Vatsassa on koko ajan epämiellyttävä olo. Melko pitkään kestänyt liitto vetää viimeisiään. Ystävä, paras kaveri, sielunkumppani on etääntymässä.
Olimme niin nuoria kun menimme yhteen. Häät vietettiin. Huumorintaju osui yhteen täydellisesti. Lapsiakin suunniteltiin - kukapa olisi arvannut, että vain joidenkin vuosien päästä ovat edessä pilvistä harmaimmat. Lapsia ei tähän päivään mennessä ole - luojan kiitos - tullut.
Minä en ollut tukena kun vaimo tukea tarvitsi. En ymmärtänyt. Olin naiivi, liki suoraan äidin helmasta suureen maailmaan hypännyt pumpulipoika.
Aina olen ollut mies, joka siivoaa, tiskaa yms. Mutta henkisen puolen ja suhteen ylläpitämisen laiminlöin. Omistauduin omille harrastuksille tajuamatta, miten se toiseen vaikuttaa. Vuosiin en vienyt häntä matkalle enkä juuri edes ulos syömään. Seksuaalisessa mielessä en ole ollut puolison tarpeet huomioon ottava - nyt vasta ymmärrän sen. Silloin kun hän minua tarvitsi, olin henkisesti kaukana. Nyt kun minä häntä tarvitsen, tilanne on sama toistepäin.
Etääntyminen johti vaimon tekemään syrjähyppyyn. Se oli kova pala, mutta kun näin miten se häneenkin koski, pystyin antamaan anteeksi. Elämä jatkui vain tullakseen uudestaan samaan tilanteeseen. Edellinen kerta lakaistiin pöydän alle - se olisi pitänyt purkaa heti. Pariterapiaa ei harkittu, asia "unohdettiin". Annoin toisen kerran anteeksi. Kumma kyllä, toinen kerta ei sattunut yhtä paljon kuin ensimmäinen. Tällä kertaa mentiin pariterapiaan
ja asia nostettiin pöydälle. Kahden eri tapauksen välillä oli 3-4 vuotta. Väliin mahtui oikein hyviäkin hetkiä.
Vaikeudet ovat kuitenkin suurimmillaan juuri nyt. Intiimiä ei ole ollut juurikaan puoleen vuoteen. Vaimolla kai edelleen jonkinasteisia tunteita toista kohtaan, vaikka mitään vakavampaa kuulemma ei ole enää tapahtunut. Hänen on vaikea ottaa selvää tunteistaan. Tällä hetkellä hän ottaa selvästi etäisyyttä minuun. Väittää, etteivät asiat koskaan voi tulla ennalleen. Inhoaa itseään sen vuoksi, mitä on minulle tehnyt. Ei tiedä uskaltaako jäädä vierelleni, koska hänen mielensä on arvaamaton.
Yhdessäoloaika on oikeastaan hänen puoleltaan jätetty miltei minimiin. Välillä olemme erillään, välillä vain nukumme saman katon alla. Muuten juttu sujuu, hän kertoo työstään, tavanomaisista asioista ja kaikki on ok. Mutta heti jos mennään intiimiasioihin tai käsitellään kipeitä asioita niin taas on epätoivo irti. Hän ei kykene ajattelemaan tulevaisuutta valoisana. Olisiko hän tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus, masentunut tai maanis-depressiivinen? Sitä olen koittanut itselleni selvittää. Hän ei tiedä mitä minua kohtaan tuntee. Rakastaako. Mitä on Rakkaus? Nähtävästi
kuitenkin välittää, koska sanoo, ettei ikinä enää haluaisi loukata. Jos rakkautta
on ollut, minne se on kadonnut? Olenko enää pelkkä henkinen veli tai ystävä? Hänellä on paha olla muutenkin. Vaikka on todella kaunis niin on pakko vaan tarttua pieniin asioihin. Muutama kilo jos on tullut liikaa alkaa oksentelu ja hirveät itsesyytökset. Perhe-elämää hän on paennut mitä lukuisampiin harrastuksiin ja viettää aikaa eniten kaveriensa kanssa. Hän on jatkuvasti uupunut.
Valtaosa varmaankin sanoisi, että olisit mennyt jo ensimmäisen pettämisen jälkeen omille teillesi. Totuus on kuitenkin toinen. On todella suuri ero analysoida omien kokemustensa tai ajatustensa kautta kun kokea itse juuri tämä suhde. On tajuttava, että itsekin on tehnyt rankkoja virheitä ja loukannut toista toisilla tavoilla. Ja eikö rakkaus sekä liitto pohjimmiltaan perustu siihen, että "kaikki se kestää"?
Kun on ollut oikeastaan "lapsesta" saakka toisen kanssa, kasvaa välillä käsittämättömän voimakas henkinen side. Seksistä tämä suhde ei ainakaan ollut kiinni, koska vaikka sitä ei ole vähään aikaan ollut koen silti rakastavani häntä. Olen huolissani hänestä. Istun usein kotona yksin ja itken. En tiedä olisiko aika ottaa niskasta kiinni ja olla vähemmän tunteellinen. Pitäisikö muuttaa hetkeksi erilleen? Antaa aikaa molemmille? Tällaisena tilanne on ainakin liian sietämätön. Ei pysty elämään toisen kanssa, eikä
ilman toista. Minä olisin hetkenä millä hyvänsä valmis jatkamaan elämää normaalisti, mutta en voi tehdä sitä yksin.
Ennen olin varmaan maailman riippuvaisin ihminen. Nyt olen onneksi oppinut nukkumaan yön yksinkin. Pahinta on kuitenkin pelko siitä, mitä huominen tuo tullessaan? Avioero, uusi syrjähyppy, paha olo? Epätietoisuus raastaa. Joku vaan sanoo sisälläni että hänellä on varhaisaikuisen kriisi - odota. Pahalta tuntuisi myydä asunnot ja autot ja hypätä tutusta ja turvallisesta elämästä tuntemattomaan.
Ps. Oli vaan pakko kirjoittaa tämänhetkinen tunteeni.
Olimme niin nuoria kun menimme yhteen. Häät vietettiin. Huumorintaju osui yhteen täydellisesti. Lapsiakin suunniteltiin - kukapa olisi arvannut, että vain joidenkin vuosien päästä ovat edessä pilvistä harmaimmat. Lapsia ei tähän päivään mennessä ole - luojan kiitos - tullut.
Minä en ollut tukena kun vaimo tukea tarvitsi. En ymmärtänyt. Olin naiivi, liki suoraan äidin helmasta suureen maailmaan hypännyt pumpulipoika.
Aina olen ollut mies, joka siivoaa, tiskaa yms. Mutta henkisen puolen ja suhteen ylläpitämisen laiminlöin. Omistauduin omille harrastuksille tajuamatta, miten se toiseen vaikuttaa. Vuosiin en vienyt häntä matkalle enkä juuri edes ulos syömään. Seksuaalisessa mielessä en ole ollut puolison tarpeet huomioon ottava - nyt vasta ymmärrän sen. Silloin kun hän minua tarvitsi, olin henkisesti kaukana. Nyt kun minä häntä tarvitsen, tilanne on sama toistepäin.
Etääntyminen johti vaimon tekemään syrjähyppyyn. Se oli kova pala, mutta kun näin miten se häneenkin koski, pystyin antamaan anteeksi. Elämä jatkui vain tullakseen uudestaan samaan tilanteeseen. Edellinen kerta lakaistiin pöydän alle - se olisi pitänyt purkaa heti. Pariterapiaa ei harkittu, asia "unohdettiin". Annoin toisen kerran anteeksi. Kumma kyllä, toinen kerta ei sattunut yhtä paljon kuin ensimmäinen. Tällä kertaa mentiin pariterapiaan
ja asia nostettiin pöydälle. Kahden eri tapauksen välillä oli 3-4 vuotta. Väliin mahtui oikein hyviäkin hetkiä.
Vaikeudet ovat kuitenkin suurimmillaan juuri nyt. Intiimiä ei ole ollut juurikaan puoleen vuoteen. Vaimolla kai edelleen jonkinasteisia tunteita toista kohtaan, vaikka mitään vakavampaa kuulemma ei ole enää tapahtunut. Hänen on vaikea ottaa selvää tunteistaan. Tällä hetkellä hän ottaa selvästi etäisyyttä minuun. Väittää, etteivät asiat koskaan voi tulla ennalleen. Inhoaa itseään sen vuoksi, mitä on minulle tehnyt. Ei tiedä uskaltaako jäädä vierelleni, koska hänen mielensä on arvaamaton.
Yhdessäoloaika on oikeastaan hänen puoleltaan jätetty miltei minimiin. Välillä olemme erillään, välillä vain nukumme saman katon alla. Muuten juttu sujuu, hän kertoo työstään, tavanomaisista asioista ja kaikki on ok. Mutta heti jos mennään intiimiasioihin tai käsitellään kipeitä asioita niin taas on epätoivo irti. Hän ei kykene ajattelemaan tulevaisuutta valoisana. Olisiko hän tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus, masentunut tai maanis-depressiivinen? Sitä olen koittanut itselleni selvittää. Hän ei tiedä mitä minua kohtaan tuntee. Rakastaako. Mitä on Rakkaus? Nähtävästi
kuitenkin välittää, koska sanoo, ettei ikinä enää haluaisi loukata. Jos rakkautta
on ollut, minne se on kadonnut? Olenko enää pelkkä henkinen veli tai ystävä? Hänellä on paha olla muutenkin. Vaikka on todella kaunis niin on pakko vaan tarttua pieniin asioihin. Muutama kilo jos on tullut liikaa alkaa oksentelu ja hirveät itsesyytökset. Perhe-elämää hän on paennut mitä lukuisampiin harrastuksiin ja viettää aikaa eniten kaveriensa kanssa. Hän on jatkuvasti uupunut.
Valtaosa varmaankin sanoisi, että olisit mennyt jo ensimmäisen pettämisen jälkeen omille teillesi. Totuus on kuitenkin toinen. On todella suuri ero analysoida omien kokemustensa tai ajatustensa kautta kun kokea itse juuri tämä suhde. On tajuttava, että itsekin on tehnyt rankkoja virheitä ja loukannut toista toisilla tavoilla. Ja eikö rakkaus sekä liitto pohjimmiltaan perustu siihen, että "kaikki se kestää"?
Kun on ollut oikeastaan "lapsesta" saakka toisen kanssa, kasvaa välillä käsittämättömän voimakas henkinen side. Seksistä tämä suhde ei ainakaan ollut kiinni, koska vaikka sitä ei ole vähään aikaan ollut koen silti rakastavani häntä. Olen huolissani hänestä. Istun usein kotona yksin ja itken. En tiedä olisiko aika ottaa niskasta kiinni ja olla vähemmän tunteellinen. Pitäisikö muuttaa hetkeksi erilleen? Antaa aikaa molemmille? Tällaisena tilanne on ainakin liian sietämätön. Ei pysty elämään toisen kanssa, eikä
ilman toista. Minä olisin hetkenä millä hyvänsä valmis jatkamaan elämää normaalisti, mutta en voi tehdä sitä yksin.
Ennen olin varmaan maailman riippuvaisin ihminen. Nyt olen onneksi oppinut nukkumaan yön yksinkin. Pahinta on kuitenkin pelko siitä, mitä huominen tuo tullessaan? Avioero, uusi syrjähyppy, paha olo? Epätietoisuus raastaa. Joku vaan sanoo sisälläni että hänellä on varhaisaikuisen kriisi - odota. Pahalta tuntuisi myydä asunnot ja autot ja hypätä tutusta ja turvallisesta elämästä tuntemattomaan.
Ps. Oli vaan pakko kirjoittaa tämänhetkinen tunteeni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Elämä ei ole helppoa... Olen vasta 25-vuotias, mutta olen myös omassa parisuhteessa saanut huomata, että tunteiden säilytys ei ole helppoa. Vaikka kuinka rakastuneita alussa oltiin. Ja nyt sitten itselläni on ollut vaikeuksia tuntea rakkautta, vaikka kai se jossain tuolla sisimmässä piileskelee, koska poikaystäväni on kuitenkin tärkeä mulle. Hänellä taas olisi tunteita yllin kyllin. Että on se kumma miksi ei tasaisesti voi molemmille tunteet jakautua.
En osaa neuvoa sinua, mutta kirjoituksestasi huomasin kyllä että sinun täytyy rakastaa vaimoasi tosi paljon. Kunpa hänkin vaan huomaisi miten hienon ihmisen on sinussa löytänyt... Tsemppiä teille näissä elämän suurissa ratkaisuissa!
Kuulostaa siltä, että vaimollasi on menossa henkilökohtainen kriisi. Vai onko kyseessä joku itsenäistymisvaihe... Ja toi bulimia kuulostaa vakavalta. Ei ole normaalia oksentaa tahallisesti. Bulimia meinaan pistää kyllä muutenkin elämän sekaisin. Tulee salailua, itsetunto ongelmia, masennusta jne. Yritä saada vaimosi avautumaan sulle, näyttämään todelliset tunteensa. Koettakaa tehdä jotain sellaista yhdessä mistä aikaisemmin olette tykänneet. Äläkä huolehdi huomisesta, sinunlainen tunteikas ja ilmeisen lojaali mies kyllä aina löytää ottajia. Harmi vaan vaimollesi, millasen miehen päästä karkuun...Itselläni takana teininä aloitettu kymmenen vuoden parisuhde, joten osaan kyllä kuvitella fiiliksiäsi. Toivottavasti asiat teillä korjaantuu!
vähän samaa täälläkin.. siis minä olen se nainen,joka miettii, että jatkaako vielä vai eikö. olen ollut avomieheni kans jo 8 vuotta, ja hän kyllä haluaisi olla kanssani. meilläkin on ollu kriisiä jos jonkinlaista.. kummallakin yksi pettäminen takana (tosin mieheni petti siksi, kun luuli että olin hänet jättänyt, ja kai tavallaan kostaakseen..)nyt vain on jotenkin sellainen epätoivoinen olo, kun ei tiedä mitä tehdä. avomieheni on ollut minulle hirveän tärkeä, ja on kyllä vieläkin. kun kerroit vaimostasi, niin välillä vaikutti kun olisit minusta puhunut! mullakin on välillä ihan paha olo, ei ruoka maistu jne. kun niin paljon tätä suhdetta miettii. Luulenkin, että vaimosi ongelmat johtuvat suhteestanne. en tarkoita loukata. siis tarkoitan, että hän ottaa niin raskaasti nuo teidän ongelmat, siis ei osaa lähteä vaikka haluaisi. tai sen takia ei voi lähteä, kun ei halua loukata sinua... no joo, taisin ruveta tässä itsestäni puhumaan. anteeksi, en tosiaan halunnu loukata, yritin vaan antaa neuvoja. mutta tsemppiä ja voimia..