Kesä on kukkeimmillaan, mutten juuri liikahda kodistani. Käteni ja kaulani ovat mustelmilla, tällä kertaa liian rumasti. En halua sääliviä /arvostelevia/kyseleviä katseita kaupassa saatikka sukulaisten luona.
Oli ihanaa löytää tämä uusi, Elämäni Rakkaus reilut 5 v kestäneen väkivaltaisen ensirakkauteni jälkeen. Hän tuntui pelastukselta. Mieheltä, joka alusta asti tiesi, mitä pelkäsin, ja mikä särki aiemman liittoni. Hän ei tekisi niin.
Vaan miten kävikään? Olen ollut viime kevään aikana sairaslomalla viikkoja, koska "liukastuin saunassa", "löin leukani auton oveen" jne. On kamalaa valehdella omille sukulaisilleen, kavereilleen ja lääkärille...
Muutama päivä sitten hän kuristi minua niin, etten saanut henkeä. En tiedä kauanko sitä jatkui, mutta ... no, olen elossa. (Hänen käsissään on isot raapimisjäljet, mutta ne kuulemma tulivat jossain muussa tilanteessa.)
Olen itse aika mustasukkainen ja heitän tavaroita suutuksissani. Nämä asiat ärsyttävät häntä ja ovat kuulemma syy hänen käyttäytymiseensä. Rakastan miestäni yhä, en halua kertoa totuutta kellekään! Uskon, että asiat menevät vielä paremmiksi. Niin hänkin haluaa...
Olen ehdottanut, että hankkisimme molemmat apua. Hän on liian ylpeä mennäkseen esim. Lyömättömään Linjaan ("en tarvitse apua"), ja jos minä menisin jonnekin hakemaan apua omaan kiukustumiseeni, (mitä se sitten lieneekin), hän jättäisi minut. Meidän täytyy selvitä tästä kuulemma yksin.
Mitä voin tehdä???
Oli ihanaa löytää tämä uusi, Elämäni Rakkaus reilut 5 v kestäneen väkivaltaisen ensirakkauteni jälkeen. Hän tuntui pelastukselta. Mieheltä, joka alusta asti tiesi, mitä pelkäsin, ja mikä särki aiemman liittoni. Hän ei tekisi niin.
Vaan miten kävikään? Olen ollut viime kevään aikana sairaslomalla viikkoja, koska "liukastuin saunassa", "löin leukani auton oveen" jne. On kamalaa valehdella omille sukulaisilleen, kavereilleen ja lääkärille...
Muutama päivä sitten hän kuristi minua niin, etten saanut henkeä. En tiedä kauanko sitä jatkui, mutta ... no, olen elossa. (Hänen käsissään on isot raapimisjäljet, mutta ne kuulemma tulivat jossain muussa tilanteessa.)
Olen itse aika mustasukkainen ja heitän tavaroita suutuksissani. Nämä asiat ärsyttävät häntä ja ovat kuulemma syy hänen käyttäytymiseensä. Rakastan miestäni yhä, en halua kertoa totuutta kellekään! Uskon, että asiat menevät vielä paremmiksi. Niin hänkin haluaa...
Olen ehdottanut, että hankkisimme molemmat apua. Hän on liian ylpeä mennäkseen esim. Lyömättömään Linjaan ("en tarvitse apua"), ja jos minä menisin jonnekin hakemaan apua omaan kiukustumiseeni, (mitä se sitten lieneekin), hän jättäisi minut. Meidän täytyy selvitä tästä kuulemma yksin.
Mitä voin tehdä???
Vastaukset 18
Vanhimmat
Uskon että asiat menevät vielä pahemmiksi.
En tiedä mitä voit tehdä.
Anniina, joudut valitsemaan elämäsi ja rakkautesi välillä. Ei sinua ole tarkoitettu "elämäsi rakkauden" pahoinpideltäväksi, älä usko sellaista. Suomessa vain on niin paljon ala-arvoisia miehiä. Ennen sanottiin, ettei herrasmies koskaan lyö naista. missä he ovat tänään?
Olen itsekin toisinaan samaa mieltä kanssasi, mutta... Itsetunto on aika huono. Kuka rakastuisi kaltaiseeni naiseen?
Jo slyö, ei rakasta. Se saattaa tunuta rakkaudelta ja sitä voi luulla rakkaudeski koska ei ole itse toisenlaista ( oikeaa) rakkautta koskaan kokenut joten ei ole mihin verrata. Tämä "rakkaus" mitä teillä on on toisissaan riippuvuutta, ei uskalleta päästää irti. Yritetään omistaan toinen kuten tavara. Yritetään pakottaa toinen omiin haluihin jos ei muu auta käydään käsiksi. Verukkeena tälle käyttäytymiselle sitten käytetään sanaa rakkaus, jos rakastat et jätä, jos rakastata, annat anteeksi jne. Teudän tulisi kuitenkin pästää toisitanne irti ja tunnustaa että ette oikeasti rakasta. Teidöän tulisi myös antaa itsellenne anteeksi se että ette rakasta, se ei ole teidän syynne. Te ette ole saaneet rakkauden-mallia vanhemmiltanne jotta tietäisitte miten se tehdään oikeasti. Miettikää lapsuuuttanne ja nuoruuttanne ja yrtittäkää löytää sieltä ne hetke tjolloin tunsitte kokevanne rakkautta ja nalysoikaa ne;;, oliko s eoikeaa rakkautta ja läheisyyttä vai oliko se jolloin tunsitte saavanne vanhemmiltanne hyväksyntää kun teitte kuten he oli pyytäneet, saitteko ehkä lahjaksi toivomanne esineen ja tuntui hyvältä. Tuo hyväksyntä jonk saa kun tekee kun toinen on pyytänyt tai mikään lahjaksi saatu esien EI OLE RAKKAUTTA. Rakkaus on ne hetket jolloin istuit vanhempiesi sylissä ja tunsit että sinusta välitetään vaikka teitkin väärin, sinusta välitetään sinuna itsenäsi, sinun ei tarvitse tehdä mitään ansaitaksesi rakkaus. Kun tämän ymmärrätte, ymmärrätte myös tämän hetkisen noidankehänne ja opitte joko kunioittamaan ja rakastamaan toisianne oikeasti ja silloin ette lyö ettekä loukkaa toisianne. Tai sitten opitte päästämään toisitanne irti, koska mikään mitä te teette toisenne muuttamiseksi ei ole rakkautta, ja se että vaaditaan toiselta rakkauden osoitusta siten että toinen muuttaisi itsensä vuoksenne ( kuten itse teki pienenä saadakseen tuon hyväksynnän) ei ole oikeaa rakkautta.
Tämä tuntuu sekavalata, mutta toivottavsati ymmärrätte ja jos pystytte keskustelemaan ja kumpikin oikeasti tunnustatte että teillä on ongelma, asia selviää. Tunnustamisen täyty oilla aitoa ja rehellistä, muten se on vain toispuolista ja toinen osapuoli on vain kuten ennekin, jatkuvasti tikittävä aikapommi.
Olen aivan samaa mieltä kuin em. kirjoittaja. Miten paljon vähemmän riitaa, väkivaltaa ja onnettomuutta saisi lapsetkin sietää kodeissa kun vanhemmat älyäisi tuon yksinkertaisen aksiooman.
Annikalle: omasta kokemuksesta myös sellainen asia, että usein riippuvaisessa suhteessa tehdään tahallaan toinen mustasukkaiseksi. Itse kärsin vastaavassa väkivaltaisesssa suhteessa voimakkaasta mustasukkaisuudesta, jota mies selvästi tahallaan lietsoi. Saatuaan minussa mustasukkaisuuden roihuamaan, hän suuttui siitä, haukkui minua hulluksi ja "rankaisi" siitä. Toisin sanoen väitti että hänen lyömisensä johtui siitä että olin niin mustasukkainen, ja että se oli oma vikani. Kun itse hän kylvi turvattomuutta ja antoi menettelyllään ymmärtää että kissakin on hänelle arvokkaampi kuin minä.
Onneksi olen eronnut.
Aika moni rakastuu sinuun vielä. Nämä pahoinpitelijät vaan saavat usein naisen itsetunnon niin heikoksi, että sen avulla he voivat pitkittää väkivaltaista suhdetta.
Lähde pois tuosta suhteesta. Lähde turvakotiin, ja sitä kautta saat tukea ja apua. Olen itse tuon tien käynyt, ja lopulta pääsin onnellisesti miehestä eroon. Väkivaltainen mies ei muuta käytöstään, joten saatat vielä menettää henkesi tuossa leikissä.
"Kuka rakastuisi kaltaiseeni naiseen?"
Miten niin "kaltaiseesi" naiseen?
En ainakaan itse näe mitään syytä miksen voisi miehenä rakastua naiseen, joka on aiemmin ollut väkivaltaisessa suhteessa. Minusta sinulla ei ole mitään hävettävää jos miehesi on mulkku. Miehelläsi tosin on paljonkin hävettävää.
Oletko ikinä harkinnut kamppailulajiharrastuksen aloittamista? En tarkoita, että sinun pitäisi hakata miehesi, vaan lähinnä harrastus voisi auttaa saamaan itseluottamuksen takaisin. Ja myöskin auttaa toipumaan lyömispelosta, jos tällainen pelko alitajunnassasi on. Eli tavallaan totutat itsesi _kontrolloidusti_ siihen, että nyrkkejä sataa kohti jolloin ketään ei enää pysty saamaan sinusta henkistä yliotetta lyömällä. Eikä niitä kamppailulajeja tarvitse pelätä. Voin kokemuksesta sanoa, ettei siellä ketään hakata ja turpaan vedetä. Omistautumista se tosin vaatii jos tahtoo jotain oppia.
Mutta siis kaikki pitää lähteä nyt siitä että ensimmäisenä jätät miehesi.
Paljon miettimisen arvoista asiaa.
Anniina, sinulla menee itsetunto tuossa suhteessa. Perheväkivalta saa ihmisen ajattelemaan usein pahoin itsestään, eikä niinkään siitä lyöjästä. Epävarmuus ja alahainen itsetunto ovat hyvä kasvualusta juuri mustasukkaisuudelle. Mutta ymmärrä rakas ihminen, väkivalta EI KOSKAAN nosta sinun itsetuntoasi. Ja muista ettet ole ainoa joka on kärsinyt noin. Jos et halua puhua ystäville, mene tapaamaan ammattiauttajaa, jotta selviät taas eteenpäin.
Olen itse ollut vastaavassa suhteessa ja voin kertoa että asiat menee vain huonompaan suuntaan... Itse uskoin kaikki vakuuttelut "en koskaan enään lyö" näiden turpajuhlien jälkeen. Kunnes eräänä päivänä mieheni sekosi totaalisesti kännipäissään jostakin itse kehittämästään mustasukkaisuusjutusta ja siinä oli hengenlähtö lähellä... Sairaalareissuksi meni, minua leikattiin 6 tuntia naamavärkistäni.
Seuraavana päivänä oli taas ukon "kova katumus" päällä, mutta minulle riitti!
Löysin uuden ihanan suhteen jossa ei ollut väkivaltaa ja ihmettelin kuinka saatoin olla niin tyhmä että luulin rakastaneeni tätä hakkaajaa! Ei se ollut rakkautta, se oli jonkinlaista irtioton pelkoa kumppanuudesta ja pelkoa yksinäisyydestä!
Tiedän että on vaikea lähteä suhteesta, sillä sitä kuvittelee että ehkä se ei enää lyö, mutta Anniina, voi kuinka toivoisin että pystyisit siihen ennenkuin mitään vakavaa sattuu ja löytäisit suhteen missä naista ei rakasteta ja hallita nyrkkejen voimalla!!!
Voimia!!!
lopu tuo miehesi käyttäytyminen. Minullakin oli samanlainen tilanne... Kun menimme naimisiin, olin 19-vuotias ja mielettömän rakastunut mieheeni. Vaikka olin saanut "turpiin" jo kihlausaikana. Hän myös syytteli aina minua omasta käytöksestään. Aina minä kuulemma ärsytin hantä raivoamaan, katselin vieraita miehiä tms. No sitten olimme olleet naimisissa noin vuoden kun mulla tuli mitta täyteen.
Jälleen naama mustana ja turvoksissa menin lääkärin kautta poliisilaitokselle ja tein rikosilmoituksen. Mies tuli tietenkin taas katuvana anteeksipyytelemään, tosin totesi silloinkin että itsehän niin kauan ärsytit.... Minä taas annoin anteeksi, mutta kun menin poliisilaitokselle peruakseni syytteen, niin se ei meinannut onnistua. (pahoinpitely oli tapahtunut omassa autossa, mutta julkisella paikalla). Sain kuitenkin puhuttua asian niin että miestä ei silloin syytetty, mutta jos vaimo vielä naama mustana kävelee sinne niin tästäkin syytetään samaan syssyyn. Ja perheneuvolaan piti tilata aika ja mennä. Poliisin mukaan ainoa mahdollisuus...
Niin tehtiin...ja yllätys: mieheni aloitti muuttumisprosessin ihan tosissaan... Kuljimme siellä melkein vuoden mutta sen jälkeen ei ole selkään tullut. Aikaa on kulunut jo yli 15-vuotta. Ei tietenkään onnistu kaikilta miehiltä, mutta mahdollista sekin on. Sehän on yksistään miehen varassa se muutos.
Omasta miehestäni olen tosi ylpeä, kun hän sen vaikean prosessin kävi läpi ja kiitollinen näistä väkivallattomista vuosista.
Kyllä sinunkin on pakko tehdä asialle jotain. Tiedän että tuntuu pahalta kuulla tämä, mutta jos et tee mitään niin se on sitä "hiljaista hyväksyntää", ja niin tilanne jatkuu...Jos mies ei suostu mihinkään ammattiauttajan puheille niin älä hyvä ihminen jää itseäsi pieksättämään, vaan lähde elämään omaa elämääsi ennenkuin se kuristaa liian pitkään!!!
kuinka monta naista Suomessa pahoinpidellään kuoliaaksi. käy amnesty international-sivuilla ja tukinainen sivuilla lukemassa faktaa hakkaamisesta.
Hakkaus ei ole rakkaus-usko se.
huomaatko, olet samassa tilanteessa kuin ensimmäisellä kerrallakin ja silloin löysit ratkaisun tilanteeseesi.
-nyt on siis aika ratkaista tämän suhteen tilanne.
-pitkittämällä vain pahennat tilannettasi,lähde kun vielä voit/kykenet lähtemään omin avuin.
sitten kun(jos) pääset tästä suhteesta irti niin käy läpi nämä suhteesi perusteellisesti ettet enää kolmatta kertaa ajaudu vastaavanlaisiin suhteisiin.
-sillä tietämättäsi viestität vastakkaiselle sukupuolelle olevasi henkisesti/fyysisesti heikko ja juuri se aiheuttaa väärät valinnat.
-henkisesti sairaat henkilöt ajautuvat kaltaistesi naisten kanssa suhteeseen.
jos kuvittelet pystyväsi omalla olemassaolollasi "parantamaan" ko.miehen silloin olet läheisrippuvainen-ja estät oman ja toisen parantumisen.
-usko ei paranna ketään, ainoastaan luottamus itseen ja omiin valintoihin voi pelastaa sinun henkesi.
Sanoit että miehesi on liian ylpeä hakemaan apua väkivaltaisuuteensa. Itsekin olet liian ylpeä paljastamaan mustelmiasi ja niiden syytä sukulaisille ja tutuille, kuten sanoit. Väkivaltainen mies tarvitsee uhrinsa oman itsetuntonsa vuoksi. Hän katsoo olevansa oikeuttu "rankaisemaan" virheistä ja käytöksestä. Kaiken takana on sairas kontrolloimisen halu. Vaikka kuinka vahva nainen olisi, pahaa jälkeä syntyy vuosien mittaan, ja innostus elämään lamaantuu. Tavallaan molemmat ovat sairaita ja ruokkivat toistensa vääristymiä. Sinun itsetuntosi on huono, luulet ansaitsevasi pahaa kohtelua, mutta se ei ole totta. Voit kasvaa ehjäksi ihmiseksi vain ilman alistavaa kumppania. Ole hyvä ja teet päätöksesi, äläkä missään tapauksessa hanki lapsia tähän soppaan.
Noin 40 naista vuodessa kuolee parisuhdeväkivallan uhrina. Minäkin kävin kuoleman rajalla mutta selvisin kuitenkin. Jos mies ei motivoidu hoitoon, mitään toivoa väkivallan loppumisesta EI OLE.
Yhden helvetin olen läpikäynyt minäkin, mutta siitä selvinnyt. Kahdenkesken ette tule selviämään. Sanoisin, että lähde, mutta saman kokeneena arvaan, ettet sinäkään vielä liene siihen valmis. Kauan minullakin vei ennen kuin uskoin. Mutta lopeta valehtelu. Kerro kaikille kuinka asiat oikeasti ovat. Häpeä ei ole sinun.
Eräs entinen ystäväni oli vastaavanlaisessa suhteessa. Vain hyvin harvat tiesivät. Hänelle kävi huonommin kuin minulle. Tai sinulle tällä kertaa. Hän ei saanut enää henkeä viimeisen kuristamisen jälkeen. Heiltä jäi pieniä lapsia, jotka menettivät sekä äidin että isän. Äiti haudattiin, isä joutui vankilaan.
Väkivalta ei ole leikin asia. Sitä ei kannata vähätellä eikä liian kauan peitellä. Saattaa olla myös miehesi pelastus, mikäli tilanne pysäytetään ennen kuin jotain peruuttamatonta on sattunut.
Hae apua senkin uhalla, että jäisit yksin.
Mun autossani ei ole ollenkaan jarruja. Joskus pelottaa että saatan törmäillä ihmisiin. Toisinaan olen kolhinut muita autoja. Mitä tekisin? Hommaanko tehokkaamman äänimerkin että ihmiset osaavat varoa ajoissa vai ajanko hiljempaa? Pitäisikö korjata jarrut tai vaihtaa autoa? Ehkä odotan vain, että jarrut muuttuvat itsestään paremmiksi, kuten niillä on tapana. En viitsi sanoa asiasta kenellekään sillä he saattaisivat nauraa minulle. Auto on noin muuten todella hyvä.
Hohhoijaa.
Tiedän tunteen. Sain samaa kohtelua kolme vuotta, minä ärsytin, minä sain hänet hermostumaan ja käymään kiinni ja aina humalassa.. Uskoin siihen ja lupasin muuttaa itseäni. kUinka ollakaan,mikään ei riittänyt, hän halusi alistaa minut kokonaan. Lupasi käydä lyömättömällä linjalla, mutta sitä päivää ei ole tullut. Itse kävin kriisikeskuksella muutamia kertoja, mutta en tuntenut sieltä apua saavani. Nyt teemme eroa pikkuhiljaa ja mikään ei koskaan ole tuntunut näin pahalta. Rakastan häntä edelleen, mutta järkeni sanoo etten voi enää alistua siihen kohteluun. En jos haluan elää. Sydämeni revitään irti rinnastani kun joudun hänestä luopumaan, enkä tiedä kuinka siitä selviän. Oman jäljellä olevan itsetuntoni takia on kuitenkin pakko. Hän ei ole halukas muuttumaan, ei näe itsessään vikaa vaan minä hänen mielestään haen sitä että hän lyö. Kuvittele, hänestä minä haluan saada turpaani.. Jotain on tehtävä!! Meidän molempien..