Kun suru ei lopu

Suru tulee kaikkien eteen.
Vaikka sitä ennen se seisoo taustalla.
Ei se lopu mutta se muuttuu.
Tuska muuttuu kaipaukseksi.
Sekä kiitollisuudeksi siitä kaikesta mitä saimme yhdessä nähdä ja tuntea.

Ei ole muuttunut. On yhtä aika tuska, suru ja kaipaus.

Ei surusta voi kukaan sanoa mitään yleispätevää. Jokaisen suru on erilainen.
Kliseet ei suruun auta.

Itken, itken ja itken. Elämäni ainoa valo ja ilo, tuki ja turva oli puolisoni,
joka yllättäen menehtyi. Hän oli niin hyvä ja elämänhaluinen ihminen.
Ei hän olisi halunnut kuolla vielä inhimillisesti ottaen suhteellisen nuorena
pian eläkkeelle jäätyään enkä minä olisi halunnut menettää häntä.
Olen täysin murtunut. Kaikki kävi niin nopeasti ja lääkäreistä jäi kummallinen
olo. Ei kerrottu mikä tilanne on. Sain väärän kuvan. Kuolema tuli shokkina.
Viimeinen tapaaminen, kun puolisoni olisi vielä tajunnut, että olen läsnä
kiellettiin - siis häneltä ja minulta. En saanut mennä katsomaan ja pitämään
kädestä ja halaamaan, olemaan läsnä. Olen varma, että puolisoni olisi
halunnut sitä. Se evättiin meiltä. Enää ei ole koskaan mahdollisuutta.
Ja lääkärit puhuvat "hyvästä kuolemasta".

On niin lohduttoman yksin, kun kuolema yht'äkkiä vie elämänkumppanin,
joka on ollut kaikki kaikessa. Ei jaksaisi elää enää.