Anopit ja arvostelu!

No eiköhän sitten kannattaisi antaa samalla mitalla takaisin. Veikkaampa että arvostelu loppuu siihen..

Nykyinen anoppini ei arvostele minua eikä puhu pahasti. Eli kommenttini ovat positiivisia ja kannustavia ("voi ku sulla on nätisti hiukset", "onpa tämä kakku hyvää", "kivaa kun tulit käymään, istuhan kahville"). Anoppini on minulle ystävä ja kuuntelija, muttei tunkeilevasti tai määräilevästi.

Ex-anoppini oli toista maata. Hänen pojilleen kun ei kelvannut yksikään nainen. Seurustelin veljessarjan nuorimman kanssa, mutta me kaikki kolme miniää saimme aivan kamalaa kohteluta.

Minun yo-todistuksessani olisi ollut parantamisen varaa (E:n paperit vrt. poikaystäväni C:n papereihin), en hakenut tarpeeksi hyvään koulutukseen (hain humanistiseen tiedekuntaan, olisin pitänyt hakea tekniseen tai taloustieteelliseen). Olin huono avovaimo koska en leiponut kaikki leipämme, en siivonnut "oikealla" tavalla enkä osanut laittaa hänen poikansa lempiruokaa. Olin silloin 18-vuotias, juuri lukiosta päässyt yliopisto-opiskelija joka asui ensimmäistä kertaa yksin, eli ei turhan kovat vaatimukset :)

Ulkonäköäni hän ei kritisoinut, mutta käytöstä kylläkin. Vanhimman pojan miniä sai kokea pahimmat arvostelut, hän oli huono äiti lapselleen, lapsi näki muka nälkää (Vaikka kasvu oli kasvukäyrän mukaista) ja hänen työnsä oli liian huono sukuun.

Onneksi pääsin tuosta akasta ja hänen nössöpojastaan eroon...

Pahin on painon arvostelu. Tyyliin: Söisit nyt jotain muutakin kuin noita rehuja. Sähän kuihdut kokonaan pois. (olen kasvissyöjä, enkä mikään riuku 169/60 kg). Ja ainut oikein lapsia kasvattava ihminen maailmassa hänen lisäkseen on hänen tyttärensä (Hyvä ystäväni).

Kun lapset oli pieniä sain kuulla, kuinka vuoden ikäiselle ei voi antaa leipää, kun hän tai tyttärensä eivät olleet antaneet. Lisäksi anoppi aina ihmettelee, miksei 10-vuotiaalla ole pipoa, kun ulkona on keväällä 10 astetta lämmintä jne. Anopin suvussa on tapana pukeutua turhankin lämpimästi. Mulla kesti tosi kauan ennenkuin sain mieheni ymmärtämään ettei nollakelillä ja miinus kahdenkympin pakkasessa voi pukeutua samallalailla.

Ei pahoja, mutta parempi ois kun pitäis päänsä kiinni. Yleensä ottaen on kohtelias ja mukava.

Anna samalla mitalla takaisin tai sitten sanot että nyt saa loppua. Pistä anopille jauhot suuhun. Oma anoppini aikoinaan valitti minulle vaatteistani ja sanoi että olen jo sen verran vanha, että tulisi pukeutua aikuismaisesti. Sanoin että nythän asiat ovat niin, että minulla on tapani pukeutua, enkä todella tunne oloani jakkupuvussa hyväksi enkä todellakaan aio alkaa vaihtaa vaatteitani sinun makusi mukaan. Mainitsin myös, että läheiseni ovat minut hyväksyneet sellaisena kuin olen ja se riittää minulle.
Hänen mielestään aikuismaista on marimekko ja kaikki "muotivaatteet" joita kaikki käyttää. Hänen mielestään ihminen ei saisi pukeutua persoonallisesti.
Sanomiseni jälkeen olen saanut olla aivan rauhassa. Hän on sen ymmärtänyt, että minä elän omaa elämääni eikä hänellä ole siihen mitään sanottavaa. Hänellä ei ole mitään asiaa tulla sanomaan minulle koska mennä kampaajalle ja koska sitä ja koska tätä.
Ei todella.
Pistä kampoihin ennenkuin on liian myöhäistä!
Anopit koittavat tehdä meistä minijöistä kaltaisiaan, ei alistuta!

Minun ja anoppinini välit ovat erittäin hyvät. Me osaamme jo laskea leikkiä ja ensimmäisestä tapaamisesta asti olen sanonut asiani suoraan päin anoppini naamaan (sain kuulla poikakaveriltani etteivät kaikki vävytkään kehtaa sanoa mitään vasten anoppia). Jos hän arvostelee minua, hän ainakin sanoo sen päin omaa naamaani kuin kiertoteitä. Olen myös oppinut häneltä paljon ja hän minulta. Anoppini on ihana ihminen!!

...kamalia anoppeja. mitäpä sitä omastani sanoisin: milloinkaan näiden 8 vuoden aikana en ole ollut hänen pojalleen kyllin hyvä.

ensinnäkin olen "vanha kanttura" (kaksi vuotta miestäni vanhempi), "kärkäs eroamaan" (kerran aiemmin ollut 4 vuotta kestäneessä avoliitossa joka päättyi miehen väkivallan vuoksi), "liian lihava" (edellinen tyttöystävä oli kaiken hyvän täyttymys), "töykeä" (kieltäydyin kohteliaasti jakamasta raha-asioitamme hänen kanssaan) ja muutenkin sopimaton..

asioita on lukuisia, en varmasti edes muista kaikkia kamaluuksia mitä hän on suustaan päästellyt. minun kuulteni tai selkäni takana miehelleni, tyttärelleen tai jollekin muulle.

esim. miehelleni hän sanoi vielä vihkipäivän aamuna että eikö olisi nyt vähän paremmin kannattanut kuitenkin valita (olimme asuneet yhdessä 4 vuotta ennen avioliittoa).

aavistuksen ehkä tilanne rauhoittui esikoispoikamme syntymän jälkeen, mutta enhän minä ole koskaan lastanikaan osannut hoitaa, saati kasvattaa.

no, olen luvannut rakastaa miestäni hyvinä ja huonoina hetkinä. anopin koitan jättää omaan arvoonsa, mutta kyllä kateudella katselen ystävieni anoppeja jotka ovat ihan toista maata =/

Täydestä sydämestä yritän käyttäytyä kuin aikuinen, fiksu ihminen ja suhtautua viileästi teräväkielisiin kommentteihin. olla asiallinen ja kohtelias, mutta välillä kyllä tekisi mieli ottaa kunnon kalkkunaote anopin kurkusta ja ravistaa....

Eipä anoppini puuttunut hiuksiini tai painooni eikä ylipäätään arvostellut. Päinvastoin: oli iloinen, kun menimme käymään. Viimeinen puhelinkeskustelumme oli, kun soitin hänelle ja kehuin hänen (kysyttyäni) antamaansa hirvenlihareseptiä. Siitä kehusta anoppini oli ollut onnellinen, kuulin sittemmin.

Ai niin - kun paistoin kuopuksen ristiäisiin lampaanviulun, anoppi oli kehunut tyttärelleen, miten hyvää se oli. Ja tytär ei näyttänyt tuntevan itseään lainkaan kaltoin kohdelluksi - hän tiesi, että äitinsä suhtautui hänen tekemisiinsä hyvin tasapuolisesti.

Oma ihana entinen anoppini antoi laihdutusneuvoja (en ollu laihdutuskuurilla), hiustenlaitto vinkkejä (koska minulla oli hänen mielestään liian ohuet hiukset), kodinhoitovinkkejä (en ilmeisesti osannut kotia hoitaa vaikkei hän meillä kyllä ikinä käynytkään), neuvoja miten hänen poikaansa pitää kohdella (olisi pitänyt passata jne), sekä hän totesi miten asuntomme oli huono (vääränlainen, väärä sijainti, huono kuntoinen hänen mielestään)..

Listaa voisi jatkaa ja jatkaa.. Onneks on nykyään entinen anoppi! tuskin olisin lapsiakaan osannut hoitaa hänen mielestään. :/

anoppi sanoi, että vävy on samanlainen kuin omat pojat.
Se oli paras kehu vaikkei sitä sillä hetkellä anoppi kehuksi tarkoittanutkaan.
Tuli tilanteessa jossa en käyttäytynyt ihan niin hyvin kuin olisi pitänyt.
Mutta siitä huolimatta se oli kehu anopilta ja samalla hyväksyntä minulle, vävylle, että tervetuloa vaan sukuun, samalla levelillä ollaan ja oltiin.
Tuosta tapahtumasta on aikaa jo 30 vuotta ja erittäin hyvin olemme tulleet keskenämme toimeen.

Sanot vain anopille että sittenhän pojallasi on harvinaisen huono maku naisten suhteen ja ihmettelet miksi poika ole onnistunut parempaa.

Meillähän nyt on kaikki on anopin mielestä ihan kummallisesti. Minulla ei ole "normaalia" ammattia, koska olen graafikko. Normaali ammatti naiselle olisi sairaanhoitaja tms. Normaalit ihmiset kuulemma asuvat myös omakotitalossa ja mieluiten maalla. Me asumme kerrostalossa kaupungissa, nautimme siitä kun ei ole pihatöitä ja keskustaan pääsee jalan kymmenessä minuutissa. Kuulemma kerrostaloissa asuu vain narkkareita ja naapureiden pierutkin kuuluvat seinän läpi (meidän naapurimme ovat sitten vissiin kaikki kuolleet kun mitään ei kuulu). Joka kerta kun tulee meille kylään tai me menemme sinne, muistaa mainita miten luonnottomalla tavalla asumme ja miten hän ei koskaan pystyisi vaan ahdistuisi jo ensimmäisenä päivänä. Ei käsitä miten joku voi tykätä.

Ja minä olen käännyttänyt hänen poikansakin kauheaksi kaupunkilaiseksi. Mies itse sanoo ettei malttanut odottaa maalta poispääsyä. Kirkonkylällekin oli 13 kilometriä ja kavereita ei nähnyt kuin koulussa kun asui niin syrjässä eikä kukaan joutanut kuskaamaan, ei ollut mitään tekemistä, esim. elokuviinkin päästäkseen piti matkustaa monta kymmentä kilometriä ja se oli harvinaista herkkua. Mies ei omien sanojensa mukaan halua riesakseen ok-talon työleiriä, vaan haluaa vaivattomampaa asumista. Lomilla nautimme suurkaupunkien sykkeestä (mikä on sekin anopin mielestä outoa koska lomallehan pitää mennä joko rantalomalle etelään tai sitten hiihtämään Lappiin, koska se on normaalia).

Tämä asioiden luokittelu "normaaliksi" on muutenkin anopin lempipuuhaa, ja minä olen harrastus-, ura-, arvo-, ja kaikkine muine valintoineni tietysti joka saralla epänormaali. Ja olen tehnyt miehestänikin epänormaalin (eli anoppi ei suostu uskomaan että poikansa ei ole halunnut periä hänen arvojaan ja asenteitaan vaan on luonut omansa).

Kaikesta huolimatta tullaan ihan kivasti toimeen niin kauan kun puhutaan jostain sellaisesta mikä ei käynnistä keskustelua siitä mikä on "normaalia" elämää. Vaikka tuo normaaliuden hierominen naamaan ärsyttääkin ihan peevelisti, olen silti anopille ystävällinen. Joskus mietin miksi, mutta en halua toisaalta vajota samalle tasolle.

Avasin sivun ensimmäistä kertaa vuosiin.
Pisti silmään että täällä on melkein yksinomaan miniöiden valituksia anopistaan. He ovat tulevia anoppeja, jatkuukohan sama sukupolvesta toiseen.
Eikä teissä miniöissä todellakaan ole mitään vikaa, kuinka niin kelvottomien naisihmisten kasvattamat pojat ovat teille yleensä kelvanneet?
En minäkään kovin tykännyt anopistani aikoinaan, käyttäydyin silti kunnioittavasti ja sivistyneesti hänen aikaansa.

Olen anoppi. En arvostele ketään, en edes lapsiani, jotka ovat aikuisia ihmisiä ja vastaavat omasta elämästään itse. Ei tulisi kuuloonkaan, että sanoisin jotain negatiivista lasteni puolisoista tai puolisoille.
Toisaalta en myöskään ota vastaan mitään huomautuksia oman elämäni ratkaisuista, en kysy muiden mielipiteitä omissa asioissani. Toistaiseksi olen tullut toimeen omin neuvoin, ja jos joku asia on minulle uusi ja outo hoidettava, kysyn neuvoa asianomaisilta virkamiehiltä tai infopisteistä, en lapsiltani.
Minulla ei ole mitään huomautettavaa lasteni elämästä. He kasvattavat lapsenlapsiani hyvin, ja he selviytyvät kouluissaan. Pienempinä lapset olivat joskus hoidossani, mutta koulukkaat eivät enää paimenta tarvitse.
Sukulaisuus, vanhemmuus ja eläköityminen kuuluvat ihmisten elämään. Viisainta on jo nuoresta ymmärtää ja oppia, että ainoa, jonka voi muuttaa, on oma asennoituminen, muuttumista ei toiselta voi vaatia. Keskinäinen kunnioitus on kaiken yhteiselon perusta.

Vanha ihminen ei "hauku" tai "arvostele" vaan neuvoo ja jakaa pitkää elämänkokemustaan. Kannattaa kuunnella ja painaa mieleen, siitä voi olla hyötyä jonain päivänä! Mieti myös miksi otat niin herkästi itseesi toisen mielipiteet? Olet tietysti epävarma nuori, mutta odota rauhas, se menee ohi kun vanhenet.

Itse olen joutunut myös jatkuvan nälvimisen ja piikittelyn kohteeksi. Olen yrittänyt olla anopilleni ystävällinen ja kohtelias, mutta nyt viidentoista vuoden jälkeen mittani tuli täyteen. En enää hyväksy itseeni ja tekemisiini kohdistuvaa arvostelua ja piikittelyä. Piste. Ja olen siitä ihan samaa mieltä joidenkin täällä kirjoittaneiden kanssa, että ei huonoa käyttäytymistä ja kohtelua tarvitse suvaita, olipa ihminen minkä ikäinen tahansa. On vaan olemassa kaiken ikäisiä hankalia ihmisiä ja anoppini on yksi heistä. Hän on kaikkien muiden paitsi tyttärensä kanssa riidoissa. Haukkuu ja arvostelee aina muita, mutta hän itse ja oma tytär ovat kaikelta arvostelulta suojassa.

Ei kenenkään tarvitse hyväksyä itsensä alistamista ja väärää vallankäyttöä toisten ihmisten taholta. Luin mielenkiintoisen artikkelin ns. myrkyllisistä ihmisistä eli ihmisistä, jotka ovat negatiivisia ja aiheuttavat jatkuvaa pahaa mieltä jollekin toiselle. Tässä artikkelissa psykologi kehoitti ottamaan etäisyyttä tälläisistä ihmisistä. Miksi pitäisi sietää tälläistä ihmistä - onpa hän anoppi tai kukaan muukaan? Minä olen päättänyt väistää ja ottaa etäisyyttä. Ja rupean pitämään puoliani. En ole se kiltti tyttö, joka on hiljaa ja kuuntelee. Nyt alkaa tulla palautetta toiseenkin suuntaan.