En osaa sanoa, miten onnistuisin naisen kanssa elämään suhteessa, jos sellaisen sattuisin löytämään. Olen asunut yksin yli kymmenen vuotta, mutta tämä olotila ei ole sitä, mitä sisimmässäni haluan. Tänä aikana ei ole ollut edes yhden yön juttua tai mitään muutakaan. Romantiikasta puhumattakaan! Eli onko kellään kokemusta suhteesta pitkän yksinelämisen jälkeen?
Pitkä yksinolokausi
Anonyymi-ap
14389
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ajattelin vaan, että jos jostain kumman syystä nainen löytyisi, osaako häntä enää käsitellä, kun kokemus on yli kymmenen vuoden takaa? Silloin vielä osasin ja kehuja sain.
Ei se unohdu. Jos osaat tai saat rauhassa seurata tunteitasi. Niin kyllä ne kertoo mitä teet sitten. Ei sellaisia asioita voi oikein etukäteen miettiä. Kun ne tapahtuu kuitenkin sitten omia aikojaan. Ja ihan yhtä uusi se tilanne olisi sille naisellekin. Kun olisitte uusi pari. Että voisihan se olla. Että joutuisitkin huomaamaan että se nainen voisi olla enemmän tukea tarvitseva kuin itse sen asian suhteen. Ei voi tietää. Mutta erilaisia skenaarioita voi miettiä.
Turhaa pohdintaa. Aina se on uuden ihmisen kanssa opettelua oli edellisestä suhteesta sitten vuosi tai kymmenen vuotta.
Toi on ihan totta. Mitä yllä puhuttiin tosta että on uuden opettelua aina. Mutta kyllä näistäkin olisi hyvä puhua. Ei se mikään ihme ole. Että miettii asiaa. Olisi oikeastaan ihmeellistä että ei miettisi. Ihminen kuitenkin tottuu aina. Siinä pitäisi varata itselleen joku tottumis aika. Koska lopulta sinkkuna eläminenkin on tai voi olla hyvin itsekeskeistä elämää. Ei tarvitse ottaa muita huomioon. Ja sitten pitäisikin yht äkkiä osata ja joustaa ja opetella paljonkin uutta. Realistisesti. Jos miettii asiaa. Niin toki se voi käydä suht helpostikin kaikki. Mutta parempi olisi hyväksyä se jo etukäteen. Että voi olla raskastakin. Ja olla sen kanssa ok. Ja osata viestiä sille toiselle mitä käy läpi ja miksi. Naisille kaikista tärkeintä on kuitenkin se viestiminen rehellisesti. Jos naisen jättää pohtimaan yksin jotakin kun mies ei puhu. Se voi olla että luulee, ettei toista kiinnosta tarpeeksi. Naiset ovat hoivaavia. Anna siis naiselle selkeä työ. Mihin tarvitset mitäkin ymmärrystä tai tukea. Tai missä tarvitset tilaa ja omaa rauhaa. Toi on kyllä jännä miettiä että siinä voisi periaatteessa mennä vähän pääkin jopa sekaisin alkuun ainakin. Aikamoisia tunne ylläreitä voisi paukata pintaan ja seiniä nousta emotionaalisesti ja yllättäen. Kun miettisi oikeastaan rajoja uudelleen vähän kaikessa. En tiedä. Yritän tässä kuvitella mahdollisia skenaarioita. Lieneekö niissä sitten mitään todenperäisyyttä omasi mahdollisen kanssa niin en tietenkään tiedä. Ehkä se romantiikka olisi kuitenkin se ei nyt helpoin. Mutta jotenkin se yllättävän yksinkertaisin asia mikä kuitenkin auttaisi noissa muissa jutuissa ja muutoksissa eteenpäin. Tässä nyt vaan jotain pohdintaa aiheesta.
Viihdyn yksin. Olen hyvin itsenäinen. Vaikea olisi luopua itsenäisyydestä.
Täällä toinen samanlainen.
Taiat narrata! Mene katteleen!
Ei se yhdessäolo niinkään, eikä joku romantiikka tmv. Nuo tulevat aikalailla luonnostaan, kun toisen kanssa on hyvä olla. Kuten todettiin jo aiemmin, niin uusi ihminen vaatii aina opettelua, mutta onneksi se tulee ihan luonnostaan kuitenkin.
Ongelma on pikemmin sellaisessa pidempiaikaisessa yhdessäolossa tai varsinkin jos pitäisi asua yhdessä. Silloin se pidempi yksinolo näkyy ja jokaisella on omia pinttyneitä tapojaan ja toista voi olla vaikea tajuta ottaa huomioon niissä arkisissa jutuissaan.
Se on se itsenäisyys. Mistä sinkku tarraa kiinni kyllä viimeisillä voimillaan. Se vapaus. Mutta se on toisaalta sekin harhaa. Ehkä realistisinta olisi alkuun ajatellen olla muuttamatta aluksi yhteen ja pitää omat asunnot. Mutta toisaalta. Siihen se monesti sitten jääkin. Sinkku tarraa kiinni siihen tuttuun. Ja omaan maailmaan. Kunhan taas pohdin. Joku pakko paita pitäisi olla ja kuoleman uhalla uudelleenkoulutus leirille vietävä. Ahdistaa edes itsekkään miettiä. Mikä siinäkin. On.
Kyllä täytyy tunnustaa. Että ajatus siitä. Että joku voisi vaikuttaa esimerkiksi siihen mitä teen käytännössä. Tai jonkin tilan luovuttaminen toiselle päätäntävaltaan missään vaikka sehän olisi jaettua. Tuntuu siltä että hyppään mieluummin vaikka kaivoon. On se vaan jännä. Kun rupeaa pohtimaan. Niin löytää itsestään pienen despootin. Huvittavaa.
Kyllä aloittajana luulen, että vaikeinta kuitenkin/ehkä/en tiedä ylivoimaisesti on löytää nainen kuin miten hänen kanssaan elää. Ei varmaankaan yhteen ensi alkuun. Sen verran itsekkäitä tapoja on kehittynyt kymmenen vuoden aikana. Jotenkin vaan haluaisi luopua tästä ns. helposta elämästä. Kun sitä jonkin verran on vielä jäljellä.
Kun löytyy se tietty niin kaikki varmaan menis kuin itsestään. Kun vaan löytyisi se mies joka haluaa ja uskaltaa tutustua ja yrittää.
Joka välittää.
Entä minä, aloittaja? Löytyisikö minusta se mies sinulle?
Tästä syystä en itse uskalla lähestyä naista ettei mee reisille ruikkimiseks ja munakin on pieni (14cm), kiitos edelliselle pihtari-akalle mun itsetunto on täysin olematon kun vuosikaudet akka pitäny selibaatissa