Miten se loppuisikaan ? Ei ihminen pysty muuttamaan itseään tunteettomaksi.
Kun suru ei lopu
Anonyymi-ap
1212407
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 121
Vanhimmat
Suru tulee kaikkien eteen.
Vaikka sitä ennen se seisoo taustalla.
Ei se lopu mutta se muuttuu.
Tuska muuttuu kaipaukseksi.
Sekä kiitollisuudeksi siitä kaikesta mitä saimme yhdessä nähdä ja tuntea.
Niin, kiitollisuudeksi siitä, mitä kaikkea saimme yhdessä kokea ja tuntea!
Ei ole muuttunut. On yhtä aika tuska, suru ja kaipaus.
Ei surusta voi kukaan sanoa mitään yleispätevää. Jokaisen suru on erilainen.
Kliseet ei suruun auta.
Itken, itken ja itken. Elämäni ainoa valo ja ilo, tuki ja turva oli puolisoni,
joka yllättäen menehtyi. Hän oli niin hyvä ja elämänhaluinen ihminen.
Ei hän olisi halunnut kuolla vielä inhimillisesti ottaen suhteellisen nuorena
pian eläkkeelle jäätyään enkä minä olisi halunnut menettää häntä.
Olen täysin murtunut. Kaikki kävi niin nopeasti ja lääkäreistä jäi kummallinen
olo. Ei kerrottu mikä tilanne on. Sain väärän kuvan. Kuolema tuli shokkina.
Viimeinen tapaaminen, kun puolisoni olisi vielä tajunnut, että olen läsnä
kiellettiin - siis häneltä ja minulta. En saanut mennä katsomaan ja pitämään
kädestä ja halaamaan, olemaan läsnä. Olen varma, että puolisoni olisi
halunnut sitä. Se evättiin meiltä. Enää ei ole koskaan mahdollisuutta.
Ja lääkärit puhuvat "hyvästä kuolemasta".
Otan osaa. Minäkin itken ja kaipaan niin paljon, ettei sanoja löydy, vaikka aikaa mennyt
jo kohta kaksi vuotta. Miten pääsen tästä eteenpäin ? Huonolla kohtelulla minusta tehtiin tunnevammainen jo lapsena. Sitten tapasin maailman parhaimman ihmisen, jonka kanssa
sain elää onnellisena yli kaksi vuosikymmentä vuotta, kun kaikki päättyi yht'äkkiä
yllättäen. En varmaankaan toivu koskaan.
Niitä maailman parhaita ihmisiä on ollut varmaan aika monta, sillä minäkin tapasin maailman parhaan ihmisen ja sitten vielä sitä parastakin paremman.
On niin lohduttoman yksin, kun kuolema yht'äkkiä vie elämänkumppanin,
joka on ollut kaikki kaikessa. Ei jaksaisi elää enää.
Tässäkin varoittava esimerkki siitä, kun yksi ihminen on ollut kaikki.
Vaikka olisi kuinka ihana ja rakas puoliso, pitää olla koko ajan muutakin elämää. En tarkoita sivusuhteita, vaan omia harrastuksia ja ystäviä.
Kyllä sinäkin kuitenkin tuosta vielä ylös pääset, kunhan vähän kuluu aikaa.
Moni hakee heti uuden kumppanin, jopa vanhukset. Laulaja Eino Grönin vaimo eli vielä hoitokodissa kun Eikka riiasi jo 85-vuotiaana uuden naikkosen kanssa. Joillakin sitä viriiliyttä riittää vaan aina.
Ei ne omat harrasrukset ja ystävät korvaa sitä kaikkein rakkainta ja tärkeintä kenen kanssa jokapäiväisen arjen on jakanut.
Minulla loppui kiinnostus myös harrastuksiini kun rakkaani kuoli. Muutama ystävä on, mutta ei he vie pois aitä täydellistä yksinäisyydentunnetta jota koen.. Jaoin mieheni kanssa kaikki ajatukseni ja tunteeni. Koko elämäni
Ihmisellä voi olla "muuta elämää" vaikka kuinka paljon,
mutta sitä läheisintä ja rakkainta ihmistä ei korvaa kukaan.
Vaikka olisi 1000 ihmistä ympärillä ja harrastuksia
tuntee olevansa yksin.
Niin, ei tietenkään kukaan menetettyä rakkainta voi korvata. Mutta itse voi silti elää hyvää elämää ja moni jopa löytää uuden entistäkin paremman kumppanin ja elämän. Ei korvaamaan mitään vaan ihan uudenlaiseen elämään.
Itse olen kokenut kaksi puolison kuolemaa. Parhaita olivat olleet molemmat. Silti elän elämäni
onnellisinta aikaa juuri nyt, muuta ei ole.
Totta jokainen sana. Juhlapäivät muistuttaa kuinka yksinäinen olen.
Löysin "Elämäni Ihmisen" ihmisen isolla iillä,, jonka rinnalla kaikki muut
tuntuisivat korvikkeelta.
Suru on armoton.
Onhan se. Mutta mikään ei kestä ikuisesti, ei surukaan ainakaan samanlaisena.
Suru on niin vahvana läsnä , puolison kuolemasta 1 v 5 kk. Rakkaus ei kuole koskaan, ikävä joka päiväinen. Välillä tuska lyö pintaan, toisinaan voi jo hengittää ja muistella yhteistä aikaa ilman kyyneleitä.
Kukaan ei korvaa toista ihmistä, kukaan ei voi tietää toisen surusta, suru aika meillä jokaisella omansa.
Samoin minullakin suru on voimakkaasti läsnä joka hetki. Rakas puolisoni,
kaikkeni, menehtyi yllättäen viime vuoden lopulla, olen edelleen järkytyksen ja suuren
surun vallassa yksinäisenä, ystäväni kuolivat melko nuorina.
Itken joka päivä, joskus monta kertaa. Annan itkun tulla, muutakaan helpotusta ei ole
eikä itkukaan helpota menetyksen tuskaa kuin korkeintaan hetkeksi ihan vähän.
Oikeastaan itkussa tuska voimistuu.
Joku tuttuni on ihmetellyt "itketkö sinä v i e l ä, mene ammattiauttajalle !"
En aio mennä. Tuskinpa ammattiauttajat eivät pystyvät mitään "hokkuspokkus-temppuja tekemään.
Kyllä järkeni sanoo, että puolisoni on kuollut, mutta sydän ei ymmärrä.
Sydän itkee enkä pysty tunteitani kuolettamaan enkä haluakaan.
Kenenkään on turha puhua toisten puolesta miten suru muuttaa muotoaan ja helpottaa.
Suru voi myös syvetä ja voimistua, kun ikävä ja kaipaus kasvaa.
Minulle on käynyt niin. Tulevaisuudesta en tiedä mitään.
Suru on muutakin kuin tunne. Se on myös ja enemmänkin käyttäytymistä. Jos tunteelle ei voikaan paljoa, käyttäytymiselle voi tai aikuisen ainakin pitäisi voida.
Elämäni valo, maailman paras ja ihanin ihminen on kuollut. Kuinka häntä rakastankaan! Niin, kyllä, kyllä. Mutta kun kukaan ei sitä rakkautta ota vastaan eikä vastarakkautta ei tule, se omakin rakkaus haalenee. Kunnioitus voi silti säilyä, kiitollisuus siitä, mitä oli. Ei sitä itkeä tarvitse.
Miten sitä nyt sitten alkaisi käyttäytyä ?
Ihan tavallisesti. Itkun vollotukset voi lopettaa ja voi alkaa tarttua arjen askareisiin ja vähän pyhäpuuhiinkin. Katse tulevaisuuteen, mitä kivaa tänään, huomenna...
Onpa sinun surusi helppoa !
Helppoa tai vaikeaa, mutta ei elämä loputtomalla suremisella parane. Hyvä on välillä panna piste suremiselle ja vaihtaa parempiin tunnelmiin. Se ei ole kielletty.
Ei ole helppoa vaan päinvastoin niin vaikeaa, ettei sitä halua jatkaa. Siksi lopetin mihinkään hyvään johtamattoman suremisen ja vaihdoin paremman tulevaisuuden suunnitteluun. On kannattanut, elämä on hyvää, kun siitä tekee hyvää.
Tota samaa sain kuunella kun kuolema tuli lähelle. Kiellettiin puhumasta ja näyttämästä tunteet. Enhän minä siihen pystyny vaikka yritin kunnes tajusivat että minun piti päästä puhumaan... kun näkivät miten paha minulla oli. Helppoa ei ollu päästä puhumaan.
Pimeyden keskellä kliseet eivät helpota asiaa.
Itse yritin nousta pimeydestä yksin ja yritin tehdä asioita mutta teinkin asioita joista oli hallaa minulle. Yritin baarin avulla saada elämään sisältöä ja ihmisen jonka lähellä olla. Mutta eihän siitä mitään tullu
Rakkauteni ei ole yhtään haalennut. Rakkaus ja kaipaus vain vahvistuu
ja suru syvenee.
Kun on ikää ja itse on seuraavana vuorossa ei suru hellitä.
Ei ole mitään mikä antaisi toivoa. Kaikki hyvä on loppunut.
Kyllä pystyy demokratian voimin. Se on eksytyksen henkeä ja täysin ansaittu.
Oletko henkisessä tasapainossa ?
Nykyihmiset eivät kestä mitään. Aikoinaan oli pakko kestää, ei jäädä märehtimään. Työ auttoi, esim sodassa miehensä menettäneet naiset raatoivat töitä vaan, samoin isä jos poika kuoli. Nyt pohditaan, vatvotaan, syödään hullujen psykiatrien määräämiä vammauttavia psyykemömmöjä, käydään kajahtaneiden terapeuttien luona.
Vanhat ei jaksa raataa töitä. He kuolevat suruunsa.
Täysin samaa mieltä.
Yleensä noi surun lässyttäjät suureen ääneen on elänyt helpon elämän, ei ne ole nähnyt ikinä nälkää, kylmyyttä tai joutuneet edes odottamaan lääkärinaikaa kuukausitolkulla tuskissa. Yleensä näillä helpon elämän ihmisillä on järjetön tuuri kaikissa asioissa tai rikas suku tai sekä että. Ei ne oikeesti tajua että monella ihmisellä on suru JOKA päivä kun joutuu miettimään riittääkö tänään ruoka perheelle tai katkeeko sähköt. Menis vtt...mariseen.
Ootpa typerä.
Terapeutti auttoi minua
Ja enkä syö mitään lääkkeitä
Olen tiennyt jo pidemmän aikaa että ainut toimiva lääke suruun olisi kuolla itsekkin.
Samoin ja toivon, että kuolen, olen jo vanhakin.
Minäkin halaisin mennä pois tästä elämästä. Tärkein ihminen kuoli. Elämä ei ole mitään ilman häntä. Olen 50v,mutta elämäni on ohi.
Muutoksen nimihän on kuitenkin radekmoralisointuminen
Suru syvenee, kun kaipaus kasvaa. Aika ei helpota yhtään.
Aika voi pahentaa surua, kun kaipaus tulee voimakkaammaksi.
Ikävöinti on kaikkein pahinta elämässä, kun yksin jää.
Näin on. Valitettavasti.
Läheisen menetys on täystyrmäys.
Mutta siitä selviää!
Eläkeiässä ei ennalleen tule enää. Toivoo, että itsekin saisi lähteä,
kun elämä on täysin tyhjää. Vaikka olisi ihmisiä ympärillä on yksin
ja yksinäinen.
Suren niin paljon. En pysty nukkumaan.
Helpottaa hiukan kun suuntautuu auttamaan ihmisiä lopuksi loppuikänsä. Tähän pyrin niillä parilla käpälällä, jotka olen syntymässä lahjaksi saanut.
Tunteettomaksi ei tarvitse muuttua. Mutta suuresta surusta voi kehittää suuren kiitollisuuden siitä, että on ollut rakastettu ja on itse saanut rakastaa.
Joulukuun 23.12.24 minusta katosi puolet, tai ehkä enemmänkin. Olen niin yksin ja surun murtama. Tuntuu mahdottomalta ajatus, että koskaan enää voisin olla onnellinen. Aikaa on kulunut vasta vähän, mutta hän oli tärkeintä elämässäni. Sydäntä särkee ja tuntuu että hengittäminenkin on vaikeaa.
Miten sinä voit nyt ? Kamppailen itsekin surun kanssa, toista vuotta.
Tuntuu, että muserrun tajuttomaksi. Koskee niin paljon.
Olo vain huononee. Mikään ei kiinnosta, en voi käsittää, että hän on lopullisesti pois. Olen niin yksin.
Sama minulla. Ei päivääkään, etten itkisi surusta ja ikävästä, joka on niin valtava,
etten sen yli pääse enkä odotakaan pääseväni. Miten voisinkaan lakata
kaipaamasta ihmistä, jota rakastan edelleen yli kaiken ja joka oli kaikkeni.
Kaikkeni. Havahdun joka päivä yksinäisyydessäni ajattelemaan voiko tämä olla totta.
En voi koskaan enää halata häntä, en voi koskaan puhua sanaakaan hänen
kanssaan. Ei mitään ole. Ei ketään ole. Kaikki ihanat muistot tekevät niin kipeää,
että ratkean itkemään.
Haluaisin tavata jonkun samaa kokevan. Ehkä se voisi jollainen lailla tuoda
pientä lohtua hetkeksi molemminpuolin.
Mitä ikäluokkaa sinä olet ? Ei ole pakko kertoa tietenkään Puolisoni oli minua lähes
kuusi vuotta nuorempi. 70-vuotias "vasta". Hänen äkillinen menehtymisensä oli
shokki minulle, josta en toivu. Olen ajatellut, että lopetan syömisen niin kuolen
pois. Jokainen yksinäinen päivä on hirvittävän raskas. En halua elää ilman
rakasta ihmistäni, jonka kanssa olimme hyvin läheiset ja toisiimme kiintyneet.
Minä koen jääneeni totaaliseen tyhjyyteen. Elämässäni ei ole enää
kiintopisteettä. Se kiintopiste oli puolisoni. Hän oli minun perheeni.
Mitään ei ole enää. Ei tee mieli herätä aamuisin. Ikääntyneenä
minulla ei ole enää mitään odotettavaa. Ei mitään sellaista, jota haluaisin.
Mihinkään asiaan ei herää kiinnostusta ja olen lievästi liikuntarajoitteinenkin
ja sydänhäiriöinen. Minkäänlainen sosiaaliseen elämään osallistuminen
ei tule kysymykseen.
Koska ainoaa merkityksellistä ihmistäni en voi saada takaisin
toivoisin itsekin kuolevani. Itken paljon, ei ole mitään muutakaan,
mikä edes hetkeksi helpottaisi.
Ystäviäkään ei ole. Heidätkin on kuolema vienyt. Veisipä minutkin.
Olen viisikymppinen. Mieheni oli minun parhain ystäväni, tukijani, ymmärsi minua, rakasti minua. Lapsia ei ole eikä juuri ketään. Muutama ystävä ja äiti. Olen niin yksin. Elän kuin jossain epätodellisuudessa. Ei tämä voi olla totta. Herään uniltani ja vapisen kun tajuan herääväni elämään jossa häntä ei ole. En jaksa. Haluan pois täältä
Hei, olen sinua vanhempi, olen lähes samassa tilanteessa paitsi, että ystävänikin
ovat kuolleet, vanhempani ovat kuolleet. Minulla ei ole käytännössä ketään,
vain sisar, jonka kanssa ei ole välejä, johtuu hänen luonteestaan.
Jokainen aamu on kauhea, ei halua herätä ja jokainen päivä, ilta ja yö on kauhea.
Elän kauhunsekaisessa surussa. Toivon, etten elä kauan, koska en jaksa tätä
ahdistavaa surun ja menetyksen tuskaa. Miten me voisimme selviytyä tästä ?
Minun tulevaisuuteni on onneksi lyhyt ikäni ja terveyteni takia. Olen sairastanut
paljon puolisoni menehtymisen jälkeen. Elimistöni ja mieleni on sekaisin.
Oletko sinä yrittänyt saada jotain apua jostain purkaaksesi suruasi ?
Olen yrittänyt käydä puhumassa asiasta, mutta en koe että olisin saanut apua.
Minustakin tuntuu, että koko elimistöni ja mieleni on sekaisin. Yksin saan olla ajatusteni kansaa. Ainut ihminen, joka ymmärsi minua on poissa. En tiedä, en tule mitenkään enää koskaan olemaan onnellinen.
Onko käynyt mielessä hetkeäkään, että se toinen ei enää rakkaudestasi välitä eikä rakasta sinua enää hiukkaakaan?
Joku muu voisi välittää, joku muu voisi rakastaa sinua, kunhan päästät irti kuolleesta, kaikella kunnioituksella.
Niin ei tätä kukaan muu voi ymmärtää kuin saman kokenut.
Minä kaipaan niin paljon omaa rakastani että olen fyysisestikin aivan loppu. Sängyssä makaan kun ei ole syytä nousta ylös.
Miten nykyään jaksat? Itse suren edelleen aina välillä
Minun kohdallani suru ei lopu, koska ikävä ei lopu.
Olen vahvasti sitä mieltä että suru ei lopu jos sitä ruokitaan jatkuvasti.
Jokainen tuntee tämän musiikkikappaleen.
Surua kyynelin kastella täytyy
Jotta se puhkeais kukkaan
Helli ja hoivaa
Varoen vaali
Ettei se menisi hukkaan
Pois älä oveltas käännytä koskaan
Suru, jos koputtaa milloin
Pyydä se sisälle
Syötä ja juota
Tarjoa yösija silloin
En osaisi peremmin kertoa asiaa mutta lukekaa ja kuunnelkaa Vartiaisen kappale ihan ajatuksella, kun surua syötetään ja juotetaan ja vaalitaan niin ei se lopu milloinkaan.
Ps. menetin vaimoni 2004.
Mistä sinä tiedät "vaaliiko" joku suruaan ? Ei tunteitaan kieltääkään voi
eikä kannata, siitä seuraa vain pahempi ahdistus. Jokaisen suru on erilainen,
henkilökohtainen.
Minkälaista elämäsi on mennyt sen jälkeen ?
Siinä tuli asiaa! Kun surua syötetään ja juotetaan ja siinä piehtaroidaan, pidetään kiinni kynsin ja hampain, suru jatkuu, jatkuu, jatkuu...
Vaalimatta suru ei loputtomiin kestä!
Hyvin mennyt, uudessa suhteessa jo pitkään.
En kuitenkaan ole unohtanut edesmennyttä puolisoani.
4 lapsenlasta tuo iloa elämään ja 5 tulossa.
Lpseni joista nuorin oli 9v ovat menestyneet elämässään hyvin, kaikki ovat työelämässä, jokaisella on perhe ja elämä raiteillaan.
Tuosta surusta vielä, kyllä mullakin kostui silmäkulma vielä pari vuotta leskeytymisestä mutta en linnoittautunut kotia ja syrjäytynyt elämästä.
Se ei kuitenkaan tarkoittanut että en olisi surrut.
Minä en ole ainoa joka ajattelee että suruun jää koukkuun, tuo lyriikkakin sen jo kertoo.
Tai oikeastaan siinä on ohjeet miten saa sen surun jatkumaan mahdollisimman pitkään.
Mitä tulee ahdistukseen niin eiköhän se tule siitä jos ei näe ympärillä muuta kuin surua, ainakin minä ahdistuisin.
Kerrotko miten surua mielestäsi ruokitaan?
Ihan samoilla tavoilla kuin muitakin riippuvuuksia.
Surusta tehdään riippuvuus, eli mennään käymään sururyhmissä kun siellä saa itkeä ja parkua ja sen jälkeen tulee hyvä olo.
Samaan aikaan kieltäydytään muista asioista jotka tuovat hyvää oloa.
Ihmiskeho ja mieli jää koukkuun siihen ainoaan tarjolla olevaan hyvään oloon.
Kaiken lisäksi kun eristäydytään muista kun he eivät halua enään kokea sitä jatkuvaa itkemistä ja suremista.
Vanha sanonta aikansa kutakin pätee myös tuohon itkemiseen ja parkumiseen.
Eli jos ei halua thdä mitään muuta kuin surra niin ei siitä pääse eroon.
Pelätään myös sitä että se suru laimenee kun alkaa tehdä jotain muuta mutta raakasti sanottuna onko se enään sitten elämisen arvoista jos pelkää elää?
Ei suru ole riippuvaisuus.
Keskittymällä suruun, itkemällä, valittamalla. Kieltäydytään kaikesta muusta kuin suremisesta ja parhaat jopa oikein kilpailevat siitä, kenen suru on syvempi, kaipaus kovempi.
Suljetaan silmät elämältä.
Ihmisen ei tarvitse muuttua tunteettomaksi, voidakseen päättää alkaa hallita tunteitaan. Tunteiden hallinta ei ole tunteettomuutta, päin vastoin!
Syvinkin suru helpottaa vähä vähältä, kun ottaa asiakseen tarttua elämään ja sen mahdollisuuksiin. Aloita vaikka kukkien kauneuden ihailusta.
Joillekin suru tuntuu olevan helppoa. Ehkä suhde ei ole ollut niin läheinen
ja syvällinen. Jotkut vaihtavat puolisoa vauhdissa.
Sinulleko on kunnia-asia surra lujasti ja ulista ilmoille surunsa loputtomiin? Pitääkö tosiaan pitää kiinni kuolleesta ja mieluiten kuolla itsekin, vaikka sydän lyö? Elämä ja sen ilot kielletty? Kaikki oltava mustaa?
Meillä oli rakkautta niin paljon kuin rakkautta voi olla. Olen siitä kiitollinen. Avioliitto on päättynyt kuolemaan. Etsin uutta rakkautta.
Ihmettelen kuinka jotkut löytävät uuden rakkauden niin nopeasti. Kukin tavallaan, mutta itse en voisi kuvitella ketään elämääni. Ehkä useamman vuoden päästä, nyt tuntuu etten silllonkaan. Jotenkin tiedän sisimmässäni, että minulle annettiin tämä yksi suhde ja muuta en halua. Kaverisuhteena menisi joku miespuolinenkin, mutta siihen saisi jäädä
Joillekin on mahdollista vain yksi rakkaus. Rakkaus ja ihminen ei ole mikään auto,
ostetaan uusi tilalle.
Kaikille on mahdollista monta rakkautta. Äitikin rakastaa jokaista lastaan. Rakkaus vain lisääntyy!!!
join riittävästi olutta suruun. se helpotti.
Jonkun kuolemasta ei. toivu ollenkaan. Surua kannan hautaan asti.
Kanna vain, kaikessa rauhassa!
Samaa mieltä. Me ihmiset olemme niin erilaisia. Jotku toipuvat nopeammin ja kykenevät jatkamaan elämää. Riippuu niin monista asioista. Jotkut jäävät täysin yksin kun puoliso kuolee ja on voinut olla muitakin vastoinkäymisiä elämässä. Silloin tuntuu, ettö putoaa täyain tyhjyyteen. Puoliso on voinut olla vakavasti sairas ja siitä on voinut jäädä pahoja mielikuvia ja muistoja kuinka toinen on joutunut kärsimään jne.
Minä en tunne, että mitenkään ruokkisin suruani, en vain voi tälle musertavalle tunteelle mitään.. Olen niin yksin ilman häntä ja suren, että hänen elämänsä loppui liian aikaisin sairauteen, jonka takia joutui kärsimään liikaa.
En tiedä oletko työstänyt surua?
Eräs tuttavani oli menettänyt miehensä 4v aiemmin, hänellä oli edelleen tavaroita joihin hänen miehensä oli kieltänyt koskemasta.
Kysyin että luuletko että hänen edesmennyt miehensä tarvitsee niitä vielä, osa tavaroista oli sellaisia jotka yksinkertaisesti hajoavat ajan saatossa joten jonkun muoviletkun säilyttäminen juuri siinä varaston nurkassa ei ole edes edemenneen muistamista kun se on hautautunut sinne tavaroiden alle.
Sinun päivärytmisi muodostui edesmenneen puolisosi ympärille ja kun puolisoa ei ole niin jatkat edelleen sitä samaa rytmiä vaikka se rytmisi kohde ei ole enään paikalla.
Toisekseen olet jo muutanut tuota päivärytmiäsi, uutena asiana on puolisosi haudalla käynti.
Nyt sitten vain muutat jotain muutakin asiaa rytmissäsi ja sitten seuraava ja niin edelleen.
Pitää vain ottaa niitä askelia.
Ja vastaväitteille, tiedän mitä on suru kun menetin puolisoni 21v sitten joten turha väittää etten tiedä surusta mitään.
Onpa jotenkin vihamielistä kommentointia. Täällä saattaa kirjoitella ihmsiä joilla menerys ja suru on suht tuore asia. Ann ihmisten surra tavallaan.
Koko ketju käsittelee suruun jämähtmistä ja siihen että surussa vellotaan.
Kaikista traumoista päästään kun työstetään se ja jatketaan eteenpäin.
Ammattipiireissä puhutaan tilanteen purkamisesta.
Vuosikausia kestänyt suru joka rajoittaa normaalia elämää ei ole normaalia.
Ja totta hitossa alussa saa surra ja jopa eristäytyä elämästä.
Tuo että jos suru alkaa helpottamaan ei tarkoita että on unohtanut edesmenneen.
Menetin puolisoni kohta 21v sitten, olen mennyt eteenpäin elämässäni mutta en ole unohtanut edesmennyttä puolisoani.
Ajattelen niinkuin sinä 2025-03-27 19:16:20
ja meillä on oikeus ajatella tavallamme.
Ei kukaan ulkopuolinen voi määrätä ja määritellä miten tulee surra.
Se on jokaisen henkilökohtainen asia.
Kaikkea hyvää sinulle !
Voimia ja jaksamista.
Ei muitten tarvitse silti sinun komentosi mukaan suruaan käsitellä.
Juu ei niin, mutta ei kannattaisi sitten tehdä isoa numeroa siitä omasta vaalimalla vaalitusta surusta.
Ei myöskään voi vaatia muita suremaan siinä rinnalla.
Jos roikkuu surussa kiinni kymmeniä vuosia niin pitää tajuta se että muut haluavat elää normaalia elämää ja etänyvät surevasta.
Sen jälkeen saa rauhassa yksin surra ja ainoat mahdollisuudet päästä surusta pois ovat kaikonneet.
Mutta onnea valitsemallesi tielle.
Niin, anna sinäkin ihmisten surra tavallaan ja sure itse omalla tavallasi, jos se tuntuu paremmalta.
Ilo katoo itsestään kun liikaa ikää kerttyy. Samaa toivoisi surullekin.
Onhan aina vertaistukea.
Liikaa ikää? Minä olen 76, mieheni kuoli jo 20 vuotta sitten. Kyllä minä vielä toiset 20 vuotta mielelläni yksin elelisin. Ikävä on loppunut kauan sitten. Näin on niin hyvä!
Mutta tällaisia surulla meuhkaavia ketjuja en jaksa enempää lukea.
No varmaan kannattaa pysyä pois palstalta ja lukea muunlaisia asioita.
Vertaistukea ei ole helppo löytää. Teoriassa sitä on, mutta käytäntö on toinen.
Juu ihan yksin saa olla.
Täällä ei ainakaan ollu sellaista mihin olisin voinu mennä.
Ikävöinti pitää surua yllä, ei suru lopu.
Ei ikävöintikään lopu. Ei tunteitaan voi kuolettaa. Suru voi syventyä,
kun ikävä kasvaa. Ei aika aina auta, vaikka niin väitetään.
Suruko muuttaa muotoaan ? En ole huomannut kuin sen syvenevän ja
kaipauksen kasvavan suuremmaksi ja suuremmaksi.
Niin on käynyt minullekin.
Ei se lopu ja se on kestämätöntä.
Suuri murheen massa painaa edelleen. Elämä on surunsekaista kauhua ja pelkoa.
Ikävä on kestämätön. Itken ja itken.
Pitäisi muuttua tunteettomaksi mutta ei muutu.
Ei voi eikä kannata pakottaa itseään mihinkään. Toivoo vain, että aika auttaisi,
ne sanovat niin. Milloin se aika tulee ?
Sitä kysyn minäkin. Ei se ehkä ehdi tulla elämäni aikana. Olen jo vanha.
Ei se tule kaikille.
Rakkaimman ja tärkeimmän ihmisen menettämisestä ei iäkkäänä ehdi toipua koskaan.
Lähes 200 vanhusta vuodessa tekee itsemurhan. Yksinäisyys tappaa.
Niin se tekee, hitaasti mutta varmasti.
Saisi tappaa nopeammin.
Sydämeni särkyi. Elämäni särkyi. Toivon pääseväni pois itsekin.
Sanovat, että suru muuttaa muotoaan. Lähse olme vuotta on mennyt
eikä se muutu.. Olen loppu.
Suru muuttaa muotoaan jos annat sen muuttua.
Jos olet tenhyt surusta elämäntavan niin eihän se tilanne muutu mihinkään.
Muistaaksni tässä ketjussa on puitu tuotakin asiaa.
Et sinä tiedä muitten ihmisten ajatuksista.
Mikään ei ole ikuista.
Aloitukseen? Suru tuskin kokonaan loppuu?
Mutta kyllä se voi hellittää?
Itsellä rankan surun käynnistymisestä, yli 35 vuotta.
Tässä aloituksessa kerron siitä jotakin
https://keskustelu.suomi24.fi/t/19445028/surussa---suomalaisena
JK: täysin kunnioittaen jokaisen surevan yksilön omaa asiaa ja kokemusta.
Kaikki olemme erilaisia.
Nykyään ammattiauttajat suhtautuvat surusta toipumiseen
eri tavalla ja se on hyvä. Ennen piti katkaista kaikki siteet
menehtyneeseen läheiseen, unohtaa hänet.
Vielä tänään kuitenkin katsoin yhtä ohjelmaa surusta,
jossa pappi selitti, että hautajaisrituaalit ovat sitä varten,
että kuollut läheinen unohdetaan (!) ja jatketaan elämää.
(Ohjelma ei ollut uusi)
Eihän niin kukaan kykene todellisuudessa tekemään ja nykyään onkin erilainen asenne. Ei ohjeisteta unohtamaan ja katkaisemaan kaikki (tunne)siteet.
Rakas ihminen saa olla mukanamme ajatuksissamme.
Saamme rakastaa häntä edelleen.
Pappini sanoi, että joitakin ihmisiä helpottaa vaikeimmassa
vaiheessa puhua edesmenneelle rakkaalle ihmiselle
ja totesin sen helpottavan edes pienen hitusen
ja puhun hänelle vieläkin mielessäni. Se tuo hiukan lohtua,
vaikkei mikään tähän mennessä ole tarpeeksi auttanut
ja tuskin tulee auttamaankaan.
On vain pakko yrittää päivä kerrallaan eteenpäin jollakin
tavalla.
Onneksi pääsin työelämästä pois ennen tätä raskasta
menetystä. En kykenisi töihin. Niin se vaan on.
Nyt ei ole muuta kuin yksinäinen loppuelämä eläkkeellä.
Puolisoa kutsui hauta. Se on vaikeinta. Miksi hänen
piti joutua luopumaan elämästään niin aikaisin ?
Miksi, miksi, miksi kysymykset pyörivät kauan surussa elävän
mielessä eikä vastausta saa. Kaikki on lohdutonta.
Yllättävä äkillinen kuolema voi olla traumaattinen ja pitkittää
surua ja aktivoida vanhojakin traumoja esiin vaikeuttaen
surusta toipumista.