Joskus näinkin

murinat ja mutinat kuuluvat kauas, mutta harvoin täällä tullaan kehumaan anoppeja, vaikka syytä olisi. Anopissa ihanin asia on se, että hän on myös mummu lapsille.

Anoppeja on tasan yhtä moneen junaan kuin ihmisiä muutenkin. Kysy toki mieheltäsi, oliko hänen äitinsä tunkeileva pirttihirmu vai hemmotteleva enkeli =)

Minulta kyllä anoppi löytyy, mutta kaikkien näiden vuosienkaan jälkeen rouva ei tiedä minusta muuta kuin lempinimeni. Ei ole koskaan kysynyt enkä ole viitsinyt mennä esittelemään itseäni tyyliin "Hei, olen Anne. Opiskelen siellä sun täällä ja ikää on niin ja niin paljon... harrastuksiini kuuluu plaplapla..." Mieskään ei minusta ole erityisemmin kertonut, ei siellä puolella sukua ole tapana. Ketään ei kiinnosta =) Aikani ihmettelin, mutta sitten ajattelin että samapa se. Parempi kai anoppi kuin ilmaa kuin sellainen monsterianoppi mistä täällä puhutaan. Enkelianopilta hän ei oikein vaikuta, inhoaa ihmiskontakteja =)

Itselläni oli sopivan etäiset välit anoppiin. Välimatkaa 250km ja vierailimme hänen luonaan noin kerran kuussa. Välimme olivat sopivan etäiset, hän kuunteli, jos halusin kertoa jotain, hän ei udellut, kyseli joskus kuulumisia. Ei ängennyt kylään. Kaikki meni hyvin. Sitten hän sairastui syöpään ja kaikenlaista myllerrystä oli sairauden aikana, mutta välit olivat suht ok. Olimme kotisaattohoitamassa häntä kuoleman tulon viimeisinä vuorokausina. Saimme vaihtaa vielä viimeiset sanat, hän kiitti olemassaolostani ja kertoi, että olisin/olen paras miniä ja vaimo juuri hänen ko. pojalleen. Se oli kauniimpia asioita, mitä voi kuulla siinä tilanteessa. Itse toivotin hyvää matkaa. Ikävöin häntä. Muistelen suurella lämmöllä. Harmittelen, että jos saamme lapsia, anoppi ei tule olemaan osa heidän elämää.