Olin ollut avomieheni kanssa n.4v yhdessä.
Keväällä sain tietää, että hänellä on ollut suhde
toiseen naiseen n.2 vuotta. Ja hän on valehdellut
monista asiosta koko suhteemme ajan, itse en voi sietää valehtelua, joten se oli kova pala. Asian tullessa julki hän sanoi; Nyt voimme aloittaa suhteemme ihan avoimelta pohjalta.
Toivoin pienessä päässäni, että josko nyt asiat menisivät parempaan suuntaan. Sillä olin tullut suhteen aikana erittäin epäluuloiseksi, mustasukkaiseksi ja kaiken lisäksi menetin itsekunnioitukseni. Harrastin taskujen tutkimista ja nti etsivä toimintaa, joka viimein tuotti tulosta. Totuus tuli julki!Olin usein, kysynyt asiosta aivan suoraan, saaden vastaukseksi vain ontuvia selityksiä, jotka nyt ovat osoittautuneet
valheiksi tai asioiden peittelyksi.
Sitten tapahtui jotain. Tapasin ihmisen, joka jaksoi kuunnella vuodatuksiani, joka näki minussa upean ihmisen ja joka sai minut arvostamaan itseäni. Silloin päätin, että olen tullut tieni
päähän avopulisoni kanssa. Kerroin, että haluan erota ja olen tavannut toisen miehen. En missään vaiheessa kuitenkaan ollut pettänyt miestäni, vaikka syytä olisi ollutkin.
Tämän jälkeen mieheni heittäytyi hankalaksi. Hän itki, että hän on muuttunut mies ja tajuaa vasta nyt kuinka paljon rakastaa minua, ja tajuaa kuinka mahtava ihminen olen. Tähän sanoin, että ei onnistu, sillä olin ollut liian sinisilmäinen liian kauan,
minua ei enää saa loukata. Hän vielä yritti kaiken
lisäksi syyllistää minua erosta, sillä olinhan minä se, joka löysi toisen ihmisen. Yritin selittää, että olisin joka tapauksessa halunnut erota. Sillä, kun luottamuksen on menettänyt, sitä on hyvin vaikea saada takaisin.
Tämän kaiken kerron siksi, että nyt vasta tunnen
oikeasti eläväni. Ja toivonkin kaikille teille, jotka painiskelette samankaltaisten murheiden kimpussa.
Uskaltakaa ottaa se ensimmäinen askel. Itse en kadu sitä päivääkään.
VIELÄ ON KESÄÄ JÄLJELLÄ, VIELÄ ON KAUNIITA PÄIVIÄ...
Keväällä sain tietää, että hänellä on ollut suhde
toiseen naiseen n.2 vuotta. Ja hän on valehdellut
monista asiosta koko suhteemme ajan, itse en voi sietää valehtelua, joten se oli kova pala. Asian tullessa julki hän sanoi; Nyt voimme aloittaa suhteemme ihan avoimelta pohjalta.
Toivoin pienessä päässäni, että josko nyt asiat menisivät parempaan suuntaan. Sillä olin tullut suhteen aikana erittäin epäluuloiseksi, mustasukkaiseksi ja kaiken lisäksi menetin itsekunnioitukseni. Harrastin taskujen tutkimista ja nti etsivä toimintaa, joka viimein tuotti tulosta. Totuus tuli julki!Olin usein, kysynyt asiosta aivan suoraan, saaden vastaukseksi vain ontuvia selityksiä, jotka nyt ovat osoittautuneet
valheiksi tai asioiden peittelyksi.
Sitten tapahtui jotain. Tapasin ihmisen, joka jaksoi kuunnella vuodatuksiani, joka näki minussa upean ihmisen ja joka sai minut arvostamaan itseäni. Silloin päätin, että olen tullut tieni
päähän avopulisoni kanssa. Kerroin, että haluan erota ja olen tavannut toisen miehen. En missään vaiheessa kuitenkaan ollut pettänyt miestäni, vaikka syytä olisi ollutkin.
Tämän jälkeen mieheni heittäytyi hankalaksi. Hän itki, että hän on muuttunut mies ja tajuaa vasta nyt kuinka paljon rakastaa minua, ja tajuaa kuinka mahtava ihminen olen. Tähän sanoin, että ei onnistu, sillä olin ollut liian sinisilmäinen liian kauan,
minua ei enää saa loukata. Hän vielä yritti kaiken
lisäksi syyllistää minua erosta, sillä olinhan minä se, joka löysi toisen ihmisen. Yritin selittää, että olisin joka tapauksessa halunnut erota. Sillä, kun luottamuksen on menettänyt, sitä on hyvin vaikea saada takaisin.
Tämän kaiken kerron siksi, että nyt vasta tunnen
oikeasti eläväni. Ja toivonkin kaikille teille, jotka painiskelette samankaltaisten murheiden kimpussa.
Uskaltakaa ottaa se ensimmäinen askel. Itse en kadu sitä päivääkään.
VIELÄ ON KESÄÄ JÄLJELLÄ, VIELÄ ON KAUNIITA PÄIVIÄ...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hieno homma sinun kannaltasi, että olet löytänyt uuden suunnan elämällesi! Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa.
Itselläni on lähes vastaava tapaus, alkutarina täsmälleen aivan sama. Itse en vain ole päässyt eroon. Rakastan edelleen niin kovasti, vaikka toinen on tehnyt minulle pahimman mahdollisen. Itse en voisi pettää, enkä loukata niin pahasti. Ajatukset pyörii samaa rataa, mitä tein väärin, mikä mussa on vikana, mikä siinä toisessa on niin paljon parempaa, etten minä riittänyt? Ja oma itsetunto on kyllä aika nollassa. Vaikka järjellä ajatellen tiedän, että ei vika ole minussa vaan miehessäni. En ole ollut mikään kotityranni tms.
No aika näyttää mitä tästä tulee, vai tuleeko mitään. Viime aikoina on alkanut kyllä mieleen tulla ajatus, ettei tässä ole mitään järkeä, jos on näin paha olla, ei riitä vaikka kuinka rakastaa. Tarvisin kai jotain rohkaisua, miten päästä irti. Pelottaa yksinoleminen...pelottaa paljon.
No tästä tuli nyt oma valitusvirsi, vaikka piti rohkaista ja onnitella sinua Herkku, ihanaa että elämä hymyilee sinulle!
Tiedän todella miten kauhealta tuntuu, kun paljastuu jotain tuollaista ihmisestä johon on täysin luottanut ja rakastanut. Ihanaa, että sulle on käynyt noin hyvin...toivotaanko mulle samaa?
Veit sanat suustani, "..ei riitä vaikka kuinka rakastaa". Olen kokenut lähes tulkoon saman sillä erotuksella, että mieheni ei pettänyt mua ennen kuin vasta suhteen lopussa (ainakaan tietääkseni). Toinen ero suhun on se, että kaiken yrittämisen mut jätettiin - toisen naisen takia.
Oltiin yhdessä lähes 8 vuotta, josta pari vuotta saman katon alla. Jotenkin aina tuntui, etten riittänyt miehelleni, vaikka yritin kaikkeni ollakseni mieliksi ja rakastettu. Hän ei koskaan sanonut rakastavansa. Seksikin hiipui vuosia sitten, vaikka oltiin pikkaisen alle 3-kymppisiä. Itsetunto laski vaan, mitä etäämmäksi toisistamme jouduttiin.
Kun en enää jaksanut kärsiä hiljaa yksin ehdotin eroa, mutta hän tahtoi jatkaa ja yrittää vielä. Pyysin tuolloin häntä kunnioittamaan itseäni sen verran, että edes lopettaisi suhteemme ajoissa, ennen kuin löytäisi toisen. Asiat menivät vaan pahemmaksi, ja otin asian puheeksi uudelleen. Jälleen samat ympäripyöreät vastaukset.
Sitten eräänä iltana hän kertoi tahtovansa erota. Tuntui, että ihan oikeasti lakkasin olemasta. Viikon päästä hän soitti mulle työpaikalle ja tahtoi keventää omatuntoaan ja kertoi pettäneensä mua viimeiset pari kuukautta.
Siitä tulee juhannuksena kuukausi. Aluksi olin shokissa ja aivan turta, en pystynyt käsittämään, että kaiken yrittämisen ja antamani rakkauden jälkeen voi käydä näin. Kuinka joku voi noin pitkän ajan jälkeen vaan vaihtaa uuteen, ihan kun mikään ei olisi koskaan merkinnyt mitään. Vasta pari viikkoa olen pystynyt itkemään. En koskaan voinut uskoa, että ihmiseen voi sattua näin paljon. Yksin jääminen pelottaa. Mulla oli täydellinen mies (joka ei tosin rakastanut mua); kuinka koskaan voin löytää parempaa tai rakastaa enää - ainakaan näin paljon, saatika sitten luottaa?! Kaikki sanvat, että pian olen taas onnellinen, maailma on miehiä täynnä, ym. blää blää...
Jos tahdot säilyttää edes rippeet itsetunnostasi, neuvon sua lähtemään itse ensin, ennen kuin mies kyllästyy suhun. Voin nimittäin sanoa, että jo itsetuntoni ennen oli alhaalla, niin nyt mulla ei ole sitä enää ollenkaan. Mieti, jaksatko tota loppuelämäsi. Jossain syvällä mussa, kaiken ikävän ja surun takana, kytee jo pieni toivon kipinä, ehkä joskus vielä löydän onnen. Toivon, että sinäkin.
Kiitos kirjoituksestasi Anni. Pakko myöntää, että itku tuli (taas kerran, aika mones kerta jo tänään).
Kirjoituksessasi on niin paljon tuttua. Varsinkin tuosta "En koskaan voinut uskoa, että ihmiseen voi sattua näin paljon" eteenpäin. Yksin jääminen pelottaa niin paljon. Mulla on tosi monta ihanaa ystävää, joiden kanssa olen tästä puhunut. He sanovat tukevansa minua päätän sitten mitä tahansa tehdä. Sanovat, että jos jätän mieheni, en varmasti tule jäämään yksin, olen niin sosiaalinen, iloinen yms...Mutta miten sen voi tässä uskoa...tai sanotaan, että en edes halua uskoa mitään sellaista juuri nyt. Sitä tuntee itsensä niin rumaksi, epäkelvoksi, huonoksi ihmiseksi joka tavalla. Kai sitä rypee jossain itsesäälissä.
Olen ollut jättämässä miestäni jo muutamaan kertaan, mutta aina vain on jokin saanut jäämään. En tiedä mikä ihme minua on tässä pitänyt, minua joka aina on vannonut, että lähden heti, jos kaltoin kohdellaan...
No oikeastaan olen päätökseni jo tehnyt jonkin aikaa sitten, en jaksa tätä enää. Sen lopullisen päätöksen tekeminen ja sanominen on vain niin mielettömän vaikeaa. Järki sanoo toista ja sydän toista. Mieheni on kertonut rakkaudestaan ja vannoo nytkin sitä, jotenkin siitä on pohja pois. Ei rakastamalleen ihmiselle tehdä tällaista..
Kiitos vielä sinulle rohkaisusta. Tiedän kyllä mitä tehdä, kuten sanoin tarvitsen siihen vain rohkaisua...Nyt sain sitä.
Me ollaan varmasti ihan hyviä naisia, annamme kaikkemme sille josta välitämme. Kyllä meillekin löytyy Se joka antaa kaikkensa meille. Ei ehkä vielä ensi viikolla tai ensi kuussa, mutta joku kaunis päivä.
Koitetaan jaksaa..raskasta tämä on, mutta toivotaan, että sen arvoista.
PS: miten tyhmää soittaa tollaisesta asiasta työpaikalle..itsellä ainakin olisi ollut kauhistus...