Voisiko minulla ikipäivänä olla mitään mahdollisuuksia?

Pitkät hiukset on nami. Joko pitkät tai sitten kalju. Mutta kaljun pitää olla Vic Mackey - tyylinen kaappi. :=)

Von der Bitch kirjoitti:

Pitkät hiukset on nami. Joko pitkät tai sitten kalju. Mutta kaljun pitää olla Vic Mackey - tyylinen kaappi. :=)

Tosi ihailtava asenne hiuksiin sinulla ;) Usein vain näkee myös sellaista asennoitumista, että pitkät hiukset on merkki jostain... öh, no huonosta. Ellei sitten ole joku karski muusikko.

Niin, eihän yhden viestin perusteella tietenkään voi antaa kokonaisvaltaista kuvaa kenestäkään, ei edes itsestään. Massiivisen romaanin saisi rustata, jos haluaisi jokaisen luonteenpiirteen ja asian tulevan mainituksi, eikä sellaista jaksaisi missään Internetin keskustelupalstoilla lukea.

Pakkohan se on uskoa parempaan (tai ainakin toisenlaiseen; Uskon rakkaudenkin kuitenkin tuovan mukanaan tuskaa). Välillä usko kyllä horjuu ja pahasti.

Harmi, ettei "mukavalta tyypiltä vaikuttaminen" riitä nykymaailmassa. Tuntuu, että pitäisi olla yli-ihminen kelvatakseen... Vaikka toisaalta tiedän tasan tarkkaan pahimmaksi viakseni sen, etten pysty tekemään itseäni tykö. Ujous ja itsetunto estää.

Kiitos nyt joka tapauksessa kannustavasta kannanotosta.

Lord_Boredom kirjoitti:

Niin, eihän yhden viestin perusteella tietenkään voi antaa kokonaisvaltaista kuvaa kenestäkään, ei edes itsestään. Massiivisen romaanin saisi rustata, jos haluaisi jokaisen luonteenpiirteen ja asian tulevan mainituksi, eikä sellaista jaksaisi missään Internetin keskustelupalstoilla lukea.

Pakkohan se on uskoa parempaan (tai ainakin toisenlaiseen; Uskon rakkaudenkin kuitenkin tuovan mukanaan tuskaa). Välillä usko kyllä horjuu ja pahasti.

Harmi, ettei "mukavalta tyypiltä vaikuttaminen" riitä nykymaailmassa. Tuntuu, että pitäisi olla yli-ihminen kelvatakseen... Vaikka toisaalta tiedän tasan tarkkaan pahimmaksi viakseni sen, etten pysty tekemään itseäni tykö. Ujous ja itsetunto estää.

Kiitos nyt joka tapauksessa kannustavasta kannanotosta.

Ei mitään tarvitse kiitellä.
Niin ei se useimmiten riitä että on "mukava tyyppi", harmi:(
Mutta kyllä se samanlaisille tyypeille riittää vallan hyvin. Älä nyt vain sen takia ala yli-ihmiseksi.
Joku siinä todellakin on kun pitäisi ruveta tekemään itseään tykö romanttisessa mielessä niin menee luu kurkkuun tai ajattelee itsestään kaikenlaisia typeryyksiä.
t. minä taas

Lord_Boredom kirjoitti:

Niin, eihän yhden viestin perusteella tietenkään voi antaa kokonaisvaltaista kuvaa kenestäkään, ei edes itsestään. Massiivisen romaanin saisi rustata, jos haluaisi jokaisen luonteenpiirteen ja asian tulevan mainituksi, eikä sellaista jaksaisi missään Internetin keskustelupalstoilla lukea.

Pakkohan se on uskoa parempaan (tai ainakin toisenlaiseen; Uskon rakkaudenkin kuitenkin tuovan mukanaan tuskaa). Välillä usko kyllä horjuu ja pahasti.

Harmi, ettei "mukavalta tyypiltä vaikuttaminen" riitä nykymaailmassa. Tuntuu, että pitäisi olla yli-ihminen kelvatakseen... Vaikka toisaalta tiedän tasan tarkkaan pahimmaksi viakseni sen, etten pysty tekemään itseäni tykö. Ujous ja itsetunto estää.

Kiitos nyt joka tapauksessa kannustavasta kannanotosta.

Vaikutat ihan fiksulta ja mukavalta tyypiltä... ikävä kyllä en osaa neuvoa sinua koska olen itsekin melko samansuuntaisessa tilanteessa, mutta toivottavasti löydät jonkun joka ymmärtää sinua. Ja tosiaan, toiset tykkää laihoista ja toiset tukevista joten ei se siitä ole kiinni!

velvet_grimrose kirjoitti:

Vaikutat ihan fiksulta ja mukavalta tyypiltä... ikävä kyllä en osaa neuvoa sinua koska olen itsekin melko samansuuntaisessa tilanteessa, mutta toivottavasti löydät jonkun joka ymmärtää sinua. Ja tosiaan, toiset tykkää laihoista ja toiset tukevista joten ei se siitä ole kiinni!

Internetissä onkin helppo vaikuttaa fiksulta ja mukavalta tyypiltä. "Oikeassa elämässä" tulee heti mutkia matkaan: Ulkonäkö ja estyneisyys, jonka vuoksi tulee helposti annettua kylmä ja tympeä kuva itsestään (luulen).

Annoinkohan väärän käsityksen sosiaalisuudestani... Vaikka minulla on kavereita muutama, niin olen silti suurimmaksi osaksi yksin. Esimerkiksi nyt en ole varsinaisesti tavannut ketään kavereistani ainakaan kuukauteen, ja ainoat ihmiskontaktit ovat olleet yliopistolla, jossa vietän suurimman osan kesästäkin opiskellen, kun ei kesätöitä irronnut.

En tajua, mistä revit tuon pompotus-jutun :P

Eikä muuten kannata antaa tuon faktan, että olen päässyt suutelemaan hämätä. Se oli hyvin hämmentävä kokemus, ja taisipa tyttökin katua sitä. Toisaalta on ihme, että niin pääsi ylipäänsä käymään; Olin jo aivan vakuuttunut, että minun suutelemiseni kuuluvat vain jonnekin fantasiamaailmaan.

Odotin paljon murskaavampaa "antaisin ehkä miinus kymmenen"-palautetta, mutta toistaiseksi on täytynyt yllättyä lähinnä positiivisesti. Muutama pointti:

"Ja onko itseisarvo, että on "seukannut" ekan kerran neljännellä?"

Ei toki. Ei ainakaan minulle, mutta pelottavan usein näkee vain sellaista asennetta, että toisella pitää olla "työkokemusta". Koskematon mies ei kelpaa siksi, ettei se osaa temppuja (tiedän, sellaiselle voi opettaa kyllä temppuja, mutta nykyisin ei aina tunnu kaikilla riittävän kärsivällisyyttä siihen), ja toisekseen monet pelkäävät, että hänellä on varmasti rima alhaalla, ja naisten makuun päästyään hän alkaa itsetunnonpuuskissaan etsimään parempaa. Vaikka monet varmasti pitävät koskemattomuutta romanttisena, niin se ei kuitenkaan ole välttämättä "viisas sijoitus", rumaa metaforaa (tahallani) käyttääkseni.

"Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että monet naiset pitävät isoista miehistä joilla on lihasmassaa ja rasvaa tai sitä tosiasiaa, että myös osa naisista on lihavia ja että jopa huomattavan lihavilla ihmisillä on parisuhteita. "

Tämä on totta; Olen aiemmin ajatellut isouteni olevan jokin este, ja varmasti se sulkeekin pois osan tyttöystävätarjokkaista. Viime aikoina kuitenkin on ollut pakko todeta, että joskus muodokkuus on silkkaa plussaa; Pidänhän itsekin myös muodokkaista naisista (ihastun heihin huomattavasti herkemmin, kuin heidän laihempiin kanssasisariin). Ja kuten totesit, onpa monilla oikeasti lihavilla miehilläkin käynyt flaksi.

"Tyttöystävästä tulee ym. tilanteessa helposti olkapää tai terapeutti tasa-arvoisen kumppanin sijaan."

Itsetunto on todellakin ongelma. Enemmän pelkään kuitenkin sitä, että tulisin helposti mustasukkaiseksi, sillä onhan maailma täynnä minua parempia miehiä. Tämän tyttö voisi taas tulkita siten, etten minä luota häneen, vaikka tosiasiassa kyse onkin alemmuudentunnosta. Tämän itsetuntojutun vuoksi on myös toistaiseksi ehkä viisasta, etten hirmuisen aktiivisesti etsi rakasta. Itsetunto nyt muutenkin estää sen etsimisen. Ja tosiaan, "terapeuttisuhde" ei ole siitä antoisimmasta päästä, ja varsinkin tyttöä voisi alkaa tympimään ennemmin tai myöhemmin. Kukaan ei jaksa toisen jatkuvaa ja katkeamatonta angstia.

TV:n katselusta on muuten todettava se, etten ikinä katso urheilua :D Vihaan TV-urheilua. Oikeastaan vihaan urheilua muutenkin, mutta lukijoille huomauttaisin, että teen kuitenkin eron liikunnan ja urheilun välillä, ja että se ero on joskus lähinnä veteen piirretty viiva. Liikuntaa harrastetaan siksi, että se on kivaa; urheilua siksi, että voitetaan ja/tai tehdään rahaa vaikka sitten hampaat irvessä suu vaahdoten.

Puhumattomuus (yhdessä itsetunnon) kanssa on todellakin sellainen asia, että annan helposti ihmisille aivan vääränlaisen käsityksen. Onneksi molemman ongelman voi korjata, korjaaminen vain on tuskallisen hidasta, ja takapakkia voi aina tulla.

Lord_Boredom kirjoitti:

Odotin paljon murskaavampaa "antaisin ehkä miinus kymmenen"-palautetta, mutta toistaiseksi on täytynyt yllättyä lähinnä positiivisesti. Muutama pointti:

"Ja onko itseisarvo, että on "seukannut" ekan kerran neljännellä?"

Ei toki. Ei ainakaan minulle, mutta pelottavan usein näkee vain sellaista asennetta, että toisella pitää olla "työkokemusta". Koskematon mies ei kelpaa siksi, ettei se osaa temppuja (tiedän, sellaiselle voi opettaa kyllä temppuja, mutta nykyisin ei aina tunnu kaikilla riittävän kärsivällisyyttä siihen), ja toisekseen monet pelkäävät, että hänellä on varmasti rima alhaalla, ja naisten makuun päästyään hän alkaa itsetunnonpuuskissaan etsimään parempaa. Vaikka monet varmasti pitävät koskemattomuutta romanttisena, niin se ei kuitenkaan ole välttämättä "viisas sijoitus", rumaa metaforaa (tahallani) käyttääkseni.

"Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että monet naiset pitävät isoista miehistä joilla on lihasmassaa ja rasvaa tai sitä tosiasiaa, että myös osa naisista on lihavia ja että jopa huomattavan lihavilla ihmisillä on parisuhteita. "

Tämä on totta; Olen aiemmin ajatellut isouteni olevan jokin este, ja varmasti se sulkeekin pois osan tyttöystävätarjokkaista. Viime aikoina kuitenkin on ollut pakko todeta, että joskus muodokkuus on silkkaa plussaa; Pidänhän itsekin myös muodokkaista naisista (ihastun heihin huomattavasti herkemmin, kuin heidän laihempiin kanssasisariin). Ja kuten totesit, onpa monilla oikeasti lihavilla miehilläkin käynyt flaksi.

"Tyttöystävästä tulee ym. tilanteessa helposti olkapää tai terapeutti tasa-arvoisen kumppanin sijaan."

Itsetunto on todellakin ongelma. Enemmän pelkään kuitenkin sitä, että tulisin helposti mustasukkaiseksi, sillä onhan maailma täynnä minua parempia miehiä. Tämän tyttö voisi taas tulkita siten, etten minä luota häneen, vaikka tosiasiassa kyse onkin alemmuudentunnosta. Tämän itsetuntojutun vuoksi on myös toistaiseksi ehkä viisasta, etten hirmuisen aktiivisesti etsi rakasta. Itsetunto nyt muutenkin estää sen etsimisen. Ja tosiaan, "terapeuttisuhde" ei ole siitä antoisimmasta päästä, ja varsinkin tyttöä voisi alkaa tympimään ennemmin tai myöhemmin. Kukaan ei jaksa toisen jatkuvaa ja katkeamatonta angstia.

TV:n katselusta on muuten todettava se, etten ikinä katso urheilua :D Vihaan TV-urheilua. Oikeastaan vihaan urheilua muutenkin, mutta lukijoille huomauttaisin, että teen kuitenkin eron liikunnan ja urheilun välillä, ja että se ero on joskus lähinnä veteen piirretty viiva. Liikuntaa harrastetaan siksi, että se on kivaa; urheilua siksi, että voitetaan ja/tai tehdään rahaa vaikka sitten hampaat irvessä suu vaahdoten.

Puhumattomuus (yhdessä itsetunnon) kanssa on todellakin sellainen asia, että annan helposti ihmisille aivan vääränlaisen käsityksen. Onneksi molemman ongelman voi korjata, korjaaminen vain on tuskallisen hidasta, ja takapakkia voi aina tulla.

"Ei ainakaan minulle, mutta pelottavan usein näkee vain sellaista asennetta, että toisella pitää olla "työkokemusta"."

Nuorilla naisilla tuntuu olevan usein toiveena, että mies on kokenut mutta kuitenkin "eilen syntynyt". Eli siis kokemusta pitää olla, mutta exät saisivat asua mielellään jossain Jordaniassa. Yhtälö mahdoton.

"Koskematon mies ei kelpaa siksi, ettei se osaa temppuja (tiedän, sellaiselle voi opettaa kyllä temppuja, mutta nykyisin ei aina tunnu kaikilla riittävän kärsivällisyyttä siihen), ja toisekseen monet pelkäävät, että hänellä on varmasti rima alhaalla, ja naisten makuun päästyään hän alkaa itsetunnonpuuskissaan etsimään parempaa."

Koskematon mies on yllättävän monille naisille fantasia. Vähän kuten koskematon tyttö monille miehille. Tilastollisesti ikäryhmässäsi on myös kokemattomia naisia. Jopa neitsyitä. En usko, että heitä haittaa kokemattomuus. Jos nainen uskoo että seksi kuuluu vain vakavaan suhteeseen, voi miehen kokemattomuus olla hyvin iso plussa. Jälkimmäinen pointtisi on ongelmallinen. Kyllä, kokemattomasta miehestä tulee helposti mieleen että mies on tässä suhteessa kun ei muillekaan kelvannut. Eikä asiaa helpota yhtään jos mies mainostaa kokemattomuuttaan tai tuo jotenkin muuten esiin sen, että nainen on liian ihana ja että naiset ylipäätään ovat todella ihania. Probleema? Kyllä. Naisella kokemattomuus yhdistetään korkeaan moraaliin, miehellä saamattomuuteen. Tosiasiassa juttu voi olla toisinpäin. Ja kaiken lisäksi monet aristelevat tai jopa pelkäävät seksiä varsinkin tilapäissuhteissa.

"Vaikka monet varmasti pitävät koskemattomuutta romanttisena, niin se ei kuitenkaan ole välttämättä "viisas sijoitus", rumaa metaforaa (tahallani) käyttääkseni."

Valitettava tosiasia on, että parisuhde perustuu sekä tunteisiin että laskelmointiin. Kyllä alitajuisesti toivotaan, että toinen olisi paitsi rakas niin myös "viisas sijoitus" eli uskollinen, kohtalaisesti tai hyvin toimeentuleva, arvomaailmaltaan samankaltainen, tulevaisuudensuunnitelmiltaan riittävän vakaa ja niin edelleen. Seksi on yksi osa-alue tässä yhtälössä. Seksikumppaneita ei saisi olla liikaa, mutta niitä pitäisi olla. On kuitenkin olemassa ihmisiä, joille kumppanin seksuaalihistorialla ei ole suurta merkitystä. Allekirjoittaneelle asia on oikeastaan aivan sama. Ihanne on jossakin määrin kokenut mies, mutta en stressaa kokemattomuudesta tai kamalasta nuoruuden vimmassa tehdystä yhdenyönjuttu-putkesta.

"Olen aiemmin ajatellut isouteni olevan jokin este, ja varmasti se sulkeekin pois osan tyttöystävätarjokkaista."

Naiset jakautuvat aika tarkkaan kahtia. Toiset pitävät hoikista ja laihoista, toiset rotevista ja jopa hieman lihavista.

"Ja kuten totesit, onpa monilla oikeasti lihavilla miehilläkin käynyt flaksi."

Niin... Monesti tuntuu, että naiset liittävät miehen jonkinasteisen ylipainon elintasomahaksi. Eli siis hieman ylipainoinen mies on nk. "menestyjä", taloudellisesti ja tämän vuoksi järkevä miesystäväehdokas. Harva nainen pitää sairaalloisen laihoista miehistä, se täytyy todeta monien nörttituttujeni harmiksi.

"Enemmän pelkään kuitenkin sitä, että tulisin helposti mustasukkaiseksi, sillä onhan maailma täynnä minua parempia miehiä. Tämän tyttö voisi taas tulkita siten, etten minä luota häneen, vaikka tosiasiassa kyse onkin alemmuudentunnosta."

Mustasukkaisuudessa on useimmiten kyse alemmuudentunnosta ja heikosta itsetunnosta. Ei suinkaan luottamuksesta. Jos muistelee omia suhteitaan, olen huomannut mustasukkaisuuden kadonneen täysin itsetunnon kehityttyä varhaisteinivuosista aikuisuutta ja tervettä itsetuntoa kohti. Jos joku lähtee toisen matkaan, niin jäänkö todella jotain paitsi? En usko jääväni, sillä olen ennemmin itsekseni kun seurassa, jossa en ole arvostettu.

"Kukaan ei jaksa toisen jatkuvaa ja katkeamatonta angstia."

Riippuu angstista. Hevipiireissä pyörii paljon perusnegatiivisia tyttölapsia. Ei siis itsesäälissä vellovia, vaan perussynkistelijöitä. Voi sitä negatiivisuudestakin perkele voimaa repiä. :=)

"Liikuntaa harrastetaan siksi, että se on kivaa; urheilua siksi, että voitetaan ja/tai tehdään rahaa vaikka sitten hampaat irvessä suu vaahdoten."

Urheilusta tulee paikat kipeiksi ja kroppa kireäksi, liikunta on rollattorin tai kävelysauvojen kanssa kämpimistä leposykkeellä.

"Puhumattomuus (yhdessä itsetunnon) kanssa on todellakin sellainen asia, että annan helposti ihmisille aivan vääränlaisen käsityksen. Onneksi molemman ongelman voi korjata, korjaaminen vain on tuskallisen hidasta, ja takapakkia voi aina tulla."

Mistä molemmat johtuvat? Kenties aiemmin saadusta negatiivisesta palautteesta?

Minä törmäsin entiseen koulukiusaajaani yksi päivä ollessani ryypiskelemässä. Oli täysin uskomatonta, että vuosia yläasteen loppumisen jälkeen jollakin oli pokkaa tulla vieläkin aukomaan. Naureskelin siinä sitten, annoin takaisin ja taisin piruuttani vähän vaatteitakin punkulla sotkea. Myöhemmin tietysti soitin poliisille ja valitin kahakassa haljenneesta huulesta. Arvaa, nostanko ilkeyttäni syytteen? Todistaja on ja kaiken lisäksi se on poliisi.

Eikä ole ainut tapaus. Minusta on koomista, että minä en kärsiä asiasta enää traumoja, mutta kiusaajani kärsivät niin, että välillä on pakko tulla huutelemaan. Hei, olisiko minun pitänyt mennä amikseen, kasvattaa viikset ja viritellä vieläkin tojotaa hikisen vuokralähiön parkkipaikalla. Nou thänks, eikä ne viikset tytöille kasva.

Pointti oli se, että kenellä se huono itsetunto on? Minulla se pitäisi olla, vaan eipä ole. Olen ylpeä siitä, että hyvä koulutodistus, aikaisin aloitettu työura ja aktiivinen urheiluharrastus ovat tehneet minusta sen mitä olen. Omillaan toimeentulevan, nousujohteisessa urassa olevan, kivavartaloisen ja leppoisan, sosiaalisesti kaveriporukoissa pärjäävän naisen. Ihan hyvin minulla menee, ja joidenkin itsetunto ei sitä kestä.

Von der Bitch kirjoitti:

"Ei ainakaan minulle, mutta pelottavan usein näkee vain sellaista asennetta, että toisella pitää olla "työkokemusta"."

Nuorilla naisilla tuntuu olevan usein toiveena, että mies on kokenut mutta kuitenkin "eilen syntynyt". Eli siis kokemusta pitää olla, mutta exät saisivat asua mielellään jossain Jordaniassa. Yhtälö mahdoton.

"Koskematon mies ei kelpaa siksi, ettei se osaa temppuja (tiedän, sellaiselle voi opettaa kyllä temppuja, mutta nykyisin ei aina tunnu kaikilla riittävän kärsivällisyyttä siihen), ja toisekseen monet pelkäävät, että hänellä on varmasti rima alhaalla, ja naisten makuun päästyään hän alkaa itsetunnonpuuskissaan etsimään parempaa."

Koskematon mies on yllättävän monille naisille fantasia. Vähän kuten koskematon tyttö monille miehille. Tilastollisesti ikäryhmässäsi on myös kokemattomia naisia. Jopa neitsyitä. En usko, että heitä haittaa kokemattomuus. Jos nainen uskoo että seksi kuuluu vain vakavaan suhteeseen, voi miehen kokemattomuus olla hyvin iso plussa. Jälkimmäinen pointtisi on ongelmallinen. Kyllä, kokemattomasta miehestä tulee helposti mieleen että mies on tässä suhteessa kun ei muillekaan kelvannut. Eikä asiaa helpota yhtään jos mies mainostaa kokemattomuuttaan tai tuo jotenkin muuten esiin sen, että nainen on liian ihana ja että naiset ylipäätään ovat todella ihania. Probleema? Kyllä. Naisella kokemattomuus yhdistetään korkeaan moraaliin, miehellä saamattomuuteen. Tosiasiassa juttu voi olla toisinpäin. Ja kaiken lisäksi monet aristelevat tai jopa pelkäävät seksiä varsinkin tilapäissuhteissa.

"Vaikka monet varmasti pitävät koskemattomuutta romanttisena, niin se ei kuitenkaan ole välttämättä "viisas sijoitus", rumaa metaforaa (tahallani) käyttääkseni."

Valitettava tosiasia on, että parisuhde perustuu sekä tunteisiin että laskelmointiin. Kyllä alitajuisesti toivotaan, että toinen olisi paitsi rakas niin myös "viisas sijoitus" eli uskollinen, kohtalaisesti tai hyvin toimeentuleva, arvomaailmaltaan samankaltainen, tulevaisuudensuunnitelmiltaan riittävän vakaa ja niin edelleen. Seksi on yksi osa-alue tässä yhtälössä. Seksikumppaneita ei saisi olla liikaa, mutta niitä pitäisi olla. On kuitenkin olemassa ihmisiä, joille kumppanin seksuaalihistorialla ei ole suurta merkitystä. Allekirjoittaneelle asia on oikeastaan aivan sama. Ihanne on jossakin määrin kokenut mies, mutta en stressaa kokemattomuudesta tai kamalasta nuoruuden vimmassa tehdystä yhdenyönjuttu-putkesta.

"Olen aiemmin ajatellut isouteni olevan jokin este, ja varmasti se sulkeekin pois osan tyttöystävätarjokkaista."

Naiset jakautuvat aika tarkkaan kahtia. Toiset pitävät hoikista ja laihoista, toiset rotevista ja jopa hieman lihavista.

"Ja kuten totesit, onpa monilla oikeasti lihavilla miehilläkin käynyt flaksi."

Niin... Monesti tuntuu, että naiset liittävät miehen jonkinasteisen ylipainon elintasomahaksi. Eli siis hieman ylipainoinen mies on nk. "menestyjä", taloudellisesti ja tämän vuoksi järkevä miesystäväehdokas. Harva nainen pitää sairaalloisen laihoista miehistä, se täytyy todeta monien nörttituttujeni harmiksi.

"Enemmän pelkään kuitenkin sitä, että tulisin helposti mustasukkaiseksi, sillä onhan maailma täynnä minua parempia miehiä. Tämän tyttö voisi taas tulkita siten, etten minä luota häneen, vaikka tosiasiassa kyse onkin alemmuudentunnosta."

Mustasukkaisuudessa on useimmiten kyse alemmuudentunnosta ja heikosta itsetunnosta. Ei suinkaan luottamuksesta. Jos muistelee omia suhteitaan, olen huomannut mustasukkaisuuden kadonneen täysin itsetunnon kehityttyä varhaisteinivuosista aikuisuutta ja tervettä itsetuntoa kohti. Jos joku lähtee toisen matkaan, niin jäänkö todella jotain paitsi? En usko jääväni, sillä olen ennemmin itsekseni kun seurassa, jossa en ole arvostettu.

"Kukaan ei jaksa toisen jatkuvaa ja katkeamatonta angstia."

Riippuu angstista. Hevipiireissä pyörii paljon perusnegatiivisia tyttölapsia. Ei siis itsesäälissä vellovia, vaan perussynkistelijöitä. Voi sitä negatiivisuudestakin perkele voimaa repiä. :=)

"Liikuntaa harrastetaan siksi, että se on kivaa; urheilua siksi, että voitetaan ja/tai tehdään rahaa vaikka sitten hampaat irvessä suu vaahdoten."

Urheilusta tulee paikat kipeiksi ja kroppa kireäksi, liikunta on rollattorin tai kävelysauvojen kanssa kämpimistä leposykkeellä.

"Puhumattomuus (yhdessä itsetunnon) kanssa on todellakin sellainen asia, että annan helposti ihmisille aivan vääränlaisen käsityksen. Onneksi molemman ongelman voi korjata, korjaaminen vain on tuskallisen hidasta, ja takapakkia voi aina tulla."

Mistä molemmat johtuvat? Kenties aiemmin saadusta negatiivisesta palautteesta?

Minä törmäsin entiseen koulukiusaajaani yksi päivä ollessani ryypiskelemässä. Oli täysin uskomatonta, että vuosia yläasteen loppumisen jälkeen jollakin oli pokkaa tulla vieläkin aukomaan. Naureskelin siinä sitten, annoin takaisin ja taisin piruuttani vähän vaatteitakin punkulla sotkea. Myöhemmin tietysti soitin poliisille ja valitin kahakassa haljenneesta huulesta. Arvaa, nostanko ilkeyttäni syytteen? Todistaja on ja kaiken lisäksi se on poliisi.

Eikä ole ainut tapaus. Minusta on koomista, että minä en kärsiä asiasta enää traumoja, mutta kiusaajani kärsivät niin, että välillä on pakko tulla huutelemaan. Hei, olisiko minun pitänyt mennä amikseen, kasvattaa viikset ja viritellä vieläkin tojotaa hikisen vuokralähiön parkkipaikalla. Nou thänks, eikä ne viikset tytöille kasva.

Pointti oli se, että kenellä se huono itsetunto on? Minulla se pitäisi olla, vaan eipä ole. Olen ylpeä siitä, että hyvä koulutodistus, aikaisin aloitettu työura ja aktiivinen urheiluharrastus ovat tehneet minusta sen mitä olen. Omillaan toimeentulevan, nousujohteisessa urassa olevan, kivavartaloisen ja leppoisan, sosiaalisesti kaveriporukoissa pärjäävän naisen. Ihan hyvin minulla menee, ja joidenkin itsetunto ei sitä kestä.

Samantyyppisiä ongelmia... Kertokaas mullekin mitä mieltä olette mun tilanteesta..!

Olen 25-vuotias nainen, seksuaalisesti täysin kokematon (!), en lihava enkä liian laiha enkä mitenkään erityisen ruma.

Mua hakattiin lapsena kotona, vihasin vanhempiani ja olin oikein kunnon koulukiusattu, niin mulle ei tavallaan päässyt koskaan kehittymään ns. "tarvittavia sosiaalisia taitoja." En siis pysty ylläpitämään / hankkimaan todellakaan minkäänlaisia ystävyyssuhteita, sosiaalinen elämäni on ollut jo monta vuotta nollatoleranssissa.

Opiskeluaikana oli sentään opiskeluun liittyviä tuttavia, mutta nyt kun suurimmaksi osaksi kaikki (tai ainakin ne "tutummat") ovat lähteneet täältä etelämmäs paremman elämän perässä (asun Rovaniemellä), olen jäänyt ihan ulos. Asiaa ei auta sekään että olen hyvin köyhä, eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia päästä täältä mihinkään. Monesti tuntuu siltä, että hajoan kun ei ole edes ketään ystäviä, koen sen puutteen vielä pahemmaksi kuin parisuhteen puuttumisen.
*Lord Boredomille: Sinullahan on kuitenkin edes jotain kavereita, ole siitä onnellinen!*

Lisäksi kuulun tavallaan vähemmistöön, koska myöskin kuuntelen lähinnä vain rankempaa metallimusiikkia, eikä se ainakaan lisää sosiaalisuuspisteitäni täällä. Näin pohjoisessa kun kaikki ihmiset on niin sisäänpäinlämpiäviä ja piirit niin sulkeutuneita että mihinkään on vaikea päästä mukaan.

Vastakkaisen sukupuolen suhteen olen menettänyt toivoni jo kauan aikaa sitten koska tuskin kykenisin tasa-arvoiseen parisuhteeseen, alku olisi ainakin varmasti mahdottoman hankalaa, siinä kestäisi kauan ja tarvitsisin liikaa tukea toiselta. Minkäänlaista aloitetta en ole kenenkään suuntaan koskaan tehnyt, koska "eihän minulla ole mitään tarjottavaa."
En siis luota itseeni sitäkään vähää että voisin kuvitella jonkun olevan minusta yhtään kiinnostunut, ainakaan sitten kun huomaa kuinka tylsä oikeasti olen (ja siihen ei kauaa mene).

Asiaa ei yhtään helpota se, että täysin kokemattomana olen heti aivan hukassa ja häkellyksissä jos joku yrittäisi edes jotain lähentymistä. Tästä minulla on vuosien takaa yksi kokemus: lukiossa vanhojentanssipäivän iltana eräs rinnakkaisluokan poika yritti suudella, mistä seurasi että aloin tahtomattani täristä (!), joka nolotti minua mielettömästi! Poika sitten kysyi miksi tärisen, pelkäänkö jotain ja mutisin vain jotain ja häivyin vähin äänin pois. Muuta en pystynyt tekemään. Tuota poikaa välttelin sitten koko loppuajan koulusta enkä ole häntä sen jälkeen enää nähnyt.

Toivotan jaksamista aloittajalle ja jään ihmettelemään omaa tilannettani. Olisi mukava kuulla mielipiteitänne.

velvet_grimrose kirjoitti:

Samantyyppisiä ongelmia... Kertokaas mullekin mitä mieltä olette mun tilanteesta..!

Olen 25-vuotias nainen, seksuaalisesti täysin kokematon (!), en lihava enkä liian laiha enkä mitenkään erityisen ruma.

Mua hakattiin lapsena kotona, vihasin vanhempiani ja olin oikein kunnon koulukiusattu, niin mulle ei tavallaan päässyt koskaan kehittymään ns. "tarvittavia sosiaalisia taitoja." En siis pysty ylläpitämään / hankkimaan todellakaan minkäänlaisia ystävyyssuhteita, sosiaalinen elämäni on ollut jo monta vuotta nollatoleranssissa.

Opiskeluaikana oli sentään opiskeluun liittyviä tuttavia, mutta nyt kun suurimmaksi osaksi kaikki (tai ainakin ne "tutummat") ovat lähteneet täältä etelämmäs paremman elämän perässä (asun Rovaniemellä), olen jäänyt ihan ulos. Asiaa ei auta sekään että olen hyvin köyhä, eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia päästä täältä mihinkään. Monesti tuntuu siltä, että hajoan kun ei ole edes ketään ystäviä, koen sen puutteen vielä pahemmaksi kuin parisuhteen puuttumisen.
*Lord Boredomille: Sinullahan on kuitenkin edes jotain kavereita, ole siitä onnellinen!*

Lisäksi kuulun tavallaan vähemmistöön, koska myöskin kuuntelen lähinnä vain rankempaa metallimusiikkia, eikä se ainakaan lisää sosiaalisuuspisteitäni täällä. Näin pohjoisessa kun kaikki ihmiset on niin sisäänpäinlämpiäviä ja piirit niin sulkeutuneita että mihinkään on vaikea päästä mukaan.

Vastakkaisen sukupuolen suhteen olen menettänyt toivoni jo kauan aikaa sitten koska tuskin kykenisin tasa-arvoiseen parisuhteeseen, alku olisi ainakin varmasti mahdottoman hankalaa, siinä kestäisi kauan ja tarvitsisin liikaa tukea toiselta. Minkäänlaista aloitetta en ole kenenkään suuntaan koskaan tehnyt, koska "eihän minulla ole mitään tarjottavaa."
En siis luota itseeni sitäkään vähää että voisin kuvitella jonkun olevan minusta yhtään kiinnostunut, ainakaan sitten kun huomaa kuinka tylsä oikeasti olen (ja siihen ei kauaa mene).

Asiaa ei yhtään helpota se, että täysin kokemattomana olen heti aivan hukassa ja häkellyksissä jos joku yrittäisi edes jotain lähentymistä. Tästä minulla on vuosien takaa yksi kokemus: lukiossa vanhojentanssipäivän iltana eräs rinnakkaisluokan poika yritti suudella, mistä seurasi että aloin tahtomattani täristä (!), joka nolotti minua mielettömästi! Poika sitten kysyi miksi tärisen, pelkäänkö jotain ja mutisin vain jotain ja häivyin vähin äänin pois. Muuta en pystynyt tekemään. Tuota poikaa välttelin sitten koko loppuajan koulusta enkä ole häntä sen jälkeen enää nähnyt.

Toivotan jaksamista aloittajalle ja jään ihmettelemään omaa tilannettani. Olisi mukava kuulla mielipiteitänne.

Niin, vielä tuohon äskeiseen tekstiini lisäisin että tuossa parisuhteen muodostamisessa mua arveluttaa yksi seikka; se että mulla on raskausarpia selässä ja reisissä. Ne on tulleet aikoinaan liian kireiden housujen käytöstä ja rankasta liikunnasta (joka sekin oli häiriintymisen seurausta koulukiusauksesta), nykyään ne on sellaisia ihan vaaleita mutta ovat kuitenkin näkyvissä arpina hyvin selvästi. Että voiko kukaan (varsinkaan hyvän näköisempi) jätkä hyväksyä vakituiseksi seurustelukumppanikseen tällaista arpireisimuijaa?

Ikävää noissa arvissa oli, että silloin teini-ikäisenä kun ne siihen ilmestyivät, ei niille voinut mitään vaikka kuinka rasvasi. Lihava en ole koskaan ollut, vaikka yleensä raskausarvet yhdistetään lihavuuteen. Luultavasti venymien muodostuminen on kuitenkin kiinni vain ihotyypistä. Olenkin välttänyt kaikenlaista julkista reisieni näyttämistä. Kyllä mä häpeän niitä, vaikka en muuten mikään jokinorsu olekaan.

velvet_grimrose kirjoitti:

Samantyyppisiä ongelmia... Kertokaas mullekin mitä mieltä olette mun tilanteesta..!

Olen 25-vuotias nainen, seksuaalisesti täysin kokematon (!), en lihava enkä liian laiha enkä mitenkään erityisen ruma.

Mua hakattiin lapsena kotona, vihasin vanhempiani ja olin oikein kunnon koulukiusattu, niin mulle ei tavallaan päässyt koskaan kehittymään ns. "tarvittavia sosiaalisia taitoja." En siis pysty ylläpitämään / hankkimaan todellakaan minkäänlaisia ystävyyssuhteita, sosiaalinen elämäni on ollut jo monta vuotta nollatoleranssissa.

Opiskeluaikana oli sentään opiskeluun liittyviä tuttavia, mutta nyt kun suurimmaksi osaksi kaikki (tai ainakin ne "tutummat") ovat lähteneet täältä etelämmäs paremman elämän perässä (asun Rovaniemellä), olen jäänyt ihan ulos. Asiaa ei auta sekään että olen hyvin köyhä, eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia päästä täältä mihinkään. Monesti tuntuu siltä, että hajoan kun ei ole edes ketään ystäviä, koen sen puutteen vielä pahemmaksi kuin parisuhteen puuttumisen.
*Lord Boredomille: Sinullahan on kuitenkin edes jotain kavereita, ole siitä onnellinen!*

Lisäksi kuulun tavallaan vähemmistöön, koska myöskin kuuntelen lähinnä vain rankempaa metallimusiikkia, eikä se ainakaan lisää sosiaalisuuspisteitäni täällä. Näin pohjoisessa kun kaikki ihmiset on niin sisäänpäinlämpiäviä ja piirit niin sulkeutuneita että mihinkään on vaikea päästä mukaan.

Vastakkaisen sukupuolen suhteen olen menettänyt toivoni jo kauan aikaa sitten koska tuskin kykenisin tasa-arvoiseen parisuhteeseen, alku olisi ainakin varmasti mahdottoman hankalaa, siinä kestäisi kauan ja tarvitsisin liikaa tukea toiselta. Minkäänlaista aloitetta en ole kenenkään suuntaan koskaan tehnyt, koska "eihän minulla ole mitään tarjottavaa."
En siis luota itseeni sitäkään vähää että voisin kuvitella jonkun olevan minusta yhtään kiinnostunut, ainakaan sitten kun huomaa kuinka tylsä oikeasti olen (ja siihen ei kauaa mene).

Asiaa ei yhtään helpota se, että täysin kokemattomana olen heti aivan hukassa ja häkellyksissä jos joku yrittäisi edes jotain lähentymistä. Tästä minulla on vuosien takaa yksi kokemus: lukiossa vanhojentanssipäivän iltana eräs rinnakkaisluokan poika yritti suudella, mistä seurasi että aloin tahtomattani täristä (!), joka nolotti minua mielettömästi! Poika sitten kysyi miksi tärisen, pelkäänkö jotain ja mutisin vain jotain ja häivyin vähin äänin pois. Muuta en pystynyt tekemään. Tuota poikaa välttelin sitten koko loppuajan koulusta enkä ole häntä sen jälkeen enää nähnyt.

Toivotan jaksamista aloittajalle ja jään ihmettelemään omaa tilannettani. Olisi mukava kuulla mielipiteitänne.

Nuo kotiongelmat ovat paha juttu, ne vaikuttavat kyllä kehitykseen, vaikka ovatkin kaiketi voitettavissa olevia ongelmia. Mitä tarkoitat sillä, että sosiaalinen elämäsi on ollut "nollatoleranssissa"?

Tuokin on aika ongelmallista, ettet itse pääse muuttamaan minnekään; Huomasin tosin kolmisen vuotta sitten opiskelemaan muuttaessani, etteivät ne ongelmat sillä korjaannu (kuvittelin kaiken korjaantuvan itsestään, kun pääsen menneisyydestäni eroon).

Niin, minulla on kavereita, joita en juurikaan edes tapaa. Alkuvuoden jälkeen olen tavannut käytännössä tasan yhtä kaveria muutaman kerran, mutta siinä se. Muut välttelevät minua tai kuvittelevat minun välttelevän heitä. Ja siksi välttelen heitä.

Kokemattomuutesi ei ole ongelma (ainakaan kaikille; Joillekin varmasti on, tosin minusta toisen torjuminen kokemattomuuden takia on naurettavaa ja tietyssä mielessä itsekästä). Et myöskään ole kovinkaan luotaantyöntävä, jos sinua on yritetty suudella (vaikka tästä nyt ilmeisesti onkin aikaa (meinasin kirjoittaa, että se on enemmän kuin mitä minulle on ikinä tehty, mutta unohdan aina, ettei se ole enää muutamaan kuukauteen pitänyt aivan täysin paikkaansa)).

Itseluottamus on myös ongelma. Sen olen saanut huomata käytännössä itsessäni ja myös teoriassa toisen huono itsetunto on huono juttu. Pitäisi rakastaa ensin itseään; Jos ei rakasta itseään, niin on hirveän vaikea ikinä uskoa toisen rakkaudentunnustuksia. Esimerkiksi minä olen onnistunut suututtamaan ja karkoittamaan muutamia hyväätarkoittavia Internet-tuttuja jatkuvalla "et sinä tuota tarkoita, minäkö muka upea ihminen, hei älä viitsi valehdella"-vaikerruksellani.

Olen aika ajoin muuten onnistunut kohottamaan itseluottamustani hieman. Alkuvuodesta se vaati sen, että olin enemmän ihmisten kanssa tekemisissä (kävin erään tahon (ei kirkon) järjestämässä eräänlaisessa kerhossa muutaman kuukauden), ja lopulta pystyin löytämään itse itsestäni niitä hyviä puolia, joiden takia saatoin arvostaa itseäni vähän. Valitettavasti kuvio kuivui kokoon, mutta olettaisin, ettei sitä tule enää vajottua yhtä syvälle kuin joskus, ja jokainen onnistuminen helpottaa uutta nousua. Elämässä vain on se riski, että sitä kuitenkin voi loukata itsensä yrittäessä elää.

Olen kuitenkin havaitsevinani, ettei itsetuntosi kuitenkaan aivan murskana ole (kerrot ettet ole lihava, et liian laiha etkä erityisen ruma). Kyllä sinulla minun nähdäkseni toivoa on. Helppoa ei vaikeuksien voittaminen kyllä ole, hakkaus ja koulukiusaus jättää epäilemättä arpensa.

Ai niin, itsestäni tuntuu myös usein siltä, ettei minulla ole "mitään tarjottavaa" kellekään, varsinkaan naiselle. Kun katsoo ympärille, niin on niin paljon kelvollisempia miehiä (vaikka itse löytäisinkin kaikista muista miehistä vikaa ;D)

velvet_grimrose kirjoitti:

Niin, vielä tuohon äskeiseen tekstiini lisäisin että tuossa parisuhteen muodostamisessa mua arveluttaa yksi seikka; se että mulla on raskausarpia selässä ja reisissä. Ne on tulleet aikoinaan liian kireiden housujen käytöstä ja rankasta liikunnasta (joka sekin oli häiriintymisen seurausta koulukiusauksesta), nykyään ne on sellaisia ihan vaaleita mutta ovat kuitenkin näkyvissä arpina hyvin selvästi. Että voiko kukaan (varsinkaan hyvän näköisempi) jätkä hyväksyä vakituiseksi seurustelukumppanikseen tällaista arpireisimuijaa?

Ikävää noissa arvissa oli, että silloin teini-ikäisenä kun ne siihen ilmestyivät, ei niille voinut mitään vaikka kuinka rasvasi. Lihava en ole koskaan ollut, vaikka yleensä raskausarvet yhdistetään lihavuuteen. Luultavasti venymien muodostuminen on kuitenkin kiinni vain ihotyypistä. Olenkin välttänyt kaikenlaista julkista reisieni näyttämistä. Kyllä mä häpeän niitä, vaikka en muuten mikään jokinorsu olekaan.

Minulle ei raskausarvilla olisi niin väliä. Itsellänikin on niitä vatsakkuudestani ja joskus käytetyistä kireistä vaatteista johtuen. Eri asia on, voiko kukaan hyväksyä raskausarpista miestä. No, ei sillä että ne mitenkään pahoja olisi.

Lord_Boredom kirjoitti:

Nuo kotiongelmat ovat paha juttu, ne vaikuttavat kyllä kehitykseen, vaikka ovatkin kaiketi voitettavissa olevia ongelmia. Mitä tarkoitat sillä, että sosiaalinen elämäsi on ollut "nollatoleranssissa"?

Tuokin on aika ongelmallista, ettet itse pääse muuttamaan minnekään; Huomasin tosin kolmisen vuotta sitten opiskelemaan muuttaessani, etteivät ne ongelmat sillä korjaannu (kuvittelin kaiken korjaantuvan itsestään, kun pääsen menneisyydestäni eroon).

Niin, minulla on kavereita, joita en juurikaan edes tapaa. Alkuvuoden jälkeen olen tavannut käytännössä tasan yhtä kaveria muutaman kerran, mutta siinä se. Muut välttelevät minua tai kuvittelevat minun välttelevän heitä. Ja siksi välttelen heitä.

Kokemattomuutesi ei ole ongelma (ainakaan kaikille; Joillekin varmasti on, tosin minusta toisen torjuminen kokemattomuuden takia on naurettavaa ja tietyssä mielessä itsekästä). Et myöskään ole kovinkaan luotaantyöntävä, jos sinua on yritetty suudella (vaikka tästä nyt ilmeisesti onkin aikaa (meinasin kirjoittaa, että se on enemmän kuin mitä minulle on ikinä tehty, mutta unohdan aina, ettei se ole enää muutamaan kuukauteen pitänyt aivan täysin paikkaansa)).

Itseluottamus on myös ongelma. Sen olen saanut huomata käytännössä itsessäni ja myös teoriassa toisen huono itsetunto on huono juttu. Pitäisi rakastaa ensin itseään; Jos ei rakasta itseään, niin on hirveän vaikea ikinä uskoa toisen rakkaudentunnustuksia. Esimerkiksi minä olen onnistunut suututtamaan ja karkoittamaan muutamia hyväätarkoittavia Internet-tuttuja jatkuvalla "et sinä tuota tarkoita, minäkö muka upea ihminen, hei älä viitsi valehdella"-vaikerruksellani.

Olen aika ajoin muuten onnistunut kohottamaan itseluottamustani hieman. Alkuvuodesta se vaati sen, että olin enemmän ihmisten kanssa tekemisissä (kävin erään tahon (ei kirkon) järjestämässä eräänlaisessa kerhossa muutaman kuukauden), ja lopulta pystyin löytämään itse itsestäni niitä hyviä puolia, joiden takia saatoin arvostaa itseäni vähän. Valitettavasti kuvio kuivui kokoon, mutta olettaisin, ettei sitä tule enää vajottua yhtä syvälle kuin joskus, ja jokainen onnistuminen helpottaa uutta nousua. Elämässä vain on se riski, että sitä kuitenkin voi loukata itsensä yrittäessä elää.

Olen kuitenkin havaitsevinani, ettei itsetuntosi kuitenkaan aivan murskana ole (kerrot ettet ole lihava, et liian laiha etkä erityisen ruma). Kyllä sinulla minun nähdäkseni toivoa on. Helppoa ei vaikeuksien voittaminen kyllä ole, hakkaus ja koulukiusaus jättää epäilemättä arpensa.

Ai niin, itsestäni tuntuu myös usein siltä, ettei minulla ole "mitään tarjottavaa" kellekään, varsinkaan naiselle. Kun katsoo ympärille, niin on niin paljon kelvollisempia miehiä (vaikka itse löytäisinkin kaikista muista miehistä vikaa ;D)

Mitä tarkoitat sillä, että sosiaalinen elämäsi on ollut "nollatoleranssissa"?

-Sitä, että se on ollut täysin nollissa ja elämäntilanteeni on ollut sietokykyni rajoilla sen vuoksi. Ehkä tuo oli vähän huono ilmaisu.


Tuokin on aika ongelmallista, ettet itse pääse muuttamaan minnekään; Huomasin tosin kolmisen vuotta sitten opiskelemaan muuttaessani, etteivät ne ongelmat sillä korjaannu (kuvittelin kaiken korjaantuvan itsestään, kun pääsen menneisyydestäni eroon).

-Ne ongelmat voisi korjaantua vain silloin, jos heti sen muuton jälkeen hankkisi "elämän."

Jos ei rakasta itseään, niin on hirveän vaikea ikinä uskoa toisen rakkaudentunnustuksia.

-Mulla tuo aaltoilee, välillä pystyn ns. rakastamaan itseäni, välillä taas olen tosi down. Viime aikoina olen ollut kyllä lähes poikkeuksetta jälkimmäisessä tilassa, joka johtuu siitä että minua masentaa oma saamattomuuteni ja se, etten osaa hankkia / pitää yllä ihmissuhteita.

Niin, minulla on kavereita, joita en juurikaan edes tapaa. Alkuvuoden jälkeen olen tavannut käytännössä tasan yhtä kaveria muutaman kerran, mutta siinä se. Muut välttelevät minua tai kuvittelevat minun välttelevän heitä. Ja siksi välttelen heitä.

-Musta on koko elämäni tuntunut että muut välttelee mua tai kuvittelee just noin että minä välttelisin heitä.
Lisäksi mä en nykyäänkään halua "tuppautua" kenenkään seuraan. Siltä musta tuntui aina kouluaikana, kun kukaan ei halunnut liikaa kaveerata kiusatun kanssa.
Ja, koska mulla ei ole ketään ystäviä niin joudun aina menemään joka paikkaan yksin, ja uusia ihmisiä tavatessani he huomaavat heti että olen yksin. Kun vähän aikaa kuluu, he huomaavat että olen aina yksin ja päättelevät siitä että minun täytyy olla jotenkin viallinen, että minuun tutustuminen ei maksa vaivaa koska olen niin tylsä tyyppi ettei kukaan muukaan ole minun kanssani. Niin, minun kauttani ei tosiaan voi tutustua keneenkään uuteen ihmiseen (lukuunottamatta äitiäni), en pysty toimimaan minkäänlaisena sosiaalisena linkkinä kuten normaalisti ihmiset toimivat.

Olen kuitenkin havaitsevinani, ettei itsetuntosi kuitenkaan aivan murskana ole (kerrot ettet ole lihava, et liian laiha etkä erityisen ruma).

-Kiinnostaisi vaan kuulla, että miten ihmisillä on yleensä toimineet sellaiset suhteet, joissa toinen on (alkuun) joutunut toimimaan terapeuttina ja olkapäänä. Ehkä sille pitäisi perustaa oma keskustelu?
Ja olisi kiva kuulla muiltakin kommentteja tästä mun tilanteesta.

velvet_grimrose kirjoitti:

Mitä tarkoitat sillä, että sosiaalinen elämäsi on ollut "nollatoleranssissa"?

-Sitä, että se on ollut täysin nollissa ja elämäntilanteeni on ollut sietokykyni rajoilla sen vuoksi. Ehkä tuo oli vähän huono ilmaisu.


Tuokin on aika ongelmallista, ettet itse pääse muuttamaan minnekään; Huomasin tosin kolmisen vuotta sitten opiskelemaan muuttaessani, etteivät ne ongelmat sillä korjaannu (kuvittelin kaiken korjaantuvan itsestään, kun pääsen menneisyydestäni eroon).

-Ne ongelmat voisi korjaantua vain silloin, jos heti sen muuton jälkeen hankkisi "elämän."

Jos ei rakasta itseään, niin on hirveän vaikea ikinä uskoa toisen rakkaudentunnustuksia.

-Mulla tuo aaltoilee, välillä pystyn ns. rakastamaan itseäni, välillä taas olen tosi down. Viime aikoina olen ollut kyllä lähes poikkeuksetta jälkimmäisessä tilassa, joka johtuu siitä että minua masentaa oma saamattomuuteni ja se, etten osaa hankkia / pitää yllä ihmissuhteita.

Niin, minulla on kavereita, joita en juurikaan edes tapaa. Alkuvuoden jälkeen olen tavannut käytännössä tasan yhtä kaveria muutaman kerran, mutta siinä se. Muut välttelevät minua tai kuvittelevat minun välttelevän heitä. Ja siksi välttelen heitä.

-Musta on koko elämäni tuntunut että muut välttelee mua tai kuvittelee just noin että minä välttelisin heitä.
Lisäksi mä en nykyäänkään halua "tuppautua" kenenkään seuraan. Siltä musta tuntui aina kouluaikana, kun kukaan ei halunnut liikaa kaveerata kiusatun kanssa.
Ja, koska mulla ei ole ketään ystäviä niin joudun aina menemään joka paikkaan yksin, ja uusia ihmisiä tavatessani he huomaavat heti että olen yksin. Kun vähän aikaa kuluu, he huomaavat että olen aina yksin ja päättelevät siitä että minun täytyy olla jotenkin viallinen, että minuun tutustuminen ei maksa vaivaa koska olen niin tylsä tyyppi ettei kukaan muukaan ole minun kanssani. Niin, minun kauttani ei tosiaan voi tutustua keneenkään uuteen ihmiseen (lukuunottamatta äitiäni), en pysty toimimaan minkäänlaisena sosiaalisena linkkinä kuten normaalisti ihmiset toimivat.

Olen kuitenkin havaitsevinani, ettei itsetuntosi kuitenkaan aivan murskana ole (kerrot ettet ole lihava, et liian laiha etkä erityisen ruma).

-Kiinnostaisi vaan kuulla, että miten ihmisillä on yleensä toimineet sellaiset suhteet, joissa toinen on (alkuun) joutunut toimimaan terapeuttina ja olkapäänä. Ehkä sille pitäisi perustaa oma keskustelu?
Ja olisi kiva kuulla muiltakin kommentteja tästä mun tilanteesta.

"Kiinnostaisi vaan kuulla, että miten ihmisillä on yleensä toimineet sellaiset suhteet, joissa toinen on (alkuun) joutunut toimimaan terapeuttina ja olkapäänä. Ehkä sille pitäisi perustaa oma keskustelu?
Ja olisi kiva kuulla muiltakin kommentteja tästä mun tilanteesta."

Kannattaa vaan suosiolla perustaa uusi keskustelu, veikkaan että tämä on jo niin vanha että kovin moni ei seuraa enää.

Lord_Boredom kirjoitti:

"Kiinnostaisi vaan kuulla, että miten ihmisillä on yleensä toimineet sellaiset suhteet, joissa toinen on (alkuun) joutunut toimimaan terapeuttina ja olkapäänä. Ehkä sille pitäisi perustaa oma keskustelu?
Ja olisi kiva kuulla muiltakin kommentteja tästä mun tilanteesta."

Kannattaa vaan suosiolla perustaa uusi keskustelu, veikkaan että tämä on jo niin vanha että kovin moni ei seuraa enää.

heipä hei lord, olipa kiva löytää sut :)

"Voisiko minulla ikipäivänä olla mitään mahdollisuuksia?"

..tottahan toki, kun nyt ajattelen tätä omalle kohdalleni kun en voi kenenkään muun sulla puhua. vaikutat ihmiseltä jollaisesta pidän, jollaisia tunnen paljonkin ja joiden seurassa viihdyn, metallia kuuntelevalta pitkätukkapojalta jolla on asiaa sanottavanaan (olkoonkin että se sanallinen esiintuominen takkuilisikin), ja joka vieläpä kykenee järkevään keskusteluun järkevistä aiheista.
minusta olet älyttömän ihana, mutta helppojan se näin kasvottomana on sanoa :P
itsekään en mikään yltiösosiaalinen ole, mutta tunnen kuitenkin aivan riittävästi ihmisiä että pystyn hakeutumaan sosiaaliseen piiriin halutessani. niistäkin tuttavistani aika monet on juuri niitä metallistipitkätukkapoikia, kun ovat niin muksaa seuraa (:

..no, tarkoitus oli lähinnä kommentoida velvet_grimroselle, minäkin olen Rovaniemeltä, olen täällä aina asunut, 19-vuotias lukionsa juuri päättänyt tyttö. ja pakko myöntää, maailma on pieni, varsinkin täällä. piiri pieni pyörii ja metalliympyröihinkään on hankalaa päästä sisään tuntematta niistä ketään. en minäkään läheskään "kaikkia" tunne, ja vielä vähemmän "kaikki" tuntevat minua edes nimeltä, eikä se haittaa pätkääkään. näinkin pienessä cittassa on minusta mukavaa asua, kun voi silti liikkua ulkona tietämättä joka vastaantulijaa nimeltä. ei epäsosiaalisuuteni minua haittaa, vaikka viihdynkin mielelläni yksin kotona ja tykkään liikuskella muutenkin yksikseni, ja varmasti monien mielestä olen välillä vähän yksnäisenoloinen tylsimys, niin, se ei vaan kiinnosta. rakastan ystäviäni ja minusta on ihanaa kun minulla on heidät, ymmärrän kyllä miltä tuntuisi olla ilman ketään, kelle voi soittaa kun siltä tuntuu, että vaikkei aina niin aina välillä ainakin on joku joka lähtee mun kanssa istumaan Grandeen tai vastaavaa.
anteeksi, ei olut tarkoitus pälättää vain minusta.

"Minkäänlaista aloitetta en ole kenenkään suuntaan koskaan tehnyt, koska "eihän minulla ole mitään tarjottavaa."
En siis luota itseeni sitäkään vähää että voisin kuvitella jonkun olevan minusta yhtään kiinnostunut, ainakaan sitten kun huomaa kuinka tylsä oikeasti olen"

.. oletko ihan satavarma että sulla ei koskaan mitään annettavaa voi olla? en kyllä osaa uskoa. oikeasti, minäkin tiedän täällä ihmisiä, joita itse (anteeksi nyt vain) en olisi osannut uskoa niin.. sosiaalisesti "menestyneiksi", toisin sanoen heillä "menee paremmin kuin minulla", he seurustelevat, tuntevat paljon ihmisiä, heistä pidetään, siitäkin huolimatta (anteeksi nyt vain) että kuvittelen olevani nätimpi, parempi, fiksumpi tms. ts. "miksi tuo kiva poika seurustelee tuon tytön kanssa eikä minun vaikka olen nätimpi, en ole mikään tyhmä ammari, olen varmasti paljon kivempi ja minulla on varmasti suuremmat rinnat ja minulla on takuulla hienommat kengät." ...hieman kärjistetysti, en minä ikinä sitä ääneen sanoisi enkä ole oikeasti näin kateellinen paska. mutta pointti oli että kyse ei olekaan siitä kuka on kaunein, kuka on sosiaalisin ja kenen äo on suurin (omallani pääsisin mensaan ja kehitysvammaisillakin on parisuhteita mutta mulla ei ole ikinä ollut eh-eh)

voin jakaa tunteesi, olen parisuhderintamalla aika kokematon, häkellyn ja ahdistun läheisyydestä, saatan vältellä ihmisiä jotka osoittavat kiinnostusta ("tuohan tykkää musta! siinä täytyy olla jotain vikaa!"), minulla on ulkonäkökomplekseja vaikka joskus osaan ajatellakin olevai kaunis tai melkein uskoa jos joku niin sanoo. ja on varmasti vaikea avautua toiselle ikävistä asioista menneisyydessään, tiedän sen. itse pystyn siihen huonosti.

niin, ja lord, se vielä, että on helpottavaa tietää, ettet vaikka välittäisi kaikista ulkonäön pikkuvirheistä, joista itse tekee hirveän ison numeron. vaikka itseä ei häiritsisi ne toisissa yhtään niin itsessään niistä muodostaa jostain syystä ongelman.

kuitenkin, minä uskallan silti kuvitella että saisin joskus jonkun, ja kyllä uskon, että tekin saatte.

tv. eini
livejournal.com/users/fly_birdie_fly
[email protected]

Ulkonäköhän on toki makuasia. Siksi monenlaiset ihmiset kykenevät löytämään rakkauden. Ulkonäöllä ei ole väliä, mutta toisaalta sillä on suuresti väliä. Uskon, että jos ihminen rakastuu johonkin toiseen ihmiseen, niin tämä toinen "muuttuu" ensimmäisen silmissä kauniimmaksi, ellei jopa maailman kauneimmaksi. Ja oikeasti, "toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä".

Minä tietysti olen omasta mielestäni kaikkien ulkonäkökriteerien alapuolella, ja olen "universaalisti ruma". Tietysti se on vain päänsisäinen ongelma. Mutta kun ei itse pidä itsestään, niin hankala se on uskoa, että kukaan muukaan pitäisi vaikka toinen kuinka vannoisi juhlallisia valoja silminnäkijöiden läsnäollessa.

Oikeassa kyllä olet. Jos pystyisikin unohtamaan koko ulkonäköjutun, niin helpompaa olisi.

Lord_Boredom kirjoitti:

Ulkonäköhän on toki makuasia. Siksi monenlaiset ihmiset kykenevät löytämään rakkauden. Ulkonäöllä ei ole väliä, mutta toisaalta sillä on suuresti väliä. Uskon, että jos ihminen rakastuu johonkin toiseen ihmiseen, niin tämä toinen "muuttuu" ensimmäisen silmissä kauniimmaksi, ellei jopa maailman kauneimmaksi. Ja oikeasti, "toinen tykkää äidistä, toinen tyttärestä".

Minä tietysti olen omasta mielestäni kaikkien ulkonäkökriteerien alapuolella, ja olen "universaalisti ruma". Tietysti se on vain päänsisäinen ongelma. Mutta kun ei itse pidä itsestään, niin hankala se on uskoa, että kukaan muukaan pitäisi vaikka toinen kuinka vannoisi juhlallisia valoja silminnäkijöiden läsnäollessa.

Oikeassa kyllä olet. Jos pystyisikin unohtamaan koko ulkonäköjutun, niin helpompaa olisi.

Ei se, onko mies hyvännäköinen vai ei, ole kovinkaan usein naisten huomion kohteena, vaan se on se tyyli. Ponnarityypit vetoaa moniin naisiin (minäkin olen yksi heistä), jolloin se on se ensimmäinen asia johon silmät liimautuvat... Tai ehkä puhun vain omasta puolestani? :) Ja tosiaan, nuo ulkonäkösysteemit menettävät äkkiä merkityksensä. Minusta ainakin kaikki tuttuni (erityiseti ne joista pidän oikein paljon) näyttävät todella hyviltä.

Muuten tuohon tilitykseesi haluaisin sanoa, että ainoa "korjattava" asia sinussa vaikuttaisi olevan tuo itsetuntopuoli, kuten muutkin ovat todenneet. Ei ole helppoa ei - been there done that- mutta itsetunnon nostaminen on todellakin mahdollista. Se täytyy vain hoksata itse, että onkin ihan ookoo tyyppi, ellei jopa enemmän. :) Kuten itsekin sanoit, sillä ei ole mitään väliä mitä joku ulkopuolinen sanoo: jos on vakuuttunut omasta iljettävyydestään/tyhmyydestään/mitättömyydestään, ei toisten kehuilla ole useinkaan merkitystä. Siksi kehoittaisin miettimään, että miksi juuri sinä olisit yhtään sen huonompi kuin kuka tahansa kanssaeläjistäsi. (Kuulostanpa ällöttävältä lässyttävältä sosiaalitädiltä... :D)

Vaikutat tosi fiksulta ja verbaaliselta ihmiseltä näin kirjoitetun sanan parissa. Uskoisin, että pikku treenillä pystyisit samaan myös sosiaalisissa tilanteissa.

Itseasiassa kävin kuntosalilla tässä alkukeväästä. En kylläkään viihtynyt siellä. Olisi pitänyt saada joku kaveri vaikka mukaan, mutta kun ei ole sellaisia sopivia kavereita.

En tiedä, puhuisinko kvanttifysiikasta ensitreffeillä, kun en ole käynyt ensitreffeillä koskaan :) Mutta vakavasti ottaen: En todellakaan puhuisi. Sellaiset jutut voi säästää myöhemmäksi ajankohdaksi, jolloin outoilu ei enää haittaa.

Olen ollut kyllä huomaavinani, että jotkut menestyimmät miehet ovat paskanpuhujia - en nyt halua aliarvioida naisia, pelimiehet ovat varmasti hyviä valehtelijoita, ja siksi se kusetus tehoaa. Kukapa ei haluaisi uskoa parasta jostain näennäisesti upeasta yksilöstä.

Ongelma on se, etten minä halua olla paskanpuhuja ja vedellä mistään naruista saadakseni itselleni tyttöystävää. Haluan, että nainen rakastuisi minuun sen vuoksi, mitä minä oikeasti olen, eikä sen vuoksi, että osaan näytellä jotain ja sanoa "oikeat asiat". Jos tyttöystävän löytäminen vaatii sielun myymistä, niin sitten saa jäädä minun puolestani. Uskon kuitenkin vakaasti, että on olemassa ihania tyttöjä, jotka haluavat olla heti alusta alkaen rehellisellä pohjalla (uskon myös tuntevani sellaisia, mutta kerran kaverimies, aina kaverimies...)

"Miten katkaista tämä kierre lopullisesti?"

Siinäpä se kysymys, johon minäkin haluaisin kovasti vastauksen, sillä noidankehähän tämä totisesti on. Mutta uskon, että sen todella voi katkaista, sillä itse olen onnistunut pyristelemään virtaa vastaan, ja vaikka en olekaan onnistunut siinä kovin hyvin (muutenhan en täällä nyt kirjoittelisi), niin olen kuitenkin onnistunut saavuttamaan ajoittaista "parantumista". Se on vaatinut hieman omaa aktiivisuutta ja niiden harvojen kavereiden työntöapua. Vuoden alussa kävin eräässä paikallisessa, öh, nuorten illoissa. Ei mitään uskonnollista, vaan lähinnä sellainen porukka, jonka kanssa tehtiin aina jotain. Ja siellä oli minun poislukien lähes pelkästään tyttöjä. Muiden ikäisten kanssa oleminen nosti oitis mielialaa ja jopa itsetuntoa.

Sittemmin olen kyllä vajonnut taas hieman alas, sillä lopetin siellä käynnin vakuutettua itseni siitä, ettei minua siellä kaivata (tietysti täysin perusteeton johtopäätelmä), eikä nyt ole ollut mitään vastaavaa, vaan ne ihmiskontaktit ovat jääneet lähinnä opiskeluihin liittyviksi. Tosin parempi sekin kuin ei mitään.

Ärsyttää; Vaikka tunnen itseni usein täysin neuvottomaksi ja voimattomaksi, niin silti toisinaan minusta tuntuu, kuin minulla olisi ratkaisun avaimet käsissäni, mutta en vain tajua avata lukkoa edessäni.

Ja ihana suomi24 nakkasi osan viestistä metsään, olipa hän ystävällinen. Enkä enää muista mitä siinä luki mutta jotain fiksua kuitenkin. Joka tapauksessa tsemppiä itse kullekkin, et ainoa yksinäinen ole joka itseään toivottamana tapauksena pitää, jospa tuo edes vähän lohduttais :) Se on jo hyvä piirre miehessä että tahtoo suhteeseen, niin moni vaan mielellään naisia pomputtais ja käyttäis. Toinen hyvä puoli on omien vikojen miettiminen, halu parantaa itseä, tosin tässäkin helposti sitten karkaa mopo vähän käsistä kun ei sitä ihan kaikkea muokata tarvitse. Pitää etsiä itseään ja muuta kakkaa. Blogisi perusteella ihan fiksun oloinen olet ja kun kerran kavereitakin löytyy, nauti siitä, niitäkään kun ei kaikilla ole.

Niin ja kun tuolla teknisellä puolella ei vissiin kauheasti naisia ole, voisi kai harkita jotain kurssia vaikka humanistisella puolella, siellä kun tyttöjä riittää eikä poikia ole melkeinpä yhtään. Ryhmätöitäkin joutuu/pääsee monesti tekemään niin siinäkinhän sitä tutustuu.

Tuosta tulikin mieleeni, että erityisesti jos (myös) tuhansilla kaltaisillani oululaisilla miehillä on mahdollisuuksia, niin siitähän päästään siihen, ettei naisia ole riittävästi. Henkilökohtaisesti tunnen tasan yhden miehettömän naisen (eräs kaverittareni), eikä häntäkään erityisemmin kiinnosta miehet (olin ihastunut häneenkin, ja hän on itseasiassa ainoa, jolle on olen paljastanut tunteeni - tosin pakon edessä, erään petturi"ystävän" vuoksi). Kaikki muut naiset tuntuvat olevan jo iloisesti ja onnellisesti suhteessa. Vaikka sopivia naisia olisikin, niin en ole ainoa minunkaltainen, ja kilpailutilanne on väistämätön.

No joo, ei sillä että tuntisin kaikki Oulun naiset, mutta jospa arvon (noin kaksikymppiset ja vanhemmat) neidit mietitte vaikka omia kaveripiirejänne, niin en varmaan mene kovinkaan paljoa metsään, jos veikkaan, ettei niissä juurikaan ole vapaita naisia ja jos onkin, niin he ovat niitä tapauksia, joita ei oikeastaan edes kiinnosta?

En tiedä, mitä tämä kaverityttö ajatteli minua suudellessaan. Niin tai näin, niin oli kuitenkin oikein, että estin häntä kuitenkin suutelemasta enempää. Juovuspäissään ei aina tule ajatteleeksi tarpeeksi selkeästi...

black...rose kirjoitti:

Ja ihana suomi24 nakkasi osan viestistä metsään, olipa hän ystävällinen. Enkä enää muista mitä siinä luki mutta jotain fiksua kuitenkin. Joka tapauksessa tsemppiä itse kullekkin, et ainoa yksinäinen ole joka itseään toivottamana tapauksena pitää, jospa tuo edes vähän lohduttais :) Se on jo hyvä piirre miehessä että tahtoo suhteeseen, niin moni vaan mielellään naisia pomputtais ja käyttäis. Toinen hyvä puoli on omien vikojen miettiminen, halu parantaa itseä, tosin tässäkin helposti sitten karkaa mopo vähän käsistä kun ei sitä ihan kaikkea muokata tarvitse. Pitää etsiä itseään ja muuta kakkaa. Blogisi perusteella ihan fiksun oloinen olet ja kun kerran kavereitakin löytyy, nauti siitä, niitäkään kun ei kaikilla ole.

Niin ja kun tuolla teknisellä puolella ei vissiin kauheasti naisia ole, voisi kai harkita jotain kurssia vaikka humanistisella puolella, siellä kun tyttöjä riittää eikä poikia ole melkeinpä yhtään. Ryhmätöitäkin joutuu/pääsee monesti tekemään niin siinäkinhän sitä tutustuu.

Humanistisella puolella ei ole oikein mitään kiinnostavaa... :) Mutta haluan tarkentaa, matematiikka ei kuulu teknilliselle puolelle, vaan luonnontieteelliselle. Ja meillä on, varsinkin matikassa, yllättävän paljonkin naisia. Aloittaneista suurin piirtein puolet on naisia, ja esimerkiksi silloin kun minä aloitin, niin meidät jaettiin pienryhmiin. Esimerkiksi siinä ryhmässä, missä minä olin oli muutama poika, ja yli kymmenen tyttöä. Teknillisellä puolella tilanne on kyllä heikompi, ja niistä harvoistakin tytöistä on varmaan kova kilpailu, veikkaan ma.

Lord_Boredom kirjoitti:

Tuosta tulikin mieleeni, että erityisesti jos (myös) tuhansilla kaltaisillani oululaisilla miehillä on mahdollisuuksia, niin siitähän päästään siihen, ettei naisia ole riittävästi. Henkilökohtaisesti tunnen tasan yhden miehettömän naisen (eräs kaverittareni), eikä häntäkään erityisemmin kiinnosta miehet (olin ihastunut häneenkin, ja hän on itseasiassa ainoa, jolle on olen paljastanut tunteeni - tosin pakon edessä, erään petturi"ystävän" vuoksi). Kaikki muut naiset tuntuvat olevan jo iloisesti ja onnellisesti suhteessa. Vaikka sopivia naisia olisikin, niin en ole ainoa minunkaltainen, ja kilpailutilanne on väistämätön.

No joo, ei sillä että tuntisin kaikki Oulun naiset, mutta jospa arvon (noin kaksikymppiset ja vanhemmat) neidit mietitte vaikka omia kaveripiirejänne, niin en varmaan mene kovinkaan paljoa metsään, jos veikkaan, ettei niissä juurikaan ole vapaita naisia ja jos onkin, niin he ovat niitä tapauksia, joita ei oikeastaan edes kiinnosta?

En tiedä, mitä tämä kaverityttö ajatteli minua suudellessaan. Niin tai näin, niin oli kuitenkin oikein, että estin häntä kuitenkin suutelemasta enempää. Juovuspäissään ei aina tule ajatteleeksi tarpeeksi selkeästi...

Myönnän kyllä että tällä hetkellä on joku mahdoton suhdeinnostus ja kaikki parikymppiset kyhnää ällöttävän onnellisesti toistensa kyljessä, mutta onpa näissä suhteissa miehiä aika lailla yhtä paljon kun naisiakin että siinähän tapauksessa sinkkumarkkinoiden pitäis olla aika tasoissa mitä sukupuoleen tulee. Itse melkein tuntuu ettei niitä sinkkumiehiä ole sitten yhtään tai eivät vaan ole kiinnostuneita. Että luulisi niitä tyttöjäkin jokunen sitten olevan yksin, olenpa minäkin.

Niin ja en ole typerä, en vaan ikinä muista mikä aine on missäkin tiedekunnassa :P

Lord_Boredom kirjoitti:

Tuosta tulikin mieleeni, että erityisesti jos (myös) tuhansilla kaltaisillani oululaisilla miehillä on mahdollisuuksia, niin siitähän päästään siihen, ettei naisia ole riittävästi. Henkilökohtaisesti tunnen tasan yhden miehettömän naisen (eräs kaverittareni), eikä häntäkään erityisemmin kiinnosta miehet (olin ihastunut häneenkin, ja hän on itseasiassa ainoa, jolle on olen paljastanut tunteeni - tosin pakon edessä, erään petturi"ystävän" vuoksi). Kaikki muut naiset tuntuvat olevan jo iloisesti ja onnellisesti suhteessa. Vaikka sopivia naisia olisikin, niin en ole ainoa minunkaltainen, ja kilpailutilanne on väistämätön.

No joo, ei sillä että tuntisin kaikki Oulun naiset, mutta jospa arvon (noin kaksikymppiset ja vanhemmat) neidit mietitte vaikka omia kaveripiirejänne, niin en varmaan mene kovinkaan paljoa metsään, jos veikkaan, ettei niissä juurikaan ole vapaita naisia ja jos onkin, niin he ovat niitä tapauksia, joita ei oikeastaan edes kiinnosta?

En tiedä, mitä tämä kaverityttö ajatteli minua suudellessaan. Niin tai näin, niin oli kuitenkin oikein, että estin häntä kuitenkin suutelemasta enempää. Juovuspäissään ei aina tule ajatteleeksi tarpeeksi selkeästi...

Tietääkseni Suomen väestön sukupuolijakauma on aika tarkkaan fifty-fifty. Joten ei ole mahdollista, että varattuja naisia olisi huomattavasti enemmän kuin varattuja miehiä. Varsinkin kun homoseksuaalisuus on miehillä yleisempää.

Von der Bitch kirjoitti:

Tietääkseni Suomen väestön sukupuolijakauma on aika tarkkaan fifty-fifty. Joten ei ole mahdollista, että varattuja naisia olisi huomattavasti enemmän kuin varattuja miehiä. Varsinkin kun homoseksuaalisuus on miehillä yleisempää.

Et ota huomioon, että monilla pelimiehillä on useampi nainen samaan aikaan. Eikä lesbouskaan kovin harvinaista tunnu olevan.

Lord_Boredom kirjoitti:

Et ota huomioon, että monilla pelimiehillä on useampi nainen samaan aikaan. Eikä lesbouskaan kovin harvinaista tunnu olevan.

Ja, mikä vielä horjuttaa tasapainoa on se, että monilla naisilla on poikaystävä ulkomailta. Tietenkään en minäkään rajaa tyttöystäväehdokkaita suomalaisiin (joskin suomalainen nainen on lähinnä sydäntäni), mutta köyhänä opiskelijana sitä ei noin vain lähdetäkään etsimään tyttöystävää Turkmeniasta. Ja Suomeen saapuu käsittääkseni kohtuullisen vähän ulkomaalaisia naisia suhteessa ulkomaalaisiin miehiin, ja niistäkin osa saapuu poikaystävän/aviomiehen kanssa.

Lord_Boredom kirjoitti:

Ja, mikä vielä horjuttaa tasapainoa on se, että monilla naisilla on poikaystävä ulkomailta. Tietenkään en minäkään rajaa tyttöystäväehdokkaita suomalaisiin (joskin suomalainen nainen on lähinnä sydäntäni), mutta köyhänä opiskelijana sitä ei noin vain lähdetäkään etsimään tyttöystävää Turkmeniasta. Ja Suomeen saapuu käsittääkseni kohtuullisen vähän ulkomaalaisia naisia suhteessa ulkomaalaisiin miehiin, ja niistäkin osa saapuu poikaystävän/aviomiehen kanssa.

Tilastojen valossa naisten avioliitot ulkomaalaisten miesten kanssa eivät ole juuri yleisempiä kuin miesten avioliitot ulkomaalaisten naisten kanssa. Tietty seurustelusta on vaikeampi pitää kirjaa, mutta jos maahanmuuttajia Suomessa on joku 2% väestöstä niin tilastollisesti ne vievät aika vähän naisia. Varsinkin kun monilla on nainen omasta takaa. Ja totta puhuen pelimiesten naisilla on yleensä myös useampi pelimies kierroksessa. Niin minä ainakin toimin, tyhmä kun en ole. Miksi sitoutua jos toinen ei sitä tee?

Kirjoituksiesi perusteella vaikutat sellaiselta ukolta, jonka kanssa voisin ihan hyvin lähteä ulos. Että toivo ei ole menetetty. Jos minä lähtisin, niin lähtisi varmasti moni muukin.

Lord_Boredom kirjoitti:

Ja, mikä vielä horjuttaa tasapainoa on se, että monilla naisilla on poikaystävä ulkomailta. Tietenkään en minäkään rajaa tyttöystäväehdokkaita suomalaisiin (joskin suomalainen nainen on lähinnä sydäntäni), mutta köyhänä opiskelijana sitä ei noin vain lähdetäkään etsimään tyttöystävää Turkmeniasta. Ja Suomeen saapuu käsittääkseni kohtuullisen vähän ulkomaalaisia naisia suhteessa ulkomaalaisiin miehiin, ja niistäkin osa saapuu poikaystävän/aviomiehen kanssa.

En usko että mikään noista lopen niin paljon pitää paikkaansa. Pelimiehiä tuskin niin paljoa oikeasti on tai ainakaan sellaisia jotka ihan tosissaan kahta tai enempää naista kerralla varaisivat, jos käyvät jotain naista välillä pyörittämässä niin ei se naisesta varattua tee. Ulkomaalaisiakaan ei voi syyttää, totta niissä yhtä paljon on naisia kun miehiä niinkuin lopen muissakin ryhmissä. Eikä niitä sinkkumiehiä vaan ole Oulussa, usko kun sanon, minähän se niitä etsin etkä sinä :P Että apajille vaan. Niistä muutamista sinkkumiehistä mitä on niin suurin osa on oikeasti sitoutumiskammoisia tai juuri näitä pelimies wannabe luusereita joita ei kukaan fiksu nainen tosissaan tahdo katsella. Bitchin kanssa olen samaa mieltä, näin ajatellen sulla on erittäin hyvät mahdollisuudet jos kerran oikeasti haluat sitoutua ja olla tyttöystäväsi kanssa, itse ainakin pidän sitä kauhean tärkeänä ja harva nainen vapaaehtoisesti tahtoo olla jonkun henkisesti 8-vuotiaan miehen seksileluna. Kyllä meitä naisia oikeasti on, sinne vaan sekaan.

Von der Bitch kirjoitti:

Tietääkseni Suomen väestön sukupuolijakauma on aika tarkkaan fifty-fifty. Joten ei ole mahdollista, että varattuja naisia olisi huomattavasti enemmän kuin varattuja miehiä. Varsinkin kun homoseksuaalisuus on miehillä yleisempää.

Suomessa syntyy 104 poikaa jokaista sataa tyttölasta kohden. 50-50 -tilanne löytyy vasta melkein kuusikymppisten ikäluokasta. Sitä vanhemmissa alkaa sitten naisia olemaan enemmän koska miehet kuolevat nuorempina.

Kun tarkastellaan naimattomia miehiä ja naisia, ovat lukemat vielä ankeampia nuorten miesten kannalta.

black...rose kirjoitti:

En usko että mikään noista lopen niin paljon pitää paikkaansa. Pelimiehiä tuskin niin paljoa oikeasti on tai ainakaan sellaisia jotka ihan tosissaan kahta tai enempää naista kerralla varaisivat, jos käyvät jotain naista välillä pyörittämässä niin ei se naisesta varattua tee. Ulkomaalaisiakaan ei voi syyttää, totta niissä yhtä paljon on naisia kun miehiä niinkuin lopen muissakin ryhmissä. Eikä niitä sinkkumiehiä vaan ole Oulussa, usko kun sanon, minähän se niitä etsin etkä sinä :P Että apajille vaan. Niistä muutamista sinkkumiehistä mitä on niin suurin osa on oikeasti sitoutumiskammoisia tai juuri näitä pelimies wannabe luusereita joita ei kukaan fiksu nainen tosissaan tahdo katsella. Bitchin kanssa olen samaa mieltä, näin ajatellen sulla on erittäin hyvät mahdollisuudet jos kerran oikeasti haluat sitoutua ja olla tyttöystäväsi kanssa, itse ainakin pidän sitä kauhean tärkeänä ja harva nainen vapaaehtoisesti tahtoo olla jonkun henkisesti 8-vuotiaan miehen seksileluna. Kyllä meitä naisia oikeasti on, sinne vaan sekaan.

Minulla tietysti kieltämättä on täysin uniikki, oman alemmuudentuntoni värittämä kuva. Vapaita naisia ei ole paljolti siitä syystä, että oletan jokaisen olevan varattu pienimmästäkin vihjeestä. "Kas, tyttö istuu pojan seurassa, voin siis heittää toiveet". "Kas, tyttö puhuu puhelimeen - arvatenkin poikaystävälle, no niin taas".

Toisaalta aina kun olen tutustunut tyttöihin, joko oikeassa elämässä tai Internetissä (enimmäkseen Internetissä), niin lähes kaikki ovat olleet varattuja. Silloin kun he eivät ole olleet varattuja, niin joko he ovat asuneet toisella puolella Suomea (etäsuhde ei kuulosta kovin hyvältä ajatukselta), tai ovat olleet hieman, öh, arvelluttavia tapauksia, tai molempia. Niin ja sitten yksi, johon ihastuin, ja joka kertoi olevansa ihastunut minuun, mutta homma kaatui tytön omiin komplikaatioihin ja pelkoihin, joille en mahtanut mitään (varsinkin, kun tyttö katkaisi yhteydenpidon pitkäksi aikaa tunteidenpaljastuksen jälkeen).

Tyttöjen kannalta huono, etteivät he koskaan saa tietää minun olevani tosissaan heidän suhteen, ja että etsin jotain muuta(kin) kuin seksiä. Paitsi jos kirjoittelen nimimerkillä itsesäälinpitoisia viestejä Internetiin.

Kai se on vain toivottava parasta :)

Ilahduttavaa huomata, että elämän voi muuttaa totaalisesti verrattain lyhyessä ajassa.

Sanoisin kyllä, etten koe itseäni muotimasentuneeksi (huom! Toisaalta en kovin syvästi masentuneeksikaan), jolloin saattaa olla aika vaikea vain lopettaa angstaus. Toisaalta taas itsesääli ja muut ovat itseään ruokkiva kierre.

Olet oikeassa myös siinä, että naiset, jotka muutaman viime vuoden aikana ovat saaneet minut tuntemaan jotain enemmän kuin muut, ovat olleet jos ei nyt ujoja, niin ei nyt mitään rohkeita ja äärimmäisen ekstroverttejäkään.

Voi apua, oon treffipalstojen angstihirviö ^_^

Mutta pitää sitä miehessä vähän angstia olla, ainakin itse tätä mieltä oon. Mieluummin vähän epävarma kun ärsyttävän itsevarma joka ei halua itsessään mitään parantaa tai muuttaa. Laihduttaminenkin on vähän kakspiippuinen juttu, olinpa itsekkin edes vähän suositumpi kun laiha olin mutta liekkö kukaan niistäkään miehistä sitten luonteestani yhtään välitti ja kuka sitä pinnallisen suhteen tahtoo? Vaikka totta kyllä oisi että laihduttuaan ja angstin pois nakattuaan niitä kumppaniehdokkaita ois enemmän. Mutta kuinka aitoa se sitten on, sitä ei voi tietää. Riskinsä vähän kaikessa.