Mikä tekee minusta pettäjän?

Olen alkanut pohtia sitä, miksi olen niin sanottu ikisinkku? Ongelma ei ole se, etteikö suhteita olisi ollut, mutta ne ovat yleensä jääneet kuukauden tai kahden mittaisiksi "pätkiksi". Syy taitaa olla siinä, että nainen on ollut aina minulle lähinnä lelu tai jonkinlainen objekti, tarpeiden tyydyttäjä, ei niinkään sellainen, jonka tunteita pitäisi jollakin erikoisella tavalla huomioida! Olen siis kohdellut naisia kuin jotain esineitä tai palkintoja, ja kun naisen on saanut itselleen niin mielenkiinto on lopahtanut. Sen sijaan nälkä on syödessä kasvanut ja olen melkein aina alkanut heti uuden pelin jonkun toisen naisen kanssa.

Luonteeltani olen ollut aina pikavoittojen tavoittelija! Kun olen saavuttanut jotakin, kyllästyn nopeasti ja heitän pois! Samalla tavalla olen käsitellyt naisia ja kaava on toistunut kerta toisensa perään siitäkin huolimatta, että joskus olen yrittänyt olla parisuhteessa aivan vakavissani. Kuitenkin kyllästyminen tulee ennemmin tai myöhemmin ja alan tavoitella jo uutta valloitusta.

Usein erot ovat äkkipikaisia. Jään joko rysänpäältä kiinni tai kerron itse yleensä tekstiviestillä, että juttu ei vain toimi tai jotain muuta välinpitämätöntä. Vaikka sitä itkusta viestiä ja puhelua tulee., en välitä...enkä vastaa. En edes tiedä, kuinka monen naisen sydämen olen toiminnallani murtanut, mutta onhan niitä vuosien varrelle lukuisia ollut.

Näin vanhemmalla iällä sitä kuitenkin on alkanut kalvaa syyllisyys. En tiedä, voiko sitä sanoa "vanhan suolan janoksi", mutta muutama daami olisi ansainnut kyllä paljon parempaa kohtelua kuin mitä minulta sai. Nykyään sitä jo kaipaisi hieman jonkinlaista vakiintumista, mutta en tiedä, voiko vanha koira tavoistaan enää oppia pois? Elämäntavasta irtosuhteesta toiseen, on tullut ikään kuin rutiininomaista nylkytystä, leipätyötä, jonkinlainen huumaava adrenaliinibuusti, jonka voimalla jaksaa ponnistella. Jokainen kerta on ollut viimeinen, ennen seuraavaa kertaa.

Epäilenkin vahvasti, että jossakin vaiheessa tällainen keikarointi ei enää onnistu! Pahin pelkoni onkin, että jään lopulta yksin, en enää herätä samanlaista kiinnostusta kuin ennen ja jäljelle jää vain huono omatunto ja demoniset unet menetetyistä mahdollisuuksista. Tässä on jonkinlainen häilyvä raja todellisuuden ja jonkinlaisen pakonomaisen fyysisen ja psyykkisen mielenterveydellisen tilan välillä. Vaikka kuinka yrittäisit olla normaali, olla olematta se loukkaava sika, olla kuin ne muut niin sanotut normaalit ja välittävät ihmiset, niin jokin outo viettelys kuitenkin ajaa tekemänä asioita, joiden jo ennalta tietää johtavan siihen pisteeseen, jossa suhde ei vain voi jatkua - vain tuhoutua yhä uudestaan, ja uudestaan.... Miksi näin? Minulla on kuitenkin ihan hyvä tausta, rahasta ei ikinä ollut pulaa ja tulen hyväosaisesta perheestä!