Olemme seurustelleet poikaystäväni kanssa 3,5 vuotta.Emme asu yhdessä.Olemme jutelleet jonkin verran tulevaisuudesta, ja mieheni on kertonut pelkäävänsä yhteenmuuttoa, siksi että on varma suhteen menevän pilalle sen jälkeen.Hänen mielestään olisi hyvä jos emme muuttaisi koskaan yhteen.Minä taas haluaisin sitä ehdottomasti.Olen jo täysin kyllästynyt ravaamaan eestaas kotiemme välillä.Matkaa on 20 km, eikä kummallakaan ole autoa.Lisäksi molemmilla on kalliit vuokrat.
Olen 28-vuotias, ja poikaystäväni 33.Eli siis emme ole mitään teinejä enää.Mies ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan osaa kuvitella pystyvänsä asumaan vakituisesti kenenkään kanssa.Hän ei myös kuulemma halua koskaan mennä naimisiin, eikä hankkia lapsia.
Hän haluaisi kuulemma tavallisuudesta poikkeavan, vapaamman suhteen, jossa vapaus olisi lähinnä henkistä, ei siis fyysistä kuitenkaan.Rakastan miestä, mutten tiedä kuinka kauan jaksan näin.
Mies tuntuu muuten minulle oikealta, ja olemme muissa asioissa täysin samalla aaltopituudella, ja rakkautta on välillämme paljon.En epäile miehen rakkautta tippaakaan, sen hän näyttää minulle joka kerta kun näemme, monin eri tavoin, sanoissa ja ennenkaikkea teoissa..Tuntuu kuitenkin vaikealta luopua elämästä jollaista itse haluaisi, ilman että toinen tulee tippaakaan vastaan.
En tiedä jaksanko odottaa että mies tulisi toisiin ajatuksiin.Olen alkanut sitä vahvasti epäillä jo tässä vaiheessa.Eroa en haluaisi edes ajatella, koska kaikki muu suhteessamme toimii.Ei kai siis ole muuta ratkaisua kuin elää miehen haluamalla tavalla.Nyyh.:´( Kohtalotovereita, mielipiteitä?
Olen 28-vuotias, ja poikaystäväni 33.Eli siis emme ole mitään teinejä enää.Mies ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan osaa kuvitella pystyvänsä asumaan vakituisesti kenenkään kanssa.Hän ei myös kuulemma halua koskaan mennä naimisiin, eikä hankkia lapsia.
Hän haluaisi kuulemma tavallisuudesta poikkeavan, vapaamman suhteen, jossa vapaus olisi lähinnä henkistä, ei siis fyysistä kuitenkaan.Rakastan miestä, mutten tiedä kuinka kauan jaksan näin.
Mies tuntuu muuten minulle oikealta, ja olemme muissa asioissa täysin samalla aaltopituudella, ja rakkautta on välillämme paljon.En epäile miehen rakkautta tippaakaan, sen hän näyttää minulle joka kerta kun näemme, monin eri tavoin, sanoissa ja ennenkaikkea teoissa..Tuntuu kuitenkin vaikealta luopua elämästä jollaista itse haluaisi, ilman että toinen tulee tippaakaan vastaan.
En tiedä jaksanko odottaa että mies tulisi toisiin ajatuksiin.Olen alkanut sitä vahvasti epäillä jo tässä vaiheessa.Eroa en haluaisi edes ajatella, koska kaikki muu suhteessamme toimii.Ei kai siis ole muuta ratkaisua kuin elää miehen haluamalla tavalla.Nyyh.:´( Kohtalotovereita, mielipiteitä?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Otit miehen johon rakastuit ja nyt yrität muuttaa häntä? Eikai siinä muuta kun jatka patistusta ja sano ettei se riitä sinulle jos asutte erillään. Tsemppiä!
Eli minun pitäisi sitten muuttaa itseni ihmiseksi jolle riittää pelkkä seukkaus ilman mitään sen kummempaa sitoutumista.Minun pitäisi siis olla se joka tässä tulee täysin toista vastaan,ilman että toinen antaa piiruakaan periksi.
Parisuhde on kompromisseja, mutta tässä ei mielestäni ole kysymys kompromissista, vaan siitä että minun täytyisi luopua omista ajatuksistani.Vaikeaa, vaikeaa..ei kai tosiaan auta muuta kuin taipua miehen tahtoon, kun en eroakaan haluaisi, satun kuitenkin rakastamaan häntä.Mutten vaan enää tiedä kuinka kauan jaksan rakastaa, kun tunnen rakkauden olevan aika yksipuolista.Minun mielestäni rakkaussuhteessa halu sitoutua toiseen, varsinkin tässä iässä jo, on täysin normaalia.
No, ainakin taitaa nyt toistaiseksi olla parasta jättää asia hautumaan, eikä ainakaan alkaa jankuttaa siitä niin että toisella menee hermot.Ei kai sitä tiedä vaikka toisen mieli joskus vielä muuttuisi..vaikka hän on sanonutkin ettei niin tule todennäköisesti tapahtumaan...
Ikävä tilanne! Eiköhän terveessä parisuhteessa kuitenkin keskeinen asia ole se, että ajan oloon muutetaan yhteen ja mahdollisesti perustetaan perhe. Miehesi on yksinkertaisesti sitoutumiskyvytön, mikä ei ole mikään pieni juttu.
Vaikka teillä muut asiat kolahtaisivatkin yhteen, tuo sitoutumiskyvyttömyys on kyllä mielestäni liian suuri asia. Melkein kuin kaksi ihmistä olisi yhdessä saman katon alla, ja toinen heistä haluaisi ehdottomasti lapsia ja toinen ei koskaan. Mies on kuitenkin jo 33, ei 20!! Harkitse vielä, sillä voit pettyä pahasti!
Elät vain kerran joten mieti nyt tarkkaan miten tahdot elämäsi elää.
"Mies ei kuitenkaan omien sanojensa mukaan osaa kuvitella pystyvänsä asumaan vakituisesti kenenkään kanssa.Hän ei myös kuulemma halua koskaan mennä naimisiin, eikä hankkia lapsia."
Onko teidän välinen rakkaus todella tämän arvoista? Meillä jokaisella on vain yksi elämä!
Niin, olen kyllä vakavasti eroa harkinnut.Mutta se ei ole todellakaan helppoa, sillä suhteemme on kaikilta muilta osiin lähes täydellinen, en usko että voisin kenenkään kanssa noin jokapäiväisessä elämässä olla niin onnellinen.Meillä on samat intressit, ystävämme ovat yhteisiä, voimme puhua kaikesta, seksi toimii jne.
Olemme keskustelleet asiasta useaankin otteeseen, ja olen antanut näennäisesti periksi, koska olen ajatellut ettei paranna asioita jos jankutan asiasta koko ajan.Ja on tietysti toivonkipinä siitä että miehen mielipiteet muuttuisivat.Mies itse on kyllä sitä mieltä etteivät ne muutu.
Yksin ollessani asia pyörii päässäni lähes koko ajan, ja on kieltämättä jonkin verran vaikuttanut tunteisiinikin.En voi olla ajattelematta ettei mies rakasta minua tarpeeksi, ja etten hänen mielestään ole hänelle oikea, ja että jos olisin, hän alkaisi pikkuhiljaa ajatella toisin.
"Yksin ollessani asia pyörii päässäni lähes koko ajan, ja on kieltämättä jonkin verran vaikuttanut tunteisiinikin.En voi olla ajattelematta ettei mies rakasta minua tarpeeksi, ja etten hänen mielestään ole hänelle oikea, ja että jos olisin, hän alkaisi pikkuhiljaa ajatella toisin."
Ja meinaatko, että tämä helpottuu ajan kuluessa? Sitten kun se ns. "vauvakuume" alkaa pukkaamaan todella läpi niin onnea vaan suhteen kasassa pitämiselle! Eikä yhtään helpota, jos mies ei halua edes asua kanssasi.
Mitä tulee naimisiin menosta niin kannattaa muistaa, ettei se avioliitto paranna suhdetta millään tavalla. Periaatteessahan se ei ole kuin sormus sormessa. Ei se sormus mitään parisuhdetta paranna. Omasta mielestäni suhde on ainakin aika heikoilla jäillä jos sen kasassa pitäminen on sormuksesta kiinni. Mutta toisaalta, jos parisuhde on toiminut monta vuotta erittäin hyvin niin sitä voi ihan hyvin juhlia hommaamalla ne sormukset ja menemällä naimisiin, tavallaan merkiksi siitä että homma toimii.
Haluatte eri asioita elämästänne.
Jos pystyt hyväksymään suhteen tälläisenään,kannattaa jatkaa yhdessäoloa.
Jos hyväksyt sisimmässsäsi täysin esim.lapsettomuuden ja erillään asumisen, pystyt
olemaan jatkossakin onnellinen.
Et voi ripustaa toivoasi siihen, että mies kääntäisi
kelkkansa ajan kuluessa.
Sinun on hyväksyttävä ja kunnioitettava hänen
elämänvalintojaan.
Haluaisit varmasti mieluiten miehen, joka
tahtoisi sitoutua sinuun omasta vapaasta
tahdostaan.
Tilanteesi on tosiaan kinkkinen.
Voithan antaa hänen valita.
Voit kertoa hänelle, mitä haluat elämästäsi:
yhdessäasumisen, ehkä perheenkin joskus.
Anna hänelle oma miettimisaikansa asiasta.
Ehkä pieni tauko seurustelussa antaisi hänelle
ajatteluaikaa yhdessäolonne suhteen.
Tälläisten asioiden on perustuttava täyteen
vapaaehtoisuuteen ja toisen kunnioitukseen.
Seurustelutaukoakaan saa käyttää
millään muotoa kiristyskeinona vaan nimenomaan
vapaan valinnan paikkana hänelle.
Onpa kinkkinen tilanne! Perheen perustaminen tai perustamatta jättäminen on todella iso päätös elämässä. Miehesi ei ilmeisestikään ole perheellistä tyyppiä ja on jo sen ikäinen, että on suuri riski ajatella asioiden muuttuvankaan vuosien kuluessa.
Jos lapsen saaminen ja ns. perinteisessä parisuhteessa eläminen ovat sinulle tärkeitä, näen suhteen jatkumisen kovin epätodennäköisenä. Rakastat miestäsi kyllä nyt, mutta entä muutaman vuoden kuluttua, kun huomaat, että asiat ovat ennallaan? Todennäköisesti katkeroidut, ettet saa tarpeitasi tyydytetyksi. Olet siinä iässä, että näitä kysymyksiä tulee harkita jo vakavasti.
Sano miehellesi suoraan, mitä haluat ja anna hänen sulatella asiaa. Laita itsellesi myös jokin takaraja (esim. vuosi), jonka puitteissa ratkaisut on tehtävä, muuten tulee roikuttua epätyydyttävässä tilanteessa turhan pitkään.
Onnea sinulle!
..hyvistä neuvoista Paprika!
Olen ajatellutkin toimia juuri noin, että asetan jonkun takarajan.Mies on sanonut, ettei tiedä muuttuuko hänen mielensä, mutta pari viikkoa sitten, kun tuo keskustelu oli, hän sanoi ettei se ainakaan vielä ole muuttunut.Vuotta kauempaa tuskin jaksan elää epätietoisuudessa.
Ihan tässä ja nyt en usko kuitenkaan laittavani häntä vielä selkä seinä vasten.Nuo ovat isoja juttuja, mutta niin on rakkauskin.Ja sitä tunnen häntä kohtaan kaikesta huolimatta.Tosin sen jonkin verran laimeni tuon parin viikon takaisen keskustelun jälkeen.Mutta ei loppunut.
Mikä tässä on huonoa, niin mies ei koskaan ole asunut kenenkään naisen kanssa.Suhteita hänellä on ollut, 1-4 vuotta pitkiäkin, ja ainakin kaksi on loppunut tuohon sitoutumiskammoon.Mies on myös aikamoinen erakkoluonne.Ja lapsista hän ei pidä.Että ei kovin hyvältä näytä.
Mutta tämä asia ei parane kuitenkaan nopeilla ratkaisuilla.Aika näyttää miten käy.
harjoitelkaa sitä yhdessä asumista..näytä miehellesi että siinä on hyvätkin puolensa..esim. ei tarvitse tehdä kaikkia kotitöitä yksin..eihän sitä tiedä jos ei kokeile!
Ehdotettu on sitäkin, mutta mies ei halua asua kenenkään kanssa kuulemma, hänen mukaansa se pilaisi suhteen ja hävittäisi rakkauden.
Juuri eilen taas juttelimme aiheesta.Hän haluaisi suhteen,jossa minä olisin hänen asunnossaan niinkuin tähänkin asti, kuukaudesta 10-15 päivää, ja muutaman vain kotonani, niinkuin tämän ajan mitä olemme yhdessä olleet.Hän ei halua tulla minun luokseni yöksi, koska ei kuulemma osaa olla muualla kuin "omalla reviirillään", ei osaisi edes nukkua muiden asunnoissa.
Minä en taas halua majailla kämpässä jossa ei ole minun tavaroitani ja huonekalujani, ja joka on kaiken lisäksi erittäin epäsiisti.Ellen minä siellä siivoa.Tuntuu että hän haluaisi olla aina vaan poikamies, niin että joku nainen kävisi vaan siivoamassa ja olisi hänen luonaan niin kauan kunnes hän taas tarvitsee omaa aikaa.
Eilinen keskustelu selvensi aika paljon ajatuksiani.Olen ollut typerä kun olen edes luullut että hän haluaisi kanssani jotain vakavampaa.Rakkaus on sokea.Se rakkaus alkaa kuitenkin olla jo aika kulahtanutta minun puoleltani.Uskon että tämä päättyy eroon, ihan lähiaikoina.
Hyvä, että olet alkanut nähdä asioita selvemmin. Valitettavasti ulkopuolisen silmin näyttää silä, ettei "miehesi" todellakaan ole sitoutunut sinuun. Niin kauan kuin kuljet hänen tahtonsa mukaan asiat pysyvät hänen mielestään oikealla tolalla,
Ihmetyttää, miksi alistut siihen, että hän jopa määrittelee, minkä aikaa haluaa sinun oleskelavan hänen luonaan. Anteeksi vain, mutta mielestäni tuosta on rakkaus kaukana!
Neuvoni on, ettet tuhlaa enempää aikaasi. Ikävä tosiasia on, että kun nainen lähenee kolmea kymmentä alkaa olla pakko tehdä kauempikantoisia suunnitelmia. Jos miehen näkemykset elämästä ovat hyvin erilaisia ja varsinkin kun miehellä on ikää yli kolmen kympin, ei häntä pysty muuttamaan. Silloin asia yksinkertaisesti on yhteensovittamaton. Kun lähdet pois sellaisesta suhteesta sinulla on mahdollisuus kokoe sitä, mitä kaipaat ja tarvitset. Ei kannata odottaa liian pitkään, vaikea olisi kirjoituksesi pohjalta uskoa, että asiat tulisivat muuttumaan parempaan suuntaan. Jos arvostat itsesäi lähdet.
Jos itse haluat lapsia ja perheen, alkaa jo pikkuhiljaa tulla kiire!
Yli 35-vuotiaana kun ei lapsia enää hirveästi aleta tekemään, joten sulla on 7 vuotta tehokasta peliaikaa. Eikä perhettä täysin tuntemattoman kanssa noin vaan perusteta, eli ensin potentiaalisen isäehdokkaan kanssa olisi hyvä seurustella ainakin 2-3 vuotta. Tällöin olisit jo 30-31-vuotias, edellyttäen että löydät sopivan miehen heti. Kaiken kaikkiaan siis tuo 7 vuotta menee todella nopeasti, eli en näe mitään järkeä jäädä junnaamaan tuollaisen miehen kanssa, jolla ei ole tulevaisuuden suhteen samoja intressejä kuin sulla.
Valitettavasti en näe kuin kaksi vaihtoehtoa nykyisen miehesi suhteen ja molemmat vaihtoehdot päättyvät eroon.
Vaihtoehto 1: tyydyt miehen ehtoihin ja katkeroidut, vauvakuumeesi kasvaa iän myötä ja katkeroidut lisää ja jätät miehen.
Vaihtoehto 2: mies suostuu erouhan alla vaatimuksiisi yhteen muuttamisesta ja homma ei vaan ala toimia ja ero tulee. Pahimmassa tapauksessa ehditte saada lapsenkin ja jäät yksinhuoltajaksi.
Noin se saattaa hyvinkin mennä. Minulle kävi tuo ensimmäinen vaihtoehto sillä erotuksella, että mies sitte jätti ensin kun löysi sen sopivan äidin lapsilleen ja vaimon itselleen. Etenivät suhteessa nopeasti, vaikka minun oli aikanaan annettu ymmärtää ihan muuta perheen perustamisesta ja muusta.
Ketjun aloittajalle haluaisin sanoa, että kannattaa erota. Miksi tuhlata aikaa epäröivään mieheen. Katso eteenpäin ja pidä silmät auki. Kyllä se oikea osuu kohdalle, jonka kanssa perheen perustaminen onnistuu ilman empimisiä.