Vatsassa on koko ajan epämiellyttävä olo. Melko pitkään kestänyt liitto vetää viimeisiään. Ystävä, paras kaveri, sielunkumppani on etääntymässä.
Olimme niin nuoria kun menimme yhteen. Häät vietettiin. Huumorintaju osui yhteen täydellisesti. Lapsiakin suunniteltiin - kukapa olisi arvannut, että vain joidenkin vuosien päästä ovat edessä pilvistä harmaimmat. Lapsia ei tähän päivään mennessä ole - luojan kiitos - tullut.
Minä en ollut tukena kun vaimo tukea tarvitsi. En ymmärtänyt. Olin naiivi, liki suoraan äidin helmasta suureen maailmaan hypännyt pumpulipoika.
Aina olen ollut mies, joka siivoaa, tiskaa yms. Mutta henkisen puolen ja suhteen ylläpitämisen laiminlöin. Omistauduin omille harrastuksille tajuamatta, miten se toiseen vaikuttaa. Vuosiin en vienyt häntä matkalle enkä juuri edes ulos syömään. Seksuaalisessa mielessä en ole ollut puolison tarpeet huomioon ottava - nyt vasta ymmärrän sen. Silloin kun hän minua tarvitsi, olin henkisesti kaukana. Nyt kun minä häntä tarvitsen, tilanne on sama toistepäin.
Etääntyminen johti vaimon tekemään syrjähyppyyn. Se oli kova pala, mutta kun näin miten se häneenkin koski, pystyin antamaan anteeksi. Elämä jatkui vain tullakseen uudestaan samaan tilanteeseen. Edellinen kerta lakaistiin pöydän alle - se olisi pitänyt purkaa heti. Pariterapiaa ei harkittu, asia "unohdettiin". Annoin toisen kerran anteeksi. Kumma kyllä, toinen kerta ei sattunut yhtä paljon kuin ensimmäinen. Tällä kertaa mentiin pariterapiaan
ja asia nostettiin pöydälle. Kahden eri tapauksen välillä oli 3-4 vuotta. Väliin mahtui oikein hyviäkin hetkiä.
Vaikeudet ovat kuitenkin suurimmillaan juuri nyt. Intiimiä ei ole ollut juurikaan puoleen vuoteen. Vaimolla kai edelleen jonkinasteisia tunteita toista kohtaan, vaikka mitään vakavampaa kuulemma ei ole enää tapahtunut. Hänen on vaikea ottaa selvää tunteistaan. Tällä hetkellä hän ottaa selvästi etäisyyttä minuun. Väittää, etteivät asiat koskaan voi tulla ennalleen. Inhoaa itseään sen vuoksi, mitä on minulle tehnyt. Ei tiedä uskaltaako jäädä vierelleni, koska hänen mielensä on arvaamaton.
Yhdessäoloaika on oikeastaan hänen puoleltaan jätetty miltei minimiin. Välillä olemme erillään, välillä vain nukumme saman katon alla. Muuten juttu sujuu, hän kertoo työstään, tavanomaisista asioista ja kaikki on ok. Mutta heti jos mennään intiimiasioihin tai käsitellään kipeitä asioita niin taas on epätoivo irti. Hän ei kykene ajattelemaan tulevaisuutta valoisana. Olisiko hän tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus, masentunut tai maanis-depressiivinen? Sitä olen koittanut itselleni selvittää. Hän ei tiedä mitä minua kohtaan tuntee. Rakastaako. Mitä on Rakkaus? Nähtävästi
kuitenkin välittää, koska sanoo, ettei ikinä enää haluaisi loukata. Jos rakkautta
on ollut, minne se on kadonnut? Olenko enää pelkkä henkinen veli tai ystävä? Hänellä on paha olla muutenkin. Vaikka on todella kaunis niin on pakko vaan tarttua pieniin asioihin. Muutama kilo jos on tullut liikaa alkaa oksentelu ja hirveät itsesyytökset. Perhe-elämää hän on paennut mitä lukuisampiin harrastuksiin ja viettää aikaa eniten kaveriensa kanssa. Hän on jatkuvasti uupunut.
Valtaosa varmaankin sanoisi, että olisit mennyt jo ensimmäisen pettämisen jälkeen omille teillesi. Totuus on kuitenkin toinen. On todella suuri ero analysoida omien kokemustensa tai ajatustensa kautta kun kokea itse juuri tämä suhde. On tajuttava, että itsekin on tehnyt rankkoja virheitä ja loukannut toista toisilla tavoilla. Ja eikö rakkaus sekä liitto pohjimmiltaan perustu siihen, että "kaikki se kestää"?
Kun on ollut oikeastaan "lapsesta" saakka toisen kanssa, kasvaa välillä käsittämättömän voimakas henkinen side. Seksistä tämä suhde ei ainakaan ollut kiinni, koska vaikka sitä ei ole vähään aikaan ollut koen silti rakastavani häntä. Olen huolissani hänestä. Istun usein kotona yksin ja itken. En tiedä olisiko aika ottaa niskasta kiinni ja olla vähemmän tunteellinen. Pitäisikö muuttaa hetkeksi erilleen? Antaa aikaa molemmille? Tällaisena tilanne on ainakin liian sietämätön. Ei pysty elämään toisen kanssa, eikä
ilman toista. Minä olisin hetkenä millä hyvänsä valmis jatkamaan elämää normaalisti, mutta en voi tehdä sitä yksin.
Ennen olin varmaan maailman riippuvaisin ihminen. Nyt olen onneksi oppinut nukkumaan yön yksinkin. Pahinta on kuitenkin pelko siitä, mitä huominen tuo tullessaan? Avioero, uusi syrjähyppy, paha olo? Epätietoisuus raastaa. Joku vaan sanoo sisälläni että hänellä on varhaisaikuisen kriisi - odota. Pahalta tuntuisi myydä asunnot ja autot ja hypätä tutusta ja turvallisesta elämästä tuntemattomaan.
Ps. Oli vaan pakko kirjoittaa tämänhetkinen tunteeni.
Olimme niin nuoria kun menimme yhteen. Häät vietettiin. Huumorintaju osui yhteen täydellisesti. Lapsiakin suunniteltiin - kukapa olisi arvannut, että vain joidenkin vuosien päästä ovat edessä pilvistä harmaimmat. Lapsia ei tähän päivään mennessä ole - luojan kiitos - tullut.
Minä en ollut tukena kun vaimo tukea tarvitsi. En ymmärtänyt. Olin naiivi, liki suoraan äidin helmasta suureen maailmaan hypännyt pumpulipoika.
Aina olen ollut mies, joka siivoaa, tiskaa yms. Mutta henkisen puolen ja suhteen ylläpitämisen laiminlöin. Omistauduin omille harrastuksille tajuamatta, miten se toiseen vaikuttaa. Vuosiin en vienyt häntä matkalle enkä juuri edes ulos syömään. Seksuaalisessa mielessä en ole ollut puolison tarpeet huomioon ottava - nyt vasta ymmärrän sen. Silloin kun hän minua tarvitsi, olin henkisesti kaukana. Nyt kun minä häntä tarvitsen, tilanne on sama toistepäin.
Etääntyminen johti vaimon tekemään syrjähyppyyn. Se oli kova pala, mutta kun näin miten se häneenkin koski, pystyin antamaan anteeksi. Elämä jatkui vain tullakseen uudestaan samaan tilanteeseen. Edellinen kerta lakaistiin pöydän alle - se olisi pitänyt purkaa heti. Pariterapiaa ei harkittu, asia "unohdettiin". Annoin toisen kerran anteeksi. Kumma kyllä, toinen kerta ei sattunut yhtä paljon kuin ensimmäinen. Tällä kertaa mentiin pariterapiaan
ja asia nostettiin pöydälle. Kahden eri tapauksen välillä oli 3-4 vuotta. Väliin mahtui oikein hyviäkin hetkiä.
Vaikeudet ovat kuitenkin suurimmillaan juuri nyt. Intiimiä ei ole ollut juurikaan puoleen vuoteen. Vaimolla kai edelleen jonkinasteisia tunteita toista kohtaan, vaikka mitään vakavampaa kuulemma ei ole enää tapahtunut. Hänen on vaikea ottaa selvää tunteistaan. Tällä hetkellä hän ottaa selvästi etäisyyttä minuun. Väittää, etteivät asiat koskaan voi tulla ennalleen. Inhoaa itseään sen vuoksi, mitä on minulle tehnyt. Ei tiedä uskaltaako jäädä vierelleni, koska hänen mielensä on arvaamaton.
Yhdessäoloaika on oikeastaan hänen puoleltaan jätetty miltei minimiin. Välillä olemme erillään, välillä vain nukumme saman katon alla. Muuten juttu sujuu, hän kertoo työstään, tavanomaisista asioista ja kaikki on ok. Mutta heti jos mennään intiimiasioihin tai käsitellään kipeitä asioita niin taas on epätoivo irti. Hän ei kykene ajattelemaan tulevaisuutta valoisana. Olisiko hän tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus, masentunut tai maanis-depressiivinen? Sitä olen koittanut itselleni selvittää. Hän ei tiedä mitä minua kohtaan tuntee. Rakastaako. Mitä on Rakkaus? Nähtävästi
kuitenkin välittää, koska sanoo, ettei ikinä enää haluaisi loukata. Jos rakkautta
on ollut, minne se on kadonnut? Olenko enää pelkkä henkinen veli tai ystävä? Hänellä on paha olla muutenkin. Vaikka on todella kaunis niin on pakko vaan tarttua pieniin asioihin. Muutama kilo jos on tullut liikaa alkaa oksentelu ja hirveät itsesyytökset. Perhe-elämää hän on paennut mitä lukuisampiin harrastuksiin ja viettää aikaa eniten kaveriensa kanssa. Hän on jatkuvasti uupunut.
Valtaosa varmaankin sanoisi, että olisit mennyt jo ensimmäisen pettämisen jälkeen omille teillesi. Totuus on kuitenkin toinen. On todella suuri ero analysoida omien kokemustensa tai ajatustensa kautta kun kokea itse juuri tämä suhde. On tajuttava, että itsekin on tehnyt rankkoja virheitä ja loukannut toista toisilla tavoilla. Ja eikö rakkaus sekä liitto pohjimmiltaan perustu siihen, että "kaikki se kestää"?
Kun on ollut oikeastaan "lapsesta" saakka toisen kanssa, kasvaa välillä käsittämättömän voimakas henkinen side. Seksistä tämä suhde ei ainakaan ollut kiinni, koska vaikka sitä ei ole vähään aikaan ollut koen silti rakastavani häntä. Olen huolissani hänestä. Istun usein kotona yksin ja itken. En tiedä olisiko aika ottaa niskasta kiinni ja olla vähemmän tunteellinen. Pitäisikö muuttaa hetkeksi erilleen? Antaa aikaa molemmille? Tällaisena tilanne on ainakin liian sietämätön. Ei pysty elämään toisen kanssa, eikä
ilman toista. Minä olisin hetkenä millä hyvänsä valmis jatkamaan elämää normaalisti, mutta en voi tehdä sitä yksin.
Ennen olin varmaan maailman riippuvaisin ihminen. Nyt olen onneksi oppinut nukkumaan yön yksinkin. Pahinta on kuitenkin pelko siitä, mitä huominen tuo tullessaan? Avioero, uusi syrjähyppy, paha olo? Epätietoisuus raastaa. Joku vaan sanoo sisälläni että hänellä on varhaisaikuisen kriisi - odota. Pahalta tuntuisi myydä asunnot ja autot ja hypätä tutusta ja turvallisesta elämästä tuntemattomaan.
Ps. Oli vaan pakko kirjoittaa tämänhetkinen tunteeni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Siirsin tämän topicin parisuhde-kohdan alle. Soveltunee paremmin sinne...
Viestistäsi voi päätellä että vaimollasi on jonkinlainen identiteettikriisi meneillään. Se, miten sinä asioita hänen taholtaan sulatat ja annat anteeksi ei mielestäni kuulu kenellekään muulle.
Vaikea identifioitua tilanteeseesi, koska itse en ole mennyt naimisiin nuoruuden rakkauden kanssa vaan huomattavasti myöhemmin, erilaisten kokeilujen jälkeen viisaampana. Tai niin ainakin luulin.
Ajauduin kolmen vuoden avioliiton jälkeen suhteeseen itseäni paljon vanhemman miehen kanssa. Suhdetta on nyt jatkunut kolmisen vuotta ja avioliittoni pihisee henkitoreissaan. Aika on ollut todella rankkaa enkä ole ymmäränyt motiivejani.
Päätöksiä tätyy kuitenkin tehdä. Se on rankinta. Menneestä ei halua luopua. Ja tulevaisuus pelottaa. Mutta se on kai, kuten kliseisesti ilmaistaan, elämää.
onko tästä mitään hyötyä, mutta tiedän tasan tarkkaan mitä tuntemuksia käyt läpi. Itsellä helvettiä kesti puoli vuotta, mutta vähitellen....Tulevaisuus tuntuu aukinaiselta, mutta toinen teki puolestani päätöksen, joka alkaa tuntua jo paremmalta. Jos haluat jutella, niin laita meiliosoitteesi....Aurinko paistaa lopulta!Ja kaikella on tarkoituksensa...
Kirjoittele: [email protected]
postia tulemaan
Olen lähes samanlaisessa tilanteessa.
Menimme myös nuorina yhteen. Olemme olleet 12 vuotta yhdessä, siitä 7 vuotta naimisissa. Huumorintaju meilläkin osui yhteen ja pidin myös siitä, että mieheni kanssa ei ole kahta samanlaista päivää. Lapsia emme ole hankkineet, emme edes suunnitelleet, jotenkin olemme aina tienneet, että se olisi vielä suurempi virhe, kuin mikään tähän astisista.
Ongelmat alkoivat jo heti naimisiin menomme jälkeen, mieheni perusti yrityksen, jossa vietti aikaa kellon ympäri. Yritin olla mukana toiminnassa niin paljon kun omilta töiltäni pystyin, mutta sitten sain kiinni mieheni pettämisestä. Tosin en vieläkään tiedä, miten pitkälle hän oli mennyt, mutta kuitenkin. Siitä on nyt n.3,5 vuotta aikaa ja sen jälkeen välillemme on tullut jonkinlainen kuilu. Kun hän jäi kiinni pettämisestään en enää auttanut häntä yrityksen toiminnassa, ainoastaan paperiasiat hoisin silloinkin. HÄn väitti, että petti, koska minä en ollut riittävän kiinnostunut hänen yritystoiminnastaan, en olisi voinut tehdä enää enempää, tein itsekin välillä 12 tuntisia päiviä oma työni mukaanluettuna, väite tuntui mielestäni epäreilulta.
Tämän lisäksi hän otti selkäni takana lisää lainaa (vaikka olimme keskenämme sopineet, että seuraamme aluksi, miten yritys lähtee käyntiin ja sitten ehkä seuraavana vuonna voimme lähteä laajentamaan sitä) ja laajensi yritystoimintaansa, hänen äitinsä takasi lainat ja oli siis mukana hänen toiminnassaan. Tämän jälkeen myös anopin ja minun välini ovat olleet kireät. Ehkä tässäkin oli sitten kyse siitä, että mieheni ei saanut minulta riittävästi tukea.
Joka tapauksessa minusta tuntuu, että tuo ns. kuilu ei koskaan poistu väliltämme. Tunnen, että hän on etäinen, hellyyttä häneltä on turha odottaa, sitä saan suorastaan kerjätä. Seksiä n. kerran kahdessa kuukaudessa, sekin sen takia, kun alan ihmetellä mistä on kyse. Eli lähinnä vain asumme saman katon alla ja minä hoidan yksin kaikki kotityöt, raha-asiat jne. HÄn osallistuu vain syömiseen ja nukkumiseen. Tiedän, että jos hän on paljon vähemmän kotona jne. että minun pitäisi ymmärtää, että hän ei ehdi osallistua mihinkään, mutta suotavaa olisi, että korjaisi edes tekemänsä roskat roskikseen jne. Ja elämisestäänkään hän ei maksa mitään, kaikki rahat menevät hänen yritykseensä, jossa anoppikin on jo mukana. Tunnen, että hän kanssani naimisissa vain koska hänen elämänsä on ansiostani niin helppoa.
Ja tunnen että hän ja hänen äitinsä viilaavat minua oikein urakalla linssiin.
Kaikkein helpointa olisi ollut, jos olisin "heittänyt" hänet ulos jo 3,5 vuotta sitten, olisi pitänyt arvata, että jos toinen pettää, niin mikään ei enää palaa ennalleen. Luottamus on kadonnut, mitään ei ole enää jäljellä. Ja hän on muutenkin aina ollut ja on edelleen suorastaan patologinen valehtelija.
On vain ajan kysymys, koska laitamme avioeron vireille.