaa päivä kerrallaan eteenpäin.
Olen kuunnellut, keskustellut - tukenut monella tavoin. Kertomansa mukaan saa rauhan ollessan kanssani ja voimaan iloisuudestani ja positiivisuudestani.
Itse olen läpikäynyt katkeran, satuttavan eron 1,5v sitten ja elämäni ja itseni uudestaan kokoon rakentanut pala palalta. Näen, että meillä voisi olla yhteinen tulevaisuus, mutta tiedän että hän tarvii aikaa, kasvamista ja oman itsensä rakentamista päästäkseen uudestaan elämästä kiinni. Pitäisikö minun jatkaa matkaa, säästää itseäni ja suojella ihastumiselta vaiko olla hänen tukenaan ja mahdollisesti saada vettä niskaan kun on saanut asian käytyä itsensä kanssa läpi?
Millaisia kokemuksia teillä kanssasisaret/-veljet?
terveisin,
Karolina 33
Vastaukset 4
Vanhimmat
jokainen tarvitsee oman aikansa, eikä siihen ole yhtä vastausta. Toisille kuten minulle ero on mahdollisuus kasvuun ja haluan olla yksin. Tosin kohtalo on nyt heittänyt tielleni kivan kaverin, jota en aio heittää sivuun, vaikka erosta ei ole kuin muutama kuukausi. No, mies löysi heti uuden. Tosin ystävien keskuudessa veikkaillaan suhteen kestosta. Mutta eihän noista koskaan tiedä. Kuolema on sitä paitsi niin "lopullinen". Varo, ettet joudu lohduttajaksi ja älä etene liian nopeasti.
Itse lähdin auttamaan psyykkisesti sairastunutta miestä vuosia sitten, ja sitten ihan kuin en riittävästi olisi oppinut, alkoholistia. Kumpaakaan en pystynyt auttamaan, vaan hankin itselleni burn-outin. Hiljattain taas tapasin miehen, joka oli henkisesti täysin hukassa. Olin vähällä ruveta auttamaan häntäkin, kunnes hän otti jalat allensa ja lähti. Hyvä näin, toivottavasti. Ainut vinkki sulle: pidä huolta itsestäsi. Ohjaa apua tarvitseva ammattiauttajalle. Jaksamista toivottaen--aamu
Kyllä tuo 1,5 kk on tosi pian... Surutyöhän etenee siten, että ensin tulee shokkivaihe, sitten kieltäminen, masennus ja lopulta sopeutuminen. Itse menetin aviopuolisoni tapaturman seurauksena reilu vuosikymmen sitten ja mielestäni tarkkoja aikamääriä on paha sanoa, mutta kyllä vuosi-pari vähintään menee. Riippuu toki ihmisen persoonallisuudesta ja kenties myös olosuhteista. Mikään ei toki estä leskeä menemästä ja tutustumasta uusiin ihmisiin (elämä kuitenkin jatkuu), mutta mielestäni kukaan ei pysty panostamaan täysillä uuteen suhteeseen ennenkuin on selvittänyt vanhat kuviot itsensä kanssa.
En haluaisi olla negatiivinen, mutta kyllä tuossa mielestäni on riski, että satutat itseäsi jos kovin sitoudut. Saatat olla miehelle eräänlainen siirtymähenkilö joka sitten kun surutyö väisyy jää sivuun.
Itselläni kävi vastaava tapaus ja siitä on nyt aikaa viisi vuotta. Elämä jatkuu mutta toi kertomasi 1.5 kk:tta jutusta on tosi vähän. Itselläni meni yli kaksi vuotta ennenkuin asiasta yli pääsin ja vieläkin se kulkee mukana tietyllä tapaa. Se haluu sut unohtaakseen edellisen.Tämän on mun mielipide. Itsellä oli tuon jutun jälkeen paljon naisia ihan vaan siksi että pääsin kiinni normaalielämään.