suuren ja nerollisen taidemusiikin määrittämisen perusteet

Jo nuorena tajusin, että länsimaisen taidemusiikin suurimmissa mestariteoksissa ei todellakaan ole oleellista vain soiva materia pelikänä miellyttävänä tai epämiellyttävänä kuuloaistimuksena sinänsä, siis se miltä tämä musiikki kuulostaa vaan se miltä se syvimpiä myöten tuntuu sisimmässä temmaten kuulijan täysin mukaansa ja tunkien kuuloaistimuksen tahtona ulos tajunnasta niin että tiedoitsevasta tulee tiedoitsemisen puhdas subjekti ja tahto on tungettu ulos tajunnasta (Schopenhauer). Suuressa musiikissa on oikeastaan yhdentekevää tuo soiva pinta ja sävelet, jotka ovat vain heijastusta sävelten taakse kätkeytyvistä mittaamattomista metafyysisistä syvyyksistä, jotka voivat ottaa kuulijan täysin valtoihinsa kokonaisvaltaisena psykofyysisenä tilana. siihen juuri nerous perustuu, eikä pelkkään pimputteluun. Ratkaiseva tekijä nerouden määrittämisessä ei ole pelkkä kuulohavainto ja ääniaaltojen synnyttämä kuuloaistimus vaan sen aikaansaama oman tietoisuutemme ylittävä tila, kuten sullivan ja Ashkenazy sanovat. ja jos se ei tuota tuota tilaa, niin ei se mitään suurta ja nerollista musiikkia ole. Totta kai kokemusten suuruus ja syvyys vaihtelee monista tekijöistä johtuen kuunhtelusessioiden välillä, eikä voida tietää tai millään tavoin mitata kuinka syviä elämyksiä ja tiloja emotionaalisesti mittaamattoman syvä säveltaide kykenee tuottamaankaan saati että niitä voitaisiin vertailla keskenään kokijoiden kesken, mutta kyllä Mozart vei nii8n syvään ja hektiseen transsiin, jossa en kuullut enää musiikkia, silloin lukioiässä, etten sen jälkeen ole vastaavaa tavoittanut. Sanoinham sitä ei pysty kuvailemaankaan.