Olen ollut 2 vuotta kihloissa avomieheni kanssa ja sinä aikana on tullut varsin hyvin ilmi, millainen avomiehen äiti todellisuudessa on. Anoppi on ollut mielisairaalassa silloin tällöin, ja ymmärrän kyllä, ettei se ole hänen vikansa että hän on henkisesti sairas. Välillä tilanne oli ihan hyvä, mutta nyt anoppi vaikuttaa aivan kyllästyneeltä elämäänsä: hän makaa päivät sohvalla ja komentelee muita. Hän pelkää jatkuvasti, että hänen kotiinsa murtaudutaan (ovissa on jos jonkinlaista lukkoa ja ketjua plus varashälyttimet), ja väittää että joku käy kodissaan jättämässä erilaisia merkkejä ja uhkailuja, että milloin ja miten joku hyökkää sinne.
Minun ja anopin välit ovat koko ajan olleet kireät. Aluksi hän kuvitteli, että aion vain hankkiutua raskaaksi ja keplotella siten hänen poikansa rahat. Hän pitää poikaansa (23v.) ihan pikkulapsena, eikä ollenkaan ymmärrä, että hän kyllä osaa tehdä jo omat päätöksensä itse. Hän on aina sorkkimassa kaikkia asioitamme. Muiden lastensa (2 jo aikuista naista) asioihin hän ei puutu.
Tähän saakka kylässä käynnit ovat joten kuten sujuneet, mutta viime reissu oli kerrassaan kamala. En tiedä johtuuko se mielialalääkkeistä vai mistä, mutta anoppi ei enää välitä yhtään edes meidän turvallisuudestamme, saati omastaan. Anoppi asuu parin tunnin ajomatkan päässä, ja meillä ei ole omaa autoa, joten kuljemme matkan junalla tai anopin ja tämän miesystävän kyydillä. Nyt huomasimme, että anopin autosta oli eturenkaat aivan kuluneet, kuvioita ei ollut enää ollenkaan jäljellä! Anoppi halusi väen vängällä viedä meidät autollaan kotiin, vaikka vettä satoi kaatamalla ja renkaat olivat sellaisessa kunnossa. Anopin omasta mielestä renkaat ovat "ihan hyvät". Anoppi suuttui ihan älyttömästä kun emme suostuneet siihen autoon nousemaan, niin kuin aina, jos joku vähänkin sanoo jotain vastaan. Hän ei ollenkaan ymmärrä, miten vaarallista sellaisella autolla on ajaa, ja kun avomieheni asiasta huomautti, oli vastaus "perkele, kyllä minä ajaa osaan". Todellisuudessa anoppini ei saisi ajaa autolla ollenkaan lääkityksensä takia. Riidan lopputulos oli se, että anoppi lähti suutuspäissään ulos, kaatui ja nyt on sitten jalka poikki useammasta kohdasta. Kun avomieheni soitti myöhemmin illalla sairaalaan, anoppi totesi että olemme nyt varmaan tyytyväisiä kun pääsimme junalla kotiin! Tämä välikohtaus oli pahin tähän mennessä, vaikka kaikenlaista vaaratilannetta on matkan varrella jo ehtinyt syntyä muutenkin.
Nyt olen alkanut miettiä, että miten tästä eteen päin. Erityisesti on alkanut huolestuttaa miten sitten käy, kun joskus saamme lapsen. Vauvaa en halua anopin kotiin viedä ollenkaan, kun mistään ei välitetä mitään (talo aina siivoamatta, ruuat usein vanhentuneita, piha täynnä lasin siruja ja auton romuja...). Jos itse saisin päättää, pistäisin välit kokonaan poikki. Kuitekin se tuntuu epäreilulta, onhan hän kuitenkin kihlattuni äiti, eikä se varsinaisesti ole anopin vika, että hän on mielisairas. Itse hän ei kuitenkaan ymmärrä sitä, että on sairas vaan luulee että kaikki on yhtä suurta salaliittoa. Usein tuntuukin turhalta kantaa anopista huolta, kun hän ei itse suhtaudu mihinkään myötämielisesti.
Anopin miesystävä on ollut kuvioissa mukana jo viitisen vuotta, ja mies on pitänyt parhaansa mukaan huolta anopistani ja tämän talosta. Kiitokseksi hän on saanut pelkkää haukkumista ja kiroamista, että kuika paska äijä tämä on. Nyt miesystävä on saanut tarpeekseen, ja aikoo muuttaa pois kunhan anopin jalka tulee kuntoon. Sitten anoppi jää yksin isoon omakotitaloon maaseudulle pelkoineen. Pelkään, että meidän elämämme menee sitten anopin hoitamiseen. Rakastan avomiestäni, mutta tämä asia hiertää jo meidänkin välejämme todella paljon. Miten tästä oiken selvitään?
Minun ja anopin välit ovat koko ajan olleet kireät. Aluksi hän kuvitteli, että aion vain hankkiutua raskaaksi ja keplotella siten hänen poikansa rahat. Hän pitää poikaansa (23v.) ihan pikkulapsena, eikä ollenkaan ymmärrä, että hän kyllä osaa tehdä jo omat päätöksensä itse. Hän on aina sorkkimassa kaikkia asioitamme. Muiden lastensa (2 jo aikuista naista) asioihin hän ei puutu.
Tähän saakka kylässä käynnit ovat joten kuten sujuneet, mutta viime reissu oli kerrassaan kamala. En tiedä johtuuko se mielialalääkkeistä vai mistä, mutta anoppi ei enää välitä yhtään edes meidän turvallisuudestamme, saati omastaan. Anoppi asuu parin tunnin ajomatkan päässä, ja meillä ei ole omaa autoa, joten kuljemme matkan junalla tai anopin ja tämän miesystävän kyydillä. Nyt huomasimme, että anopin autosta oli eturenkaat aivan kuluneet, kuvioita ei ollut enää ollenkaan jäljellä! Anoppi halusi väen vängällä viedä meidät autollaan kotiin, vaikka vettä satoi kaatamalla ja renkaat olivat sellaisessa kunnossa. Anopin omasta mielestä renkaat ovat "ihan hyvät". Anoppi suuttui ihan älyttömästä kun emme suostuneet siihen autoon nousemaan, niin kuin aina, jos joku vähänkin sanoo jotain vastaan. Hän ei ollenkaan ymmärrä, miten vaarallista sellaisella autolla on ajaa, ja kun avomieheni asiasta huomautti, oli vastaus "perkele, kyllä minä ajaa osaan". Todellisuudessa anoppini ei saisi ajaa autolla ollenkaan lääkityksensä takia. Riidan lopputulos oli se, että anoppi lähti suutuspäissään ulos, kaatui ja nyt on sitten jalka poikki useammasta kohdasta. Kun avomieheni soitti myöhemmin illalla sairaalaan, anoppi totesi että olemme nyt varmaan tyytyväisiä kun pääsimme junalla kotiin! Tämä välikohtaus oli pahin tähän mennessä, vaikka kaikenlaista vaaratilannetta on matkan varrella jo ehtinyt syntyä muutenkin.
Nyt olen alkanut miettiä, että miten tästä eteen päin. Erityisesti on alkanut huolestuttaa miten sitten käy, kun joskus saamme lapsen. Vauvaa en halua anopin kotiin viedä ollenkaan, kun mistään ei välitetä mitään (talo aina siivoamatta, ruuat usein vanhentuneita, piha täynnä lasin siruja ja auton romuja...). Jos itse saisin päättää, pistäisin välit kokonaan poikki. Kuitekin se tuntuu epäreilulta, onhan hän kuitenkin kihlattuni äiti, eikä se varsinaisesti ole anopin vika, että hän on mielisairas. Itse hän ei kuitenkaan ymmärrä sitä, että on sairas vaan luulee että kaikki on yhtä suurta salaliittoa. Usein tuntuukin turhalta kantaa anopista huolta, kun hän ei itse suhtaudu mihinkään myötämielisesti.
Anopin miesystävä on ollut kuvioissa mukana jo viitisen vuotta, ja mies on pitänyt parhaansa mukaan huolta anopistani ja tämän talosta. Kiitokseksi hän on saanut pelkkää haukkumista ja kiroamista, että kuika paska äijä tämä on. Nyt miesystävä on saanut tarpeekseen, ja aikoo muuttaa pois kunhan anopin jalka tulee kuntoon. Sitten anoppi jää yksin isoon omakotitaloon maaseudulle pelkoineen. Pelkään, että meidän elämämme menee sitten anopin hoitamiseen. Rakastan avomiestäni, mutta tämä asia hiertää jo meidänkin välejämme todella paljon. Miten tästä oiken selvitään?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sanoit, että ei ole varsinaisesti anoppisi vika, että on mileisairas. Se EI ole anoppisi vika lainkaan. Mielisairautta ei voi itse tahallisesti aiheuttaa. Jos anoppisi saisi valita, valitsisi hän varmasti terveen elämän. Heillä on usein todella ahdistunut olo.
Ymmärrän, että tuo hiertää välejä pahasti. Jos kuitenkin jotenkin pystyisitte ajattelemaan tosiaankin niin, että käytös johtuu sairaudesta. Nyt häneltä on lähdössä mies matkoihinsa, mitäs sitten jos/kun tekin vielä katkaisisitte välinne häneen?
Jos tilanne on tosiaankin ahdistava ja paha, ilmenee vaaratilanteita ja vainoharhaisuutta, niin eikö olisi aika puhua hoitohenkilökunnan kanssa asiasta. Eikö olisi mahdolista päästä jonkinlaiseen hoitokotiin yms. Tiedän, että tilanne niissäkin huono. En kuitenkaan anoppia ihan tuon takia jättäisi.
Lapselle voi ottaa vaikka omat eväät mukaan kyläilyreissulle ja eiköhän se ole sitten sen ajan murhe. Eikö anoppi koskaan kyläile teillä?
Kuten täältäkin saa lukea, niin kyllä niitä terveitäkin ja tahallaan erittäin ilkeitä anoppeja löytyy (varmasti myös miniöitä). Nyt kuitenkin on kyse selvästä sairaudesta ja mielestäni asiaan pitäisi suhtautua sen mukaan.
Jos todella haluatte auttaa anoppianne, saakaa hanet hoiton keinolla milla hyvaansa. Vaikka teidan taytyy pyytaa, rukoilla, kerjata, tehkaa se. Miehesi on avainasemassa tekemaan tuon, onhan potilas hanen aitinsa.
Jos kuitenkin kaikesta huolimatta ette onnistu,lopettakaa vierailut hanen luonaan kokonaan. On paljon tehokkaampaa ja kaikkia osapuolia hyodyttavampaa pitaa yhteytta puhelimitse, vaikka kerran viikossa soittaa ja tarkistaa etta hanelta ei puutu mitaan.
Jos han kertoo kyvyttomyydestaan hoitaa talouttaan , maksakaa siivooja kerran viikossa puhdistamaan.
Syytoksien tulvaa te ETTE saa kuunnella, keskustelun kaannyttya siihen suuntaan joko vaihdatte puheenaihetta (Taysin iloisella aanella ja kohteliaasti) tai vain sanotte etta: "joku koputaa oveen taytyy menna katsomaan joten voi oikein hyvin ja seuraavalla kerralla lisaa." Ja sitten puhelu poikki, EI mitaan lisaselityksia.
lääkkeitään lainkaan? Silloin, kun on kyseessä potilas, joka ei tunne itseään sairaaksi tulee helposti tilanne, että kotihoito ja lääkitys jäävät väliin. Ja kierre on valmis. Välillä sairaalaan ja sitten kotiin, kun on parempi ja taas takaisin... Koittakaa jaksaa. Kotisairaanhoitokin saattaisi olla avuksi siivoojan lisäksi.
Kiitos kaikille vastanneille.
Keskustelimme eilen avomieheni kanssa pitkään aiheesta. Itse olen sitä mieltä, että vaikka anopin mielisairaus ei ole hänen oma vikansa, se ei saa olla mikään syy tai oikeutus sille, että hän saa höykyttää muita ja asettaa muut vaaraan. Anoppi on ihan oikeasti todella hurja näky suuttuessaan, ja eilen avomiehenikin myönsi, että hän oikeasti pelkää puhua äitinsä kanssa, koska tämä räjähtää heti pienimmästäkin kommentista. Sen takia anopin lapset eivät varmaan ole oikein tahtoneet edes nähdä äitinsä tilannetta, eikä kukaan uskalla puuttua asiaan. Ainoa, joka on pistänyt anopille kunnolla vastaan on anopin miesystävä, joka sitten onkin saanut kaikki anopin vihat niskaansa. Ei anoppi siis kuitenkaan väkivaltaiseksi ala, mutta se raivo on ihan uskomaton kun se tulee, koskaan en ole vastaavaa nähnyt. Hänen silmänsäkin muuttuvat todella pelottavan näköisiksi.
Anopin miesystävä epäilee, että anoppi ei ota lääkkeitään. Jos asian yrittää ottaa puheeksi, tulee siitä vain tappelu ja anoppi sanoo aina suutuspäissään miesystävälleen, että tämä saa pakata tavaransa ja häipyä. Miesystävä on kuitenkin tähän mennessä kestänyt kaiken, koska hän oikeasti välittää anopista, mutta nyt on hänelläkin ihan ymmärrettävästi tullut raja vastaan. Anoppi ei kerta kaikkiaan kuuntele mitään. Lapset ja miesystävä ovat yrittäneet hänelle kaikin eri keinoin selittää esim. sitä, ettei kukaan ole käynyt hänen kotonaan jättämässä mitään merkkejä, ja että jos joku kotiin murtautuisikin, niin kyllä sieltä sitten ne tavarat olisi jo viety eikä vaan siirretty ja jätetty merkkejä.
Muista lapsista en tiedä, mutta avomieheni sanoi eilen, ettei uskalla tehdä mitään koska pelkää että äitinsä inhoaa häntä koko loppuikänsä jos äiti pakotetaan laitokseen. Minä en halua asiaan sen enempää sekaantua, koska eihän asia varsinaisesti ole minun asiani. Toki olen avomieheni tukena, ja haluan kyllä auttaa hänen äitiään vaikka meillä ei niin lämpimät välit olekaan. Luulen, että eilen sain kuitenkin avomieheni miettimään asioita. En halua kuitenkaan hänelle liian kärkkäästi tuoda omia mielipiteitäni ilmi, sillä tahdon että avomieheni kuitenkin tekee päätöksensä itse miten parhaaksi näkee eikä heti siten miten minä asian näen. Kehotin kuitenkin häntä miettimään, kumpi on parempi: se, että hänen äitinsä vihaa häntä (ainakin jonkin aikaa) kun äiti pakotetaan hoitoon (jonka seurauksena äitinsä tila varmasti paranisi) vai se, että äiti joskus saa jonkun kohtauksen ollessaan yksin kotona ja tekee ties mitä (kerran anoppi oli näkevinään että hänen taloonsa oltiin hyökkäämässä kun hän oli yksin kotona. En tiedä mitä hän silloin tarkkaan ottaen teki, mutta sen tapahtuman seurauksena hän vietti kuukauden laitoksessa).
Nyt ei kai muuta voi tehdä asialle kuin odotella. Avomiehen tarkoitus oli viime vierailun jälkeen laittaa äiti-poika suhde pienelle erätauolle ja hoitaa yhteydenpito puhelimitse. Nyt kun anopin jalankin piti vielä kaikessa hässäkässä mennä poikki, ei tuokaan onnistu. Pakkohan anoppia on käydä nyt katsomassa, kun hän joutuu nyt olemaan kipsissä monta viikkoa. Siivoojan tai muun avustajan palkkaaminenkin tuntuu käytännössä aika mahdottomalta. Ensinnäkin olen aivan varma, ettei anoppi siihen suostuisi ja toiseksi on sitten se ongelma, että kuka sen kustantaisi. Minä ja avomieheni olemme vasta vähän päälle kaksikymppisiä opiskelijoita, ja meillä on lainaa jo muutenkin. Avomiehen siskoilla saattaisi olla varaa maksaa, mutta emmehän me voi mennä heille sanomaan, että "maksakaa te, ei meillä ole rahaa".
Kaipa tämä tilanne joskus ratkeaa, suuntaan taikka toiseen. Mutta sen vaan sanon, että vaikka yritän ymmärtää kuinka vaikeaa anopilla on ja että hän varmasti on todella ahdistunut, niin kyllä tämä on todella raskasta myös kaikille meille muillekin.
Miehesi pitäisi nyt ottaa yhteyttä sisariinsa ja kertoa heillekin mistä on kyse. Heidän tulisi yhdessä miettiä miten äitinsä suhteen tekevät. Ei tämä yksin teidän ongelma saa olla.
Antaisitte arvoa miesystävälle, joka jaksaa anoppia auttaa ja olla hänen rinnallaan tässä tilanteessa.
Kyllä sisarusten tulisi neuvotella miesystävän kanssa äidin hoitoon saattamisesta eikä jättää miestä yksin ja ainoana taistelemaan äidin sairauden kanssa.