Tilanne on tämä...
Olen seurustellut nelisen vuotta... emme asu yhdessä, sillä asun edelleen kotona.. olen 19-vuotias, opiskelemaan lähdössä.
Vaikka seurustelen, olen katsellut yhden miehen perään... hän on 25-vuotias. Olen myös kuullut hänen hyvältä kaverilta (luotettavalta), että hän on ihastunut minuun.
Mitä ihmettä mä teen?
Tietysti täällä sitä on vaikea valmiita vastauksia mulle antaa, sillä minun tarvitsee ne itse löytää... mutta miltä "tarinani" teistä kuulostaa?
omia kokemuksia?
onko tämä vain ohimenevä pikku ihastus, joka sattuu joskus jokaisen kohdalle vai täysin älytöntä kun kerta jo seurustelen??
Tää tilanne tuntuu vain niin hölmöltä... Minä kun en ole seurustellut ennen kenenkään muun kanssa... niin on vaikea ns. verrata/tietää elämästä yhtään mitään! :)
kertokaa te iäkkäämmät ja viisaammat jos siitä olisi jotain apua...
Olen seurustellut nelisen vuotta... emme asu yhdessä, sillä asun edelleen kotona.. olen 19-vuotias, opiskelemaan lähdössä.
Vaikka seurustelen, olen katsellut yhden miehen perään... hän on 25-vuotias. Olen myös kuullut hänen hyvältä kaverilta (luotettavalta), että hän on ihastunut minuun.
Mitä ihmettä mä teen?
Tietysti täällä sitä on vaikea valmiita vastauksia mulle antaa, sillä minun tarvitsee ne itse löytää... mutta miltä "tarinani" teistä kuulostaa?
omia kokemuksia?
onko tämä vain ohimenevä pikku ihastus, joka sattuu joskus jokaisen kohdalle vai täysin älytöntä kun kerta jo seurustelen??
Tää tilanne tuntuu vain niin hölmöltä... Minä kun en ole seurustellut ennen kenenkään muun kanssa... niin on vaikea ns. verrata/tietää elämästä yhtään mitään! :)
kertokaa te iäkkäämmät ja viisaammat jos siitä olisi jotain apua...
Vastaukset 14
Vanhimmat
kerran vasta 19-vuotiaana. Ja lopputulos oli lopulta avioero. Nyt osaa jo kriittisemmin katsella kumppania ja osaa olla "itsekkäämpikin". Ei tee hätiköityjä päätöksiä loppuelämän suhteen.
Mutta se muista. Lopeta edellinen suhde, ennen kuin aloitat uutta. Pettämisestä ei seuraa ikinä mitään hyvää.
Hei! Mulle tosiaan kävi samalla tavalla kun oli 20-v. Ihastuin toiseen vaikka seurustelin... Pistin seurustelu suhteen poikki ja aloitin uuden kanssa... E-hei! Ei mikään hyvä juttu... Aloin kaipaamaan ex:n perään sillä olimme olleet yhdessä 8kk... Mieti oletko valmis uhraamaan kaiken? Miten nykyinen suhde toimii, kaikki ok? Minä uhrasin ja se ei ollut omalta osaltani hyvä juttu... Toivottavasti tästä oli hiukan apua?!
huomaan, että en siis ole ihka-ainut joka tällaisten asioiden kanssa on paininut...
varmaan tiedätte ettei ole helppo juttu... On tunteita nykyistä miestä kohtaan, ja sitten stä toista kohtaan...
En ole kauhea riskinottaja tyyppi.. helpompaahan on vain elä tutussa ja turvllisessa suhteessa... MUTTA jos kerta tuntuu siltä, että toinen kiinnostaa, ei kai sekään seurustelevale kuulu?!?
Minulla olisi aiemmin ollut suhteeni aikana muitakin ottajia, mutta minua ei tod ole kiinnostanut... MUTTA NYT.. olen tosissani ainakin vähäsen kiinnostunut enkä saa sen katsetta mielestäni...
kiitos, tein kommentit todellakin auttoivat.
Eihän ihastuminen kuulu varatun rooliin. Mutta niin vain käy. Veikkaisin että suurin osa pidempään parisuhteessa eläneistä on jossain vaiheessa ollut vähän ihastunut toiseen, vaikka vain ajatuksissaan... sille ei oikein aina mitään voi, se ei ole tahdonalainen tunne. Eikä se välttämättä kerro että suhteessa on jokain vikaa!
Se sitten että teetkö ihastukselle jotain vai et, se on itse päätettävä... minä jätin tekemättä enkä ole sekuntiakaan katunut päätöstä. Tai ei se oikeastaan ollut edes päätös, koska tiesin koko ajan että en ole lähdössä tästä suhteesta mihinkään... tässä on hyvä olla.
Olen ollut samassa tilanteessa, jätin silloisen mieheni ja lähdin uuden matkaan ja minun tapauksessani se kannatti. Toisaalta olen nykyisenikin aikana ollut välillä muihinkin ihastunut ja se on mielestäni luonnollista. En kuitenkaan jättäisi nykyistäni mistään hinnasta. Sinuna miettisin ensin, mitä hyvää/ huonoa nykyisessä suhteessasi on. Jos nykyisen suhteesi ainut heikkous on se, että juuri tällä hetkellä olet ihastunut toiseen, en suosittele lähtemistä. Jos taas nykyisessä suhteessasi on jo pidempään ollut muita selviä ongelmia, voi kumppani vaihtamalla parantuakin. Omassa tapauksessani olin miettinyt lähtemistä jo pitkään ennen ihastumistani ,joten päätös oli helppo.
kiitos kokemuksesta... olo hieman helpottuu kun tietää ettei ole yksin :)
tuota olen miettinyt, että jos vaikka kirjoittaisi paperille plussia ja miinuksia ja katsoisi sitten siitä vinkkiä...
nooh, tiedän sen kyllä ehkä kirjoittamattakin... jos nyt upean miettimään...
Päällisin puolin suhde näyttää hyvältä... kummatkin kunnioittaa toistaan, vaikka vaikeuksia on ollut... Mies ei ole nuija minua kohtaan ja huomioi...
Kuitenkin mun sisällä on jotenkin ONTTO/tyhjä olo...
Kumpa tietäisi onko tämä aivan normaalia joksasessa vakiintuneessa suhteessa..
Sitten vielä mietin, että jos jatkan suhdetta kuin ennenkin, niin entä jos minulle tulee vanhempana sellainen olo, etten ole muka nähnyt tarpeeksi maailmaa ja tutustunut erilaisiin miehiin?
ehkä törkeää sanoa, mutta en tiedä onko nykyinen suhteeni "se oikea", kun en ole muita kokenutkaan!
ystävättäreni oli lukenut lehdestä: "jos on koko ikänsä saman partnerin kanssa teini-iästä saakka, ei voi kokea suurta rakkautta"
Tietysti poikkeuksia on, mut toisinaan uskon tuohon... Eihän sitä teininä paljoa rakkaudesta vielä tiedä...
toivottavasti tulisi vielä kommentteja..
Olen melkein varma, että jokaisessa suhteessa tulee hetkiä, jolloin toisen läsnäolo ei tunnu miltään ja toinen lähinnä ärsyttää. Sinun tapauksessasi mielestäni paljon merkitsee se, kuinka kauan sinulla on ollut tuollainen olo ja oliko se jo ennen ihastumistasi. Väittäisin että ihastuminen saa aina oman suhteen ainakin hetkeksi näyttämään tyhjältä ja tylsältä.
Mä oon melko lailla samanlaisessa tilanteessa myös. Pitkin talvea ja kevättä oon miettinyt eroa, kun tuntuu, että meidän suhteessa ei ole hitustakaan romantiikkaa tai intohimoa ja että ollaan lähinä vain kavereita toisillemme. Olen myös ihastunut toiseen mieheen. Minäkin olin vasta parikymppinen. Tämä suhde on minulle toinen "pitempi". Vaikka en olekaan vielä päätöstä tehnyt suuntaan tai toiseen, minulle on ollut kovasti apua siitä, että olen kirjoittanut omia ajatuksiani ja tuntemuksiani ylös. Olen jopa listannut plussat ja miinukset. Mutta kun se on vain niin vaikeaa päättää... niinpä niin. Voimia päätökseen tekoon, kiva tietää etten ole ainut joka näiden juttujen kanssa pyörii:)
Juttusi on kuin suoraan omasta elämästäni! Olen siis aivan samassa elämäntilanteessa, kuin sinä..olen samanikäinen kanssasi ja olen itsekin seurustellut suurinpiirtein yhtä kauan kuin sinä..
Koen juuri samoja ihastuksen tunteita toista miestä kohtaan..jota onkin kestänyt jo pitemmän aikaa :/..pahemmaksi tilanteen tekee myös sekin, että tämä ihastuskin on ihastunut minuun..en siis itsekään tiedä mitä minun pitäisi tehdä?!..olen aivan hukassa..
Päällisin puolin meilläkin suhde on kunnossa(?)..tosin ylä-ja alamäkiä tuntuu olevan koko ajan, joka on aiheuttanut minullekin tuon jonkinlaisen sisäisen "onton" ja tyhjän olon..joskus vaan tuntuu että en saa tästä suhteesta kaikkea mitä haluaisin..mutta mieheni on muuten ihana, eikä voisi ikinä pettää ja niin tuttu ja turvallinen, jotka on myös tärkeimpiä ominaisuuksia suhteessa..
Olen yrittänyt unohtaa ihastuksen, mutta ainakun näen hänet ja katseet, menen aivan sekaisin..koen jotenkin, että tällä ihastuksella on jotakin ominaisuuksia, jotka puuttuvat omalta mieheltäni..sitä on vain vaikea selittää kun ei tunteille vaan mahda mitään..!
Sinuna en uskois tuohon lehtijuttuun, enkä ainakaan tekisi sen perusteella mitään päätöksiä..tosin se voi tottakai pitää paikkaansa,kenen tahansa kohdalla, ikään tai sivilisäätyyn katsomatta..mutta ottaen huomioon nykypäivän markkinat niin nykypäivänä on kyllä enemmän poikkeus kuin sääntö löytää kunnon miestä, joka ei petä tai haikaile "paremman" perään..taikka sellaista jonka kanssa on mahdollista edes pitää suhteen perusasiat kunnossa.
En tiiä, vaikeaa on kun on tyhjä ja sekava olo..
no sä oot kyllä sitten aivan samassa tilanteessa... voi meitä :/
tää on kyl ihan hirveetä..
tuntuu toisaalta niin pahalta kirjotella tänne omia tuntemuksia, joista toinen ei tiedä yhtään mitään...
Tässä suhteessa juuri mättää tuo ns. intohimon ja romantiikan puute... En väitä että se olisi täysin nollilla, mutta ei se ole alun pitäenkään niin leiskuvaa ollut.. Lieneekö sitten syy kummankin kokemattomuudella silloin kun seksiä alettiin harrastamaan...
Haluaisin suhteeseeni siis enemmän säpinää ja tunteiden ilmaisua... ollaan kuitenkin niin nuoria vielä, että ei se niin helppoa ole...Siksi varmaan suhde on alkanutkin nyppimään...
Päällisin puolin ei siis ole mitään valittamista... on hieno nähdä, jutella, nauraa yhdessä, makoilla... Mutta ei se sen ihmeellisempää ole jos niin voi sanoa... Tuntuu juuri siltä kuin olisimme enemmän kavereita kuin kumppaneita..
Toisaalta onhan sitä ystävä toisen kanssa oltava, seksi ei aina voi olla sitä upeeta ja intohimoista... MUTTA vaikka noi asiat tiedostan, on silti outo olo!
ulkoisesti siis näyttää hyvältä, mutta sisällä kuohuu... :/
Hei "ihastunut",
lukasin nyt ketjusi läpi - olen siis se ylempään ketjuun vastannut ja elämää kokeneempi nainen.
Yritän nyt oikein mennä sinne 19-vuotiaan maailmaan, mikä itsekin olen joskus ollut. Oma tarinani on, etten ollut varsinaisesti seurustellut (ottajia olis kyllä ollut pilvinpimein ;) kuin yhden lyhyen suhteen ennen kuin aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa. Olimme olleet kavereita 4 vuotta ja yhtäkkiä 23-vuotiaana huomasin, että tuohan on minun tuleva mieheni ja lasteni isä :))) niin ne naiset vie ja miehet vikisee vitsivitsivitsivitsi.
Kuten jo kerroin niin yhdessä ollaan oltu parisenkymmentä vuotta ja vaikeuksiakin on yhteiseen matkaan mahtunut. Lapsia on nippu ja he ovatkin meille molemmille "ne maailman tärkeimmät". Vaikeuksien mukana ollaan huomattu, kuinka paljon toisiamme tarvitsemme, kuten myös minä huomannut erään viisauden kokemattakin: KUKAAN EI KOSKAAN PYSTY HOITAMAAN KAHTA "PERHETTÄ", koska on muutenkin tarpeeksi riittämätön jo yhdenkin perheen kanssa tänä päivänä, kun sekä mieht että naiset täysipäiväisesti työelämässä mukana. Aina joku kärsii ja usein lapset. Siksikin olemme valinneet oman perheemme, minkä eteen tehdä kaikkemme, jotta lapsillamme olisi hyvä. Tämä "valinta" lujittaa myös omaa suhdettamme, mikä ollut kovassa kriisissä minun sairastumisen takia 7 vuotta sitten. En tarvinnut näiden vuosien aikana intohimoa vaan sitä turvallista, kunnon miestä, joka ei minua jätä heikkona hetkenä. Se minulla on RINNALLANI kulkemassa enkä häntä toiseen vaihda kirveelläkään.
Se siis minusta, nyt sinuun. Olet vasta 19-vuotias ja elämä edessä. Olet saavuttanut fyysisen aikuisuuden vaan henkisesti ihminen aikuistuu vielä pitkään. Sitähän sanotaan, että 30-40 vuosikymmen on se myrskyinen itsensäetsimisen vuosikymmen, jolloin ihminen katsoo usein sisimpäänsä ja löytää itsensä. Silloin myös usein avioliitot hajoaa tänäpänä, vaikka olisi lapsiakin.
Minulle jäi kirjoittamastasi mieleen lause "... minulla on ONTTO olo..." ja myös se, että olet lähdössä opiskelemaan. Haluatko itsellesi monta energiaa vievää muutosta tällä hetkellä vai voisitko ajatella, että lähtisit opiskelemaan, vaalisit nykyistä suhdettasi (ihastuminen voi kuitenkin olla tunteena olemassa - siinä ei ole mitään pahaa). Älä hajota liikaa itseäsi, koska opiskelun aloittaminenkin vie niin paljon pääkoppaasi, että sydäntunteet vain sekoittavat sitäkin. Tiedän kyllä, että ihastuminen tuo mieletöntä energiaakin vaan ei "kaksoissuhteessa".
Eihän sinun nyt tarvitse mitään valita, joten anna ajan tehdä tehtävänsä ja katso miten asiat kehittyy. Muista kuitenkin hoitaa nykyistä suhdettasi. Omasta mielestäni ihmisellä kannattaisi olla muutama suhde ennen avioliittoa, jotta oppisi tuntemaan itseään ja muita ihmisiä. Se ehkä vähentää vähän sitä "etsikkoaikaa" 30-40 vuotiaana. Minulla se oli rankka, koska sairastuin silloin ja myös minulle tuli niitä tunteita, että "kuka minä olen, onko tuo nyt se oikea, kun ei muista tiedä oikein mitään, kun kokemuksia niin vähän ymym". Me kuitenkkin selvisimme siitä ja nyt toisemme valinneina jatkamme. Minulla on MAAILMAN PARAS MIES JA LAPSILLENI ISÄ.... siis minulle tälläisenä ihmisenä, kun olen... nyt kun itseni tunnet syyyksiä myöten. Nyt kykenisin olemaan myös yksin, jos siihen tilanteeseen elämässäni jostain syystä joutuisin.
Yritä siis kuunnella sydäntäsi ja järkeäsi ja puhu totuuttasi vaikka se loukkaisikin. Älä lähde valheen ja ihmisillä pelaamisen tielle. Puhu nykyisesi kanssa tunteistasi ja kysele myös, mitä hän ajattelee suhteestanne ym. Näin olet reilu sekä itseäsi että kumppaniasi kohtaan. Joskus se voi myös satuttaa mutta myöskin lähentää... kun mikään/kukaan ei olekaan niin itsestäänselvää.
Minusta tuntuu, että kyse ei ole nyt mistään parisuhdeongelmasta vaan sinun henkisestä kasvusta ja itsesi etsimisestä.
Muista, että rakkauteen kuuluvat myös TEOT, ja ne vievät valtavasti energiaa, toiminta meinaan esim. opiskelu. Tsemppiä sinulle, olet nuori, terve ja maailma on sinulle avoinna. Ole rehellinen itsellesi, älä loukkaa rakkaitasi :)
olen vanhempana vähän "vanhanaikainen". Nykyäänhän on se trendi, että ensin etsitään itsensä ja hyvät ammatit ja sen jälkeen tehdään lapset. Siksi naisten synnytys"keski-ikä" nouseekin koko ajan. Itse olen valinnut, että olen "vetreä" 45-vuotias, kun lapseni suht aikuisia. Joten saan nyt nelikymmppisenä elää itsekin. Jos tekee lapset yli 30-vuotiaana niin joutuu (ikäriskien lisäksi) hoitamaankin heitä myöhempään. Kukin tietysti valitsee (jos luoja suo) itse itselleen hyvän iän tehdä lapsia (josa niitä haluaa) ja nyky lääketiedehän se aika hyvin salliikin. Tässä vaan yksi näkemys lisää :) Moi
ei voi muuta sanoa kuin että kiitos vastauksesta... se selkiytti tosi paljon ajatuksiani ja luulenpa, että osuit täysin nappiin...!!
Varsinkin mieleeni jäi lause:
"Minusta tuntuu, että kyse ei ole nyt mistään parisuhdeongelmasta vaan sinun henkisestä kasvusta ja itsesi etsimisestä."
Ehkä meillä menee "liian" hyvin, ja on sitten pakko lapsellisuudessani jotain ongelmia "pakko" löytää... Sen kyllä tiedän, että turhaahan ja tyhmäähän se on, mutta nuoria kun tässä ollaan niin ei niitä elämän juttuja aina osaa oikein hoitaa...
Sen kyllä olen huomannut, että lukio kun on nyt takana niin hirveästi sen aikana on kasvanut ja kehittynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin... Kirjoitukset oli rankkaa aikaa ja nyt kun opiskelemaan lähtö edessä niin kaikki tuntuu niin epävarmalta - parisuhdekin.
Ehkä tätä aikaa voi siis kutsua tietynlaiseksi kriisiksi.. nuoruudesta aikuisuuteen - kotoa lähtö maailmalle.
Ehkä siis ongelma ei olekaan miehessäni, vaan MINUSSA itsessäni... En oikein tiedä itsekään miä haluan ja siirrän nämä vaikeat tunteet sitten johonkin toiseen.. tässä tapauksessa poikaystävääni.
En siis itseäni tässä ala pelkästään syyttämään, sillä onhan meilläkin vaikeuksia ollut.. vikoja on niin minussa kuin miehessänikin...
ilo oli minun puolellani.
Hauskaa kesää teille. Nyt minäkin menen tuonne ulos puutarhaani aurinkoon, koiran kanssa, kukkia kastelemaan ja rikkaruohoja kitkemään :))