Olen alkanut pohtia sitä, miksi olen niin sanottu ikisinkku? Ongelma ei ole se, etteikö suhteita olisi ollut, mutta ne ovat yleensä jääneet kuukauden tai kahden mittaisiksi "pätkiksi". Syy taitaa olla siinä, että nainen on ollut aina minulle lähinnä lelu tai jonkinlainen objekti, tarpeiden tyydyttäjä, ei niinkään sellainen, jonka tunteita pitäisi jollakin erikoisella tavalla huomioida! Olen siis kohdellut naisia kuin jotain esineitä tai palkintoja, ja kun naisen on saanut itselleen niin mielenkiinto on lopahtanut. Sen sijaan nälkä on syödessä kasvanut ja olen melkein aina alkanut heti uuden pelin jonkun toisen naisen kanssa.
Luonteeltani olen ollut aina pikavoittojen tavoittelija! Kun olen saavuttanut jotakin, kyllästyn nopeasti ja heitän pois! Samalla tavalla olen käsitellyt naisia ja kaava on toistunut kerta toisensa perään siitäkin huolimatta, että joskus olen yrittänyt olla parisuhteessa aivan vakavissani. Kuitenkin kyllästyminen tulee ennemmin tai myöhemmin ja alan tavoitella jo uutta valloitusta.
Usein erot ovat äkkipikaisia. Jään joko rysänpäältä kiinni tai kerron itse yleensä tekstiviestillä, että juttu ei vain toimi tai jotain muuta välinpitämätöntä. Vaikka sitä itkusta viestiä ja puhelua tulee., en välitä...enkä vastaa. En edes tiedä, kuinka monen naisen sydämen olen toiminnallani murtanut, mutta onhan niitä vuosien varrelle lukuisia ollut.
Näin vanhemmalla iällä sitä kuitenkin on alkanut kalvaa syyllisyys. En tiedä, voiko sitä sanoa "vanhan suolan janoksi", mutta muutama daami olisi ansainnut kyllä paljon parempaa kohtelua kuin mitä minulta sai. Nykyään sitä jo kaipaisi hieman jonkinlaista vakiintumista, mutta en tiedä, voiko vanha koira tavoistaan enää oppia pois? Elämäntavasta irtosuhteesta toiseen, on tullut ikään kuin rutiininomaista nylkytystä, leipätyötä, jonkinlainen huumaava adrenaliinibuusti, jonka voimalla jaksaa ponnistella. Jokainen kerta on ollut viimeinen, ennen seuraavaa kertaa.
Epäilenkin vahvasti, että jossakin vaiheessa tällainen keikarointi ei enää onnistu! Pahin pelkoni onkin, että jään lopulta yksin, en enää herätä samanlaista kiinnostusta kuin ennen ja jäljelle jää vain huono omatunto ja demoniset unet menetetyistä mahdollisuuksista. Tässä on jonkinlainen häilyvä raja todellisuuden ja jonkinlaisen pakonomaisen fyysisen ja psyykkisen mielenterveydellisen tilan välillä. Vaikka kuinka yrittäisit olla normaali, olla olematta se loukkaava sika, olla kuin ne muut niin sanotut normaalit ja välittävät ihmiset, niin jokin outo viettelys kuitenkin ajaa tekemänä asioita, joiden jo ennalta tietää johtavan siihen pisteeseen, jossa suhde ei vain voi jatkua - vain tuhoutua yhä uudestaan, ja uudestaan.... Miksi näin? Minulla on kuitenkin ihan hyvä tausta, rahasta ei ikinä ollut pulaa ja tulen hyväosaisesta perheestä!
Luonteeltani olen ollut aina pikavoittojen tavoittelija! Kun olen saavuttanut jotakin, kyllästyn nopeasti ja heitän pois! Samalla tavalla olen käsitellyt naisia ja kaava on toistunut kerta toisensa perään siitäkin huolimatta, että joskus olen yrittänyt olla parisuhteessa aivan vakavissani. Kuitenkin kyllästyminen tulee ennemmin tai myöhemmin ja alan tavoitella jo uutta valloitusta.
Usein erot ovat äkkipikaisia. Jään joko rysänpäältä kiinni tai kerron itse yleensä tekstiviestillä, että juttu ei vain toimi tai jotain muuta välinpitämätöntä. Vaikka sitä itkusta viestiä ja puhelua tulee., en välitä...enkä vastaa. En edes tiedä, kuinka monen naisen sydämen olen toiminnallani murtanut, mutta onhan niitä vuosien varrelle lukuisia ollut.
Näin vanhemmalla iällä sitä kuitenkin on alkanut kalvaa syyllisyys. En tiedä, voiko sitä sanoa "vanhan suolan janoksi", mutta muutama daami olisi ansainnut kyllä paljon parempaa kohtelua kuin mitä minulta sai. Nykyään sitä jo kaipaisi hieman jonkinlaista vakiintumista, mutta en tiedä, voiko vanha koira tavoistaan enää oppia pois? Elämäntavasta irtosuhteesta toiseen, on tullut ikään kuin rutiininomaista nylkytystä, leipätyötä, jonkinlainen huumaava adrenaliinibuusti, jonka voimalla jaksaa ponnistella. Jokainen kerta on ollut viimeinen, ennen seuraavaa kertaa.
Epäilenkin vahvasti, että jossakin vaiheessa tällainen keikarointi ei enää onnistu! Pahin pelkoni onkin, että jään lopulta yksin, en enää herätä samanlaista kiinnostusta kuin ennen ja jäljelle jää vain huono omatunto ja demoniset unet menetetyistä mahdollisuuksista. Tässä on jonkinlainen häilyvä raja todellisuuden ja jonkinlaisen pakonomaisen fyysisen ja psyykkisen mielenterveydellisen tilan välillä. Vaikka kuinka yrittäisit olla normaali, olla olematta se loukkaava sika, olla kuin ne muut niin sanotut normaalit ja välittävät ihmiset, niin jokin outo viettelys kuitenkin ajaa tekemänä asioita, joiden jo ennalta tietää johtavan siihen pisteeseen, jossa suhde ei vain voi jatkua - vain tuhoutua yhä uudestaan, ja uudestaan.... Miksi näin? Minulla on kuitenkin ihan hyvä tausta, rahasta ei ikinä ollut pulaa ja tulen hyväosaisesta perheestä!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kysyit ja myös vastasit itse kysymykseesi. Muutos vaatii itsetutkistelua, mutta on mahdollista. Kukaan muu ei muutosta saa aikaan kuin sitä haluava itse.
”Pahin pelkoni onkin, että jään lopulta yksin, en enää herätä samanlaista kiinnostusta kuin ennen ja jäljelle jää vain huono omatunto ja demoniset unet menetetyistä mahdollisuuksista. ” Arvelisin, että niin pitkään kun tuota pelkäät niin tulet jatkamaan, koska silloin pitää aina uudestaan hakea todisteet, että vielä saat kiinnostusta ja mahdollisuuksia. Mitä ajattelisit itse?
Sulla on vaan addiktio. Aivan kuin mikä muu tahansa addiktio
Juuri tuollaisen jännämiehen kaikki naiset haluavat. Jos et olisi jännä, naiset pitäisivät sinua tylsänä. Naiset eivät myöskään halua miestä, jota muut naiset eivät halua tai ole esivalinneet. Olet vähän kuin miljonääri, joka itkee kuinka raha on pilannut hänen elämänsä.
Riippuvuushan tuo on selvästi. Usein sellaisesta ei pääse omin avuin eroon.
- Sheena
Hyi hitto!
Eiköhän ongelmaan tepsi asenteen ja ajattelun muutos. Sinusta se lähtee ja sinuun se päättyy.
Jos se on luonteessa (häiriö), niin siitä ei ehkä pääse eroon. Voit opetella käytäytymään toisella tavalla, mutta jos mikään moraalikäsitys ei estele luontaisesti, niin ajan kanssa kasvaa mahdollisuus epäonnistua pysyvässä suhteessa, kun se niin helposti hajoaa muutenkin suurimmalla osalla.
Toisaalta, jos ei mitään sitoumuksia halua tehdä, mennä naimisiin, tehdä lapsia tai hankkia yhteistä asuntoa, niin mitä outoa tai pahaa tuossa on. Elää niin kuin tuntee. Kumpi sinussa sitten aikanaan vie voiton, pelko yksinjäämisestä tai vaihtelunhalu? Usko pois, se selviää itsestään. Sen jälkeen olet valmis joko elämään kuin ennenkin tai panostamaan pysyvään suhteeseen. Ei sitä kannata etukäteen miettiä ja itseään luonteensa vastaiseksi pakottaa.
Kerron kokemuksesta. Minulle sattui sinun kaltainen. Elimme ihanat pari vuotta. Vaistosin hänen levottomuutensa ja koko ajan on ollut vähän jalka ovenraossa.
Olen juuri päättäväisesti lopettanut suhteen, saanut tunteeni tasapainoon ja löytänyt uuden orastavan suhteen, vasta golfinpeluu- ja puhelinsoittoasteella. Itse olen pidempien suhteiden nainen. Olen kiitollinen sekä vanhasta että tästä suhteesta ja yhtä luottavaisesti lähden uuteen. Rakkauden tappaminen tarvittaessa niin ettei sydän säry, on taitolaji.