Ikuinen outolintuko

Jotenkin koen sosiaalisen kanssakäymisen samanlaisena kuin lihaksen. Jos sitä ei käytä se surkastuu. Mitä vahvempi lihas, sen paremmat tulokset. Iskut aiheuttavat vammoja ja vaurioita. Pahimmassa tapauksessa vievät liikuntakyvyn. Sama tapahtuu sosiaalisen kanssakäymisen kanssa.

Olin lapsena hyvinkin sosiaalinen tapaus. En yllättyisi jos minulla oli ja on AD/HD. Noita ei vaan 90-luvullakaan vielä diagnosoitu kunnolla. Elämän edetessä negatiiviset kokemukset saivat minut sulkeutumaan aina vaan enemmän kuoreeni. En viitsi eritellä tapauksia, mutta kaiken mahdollisen kuran tässä on saanut niskaansa elämänsä aikana.

Mahdollisuuksia toki tarjottiin sosiaalisiin suhteisiin, mutta kun ei ole osaamista saati uskallusta, niin eihän niistä mitään muuta seuraa kuin traumaattisia kokemuksia/muistoja, joita muistelee vielä vuosienkin päästä. Onneton itsetunto lienee pääsyy käytökseeni ja epäonnistumiseen tällä saralla. Se murskattiin kyllä jo lapsena. Varmaan jos joku kallonkutistaja tutkisi huolellisesti läpi, niin saisi monta mt-diagnoosia.

Olisi kiva jos olisi jonkinlainen sosiaalinen elämä, mutta eipä tässä ole mitään työkaluja päästä siihen käsiksi. Tämä yksinäisyyskin on jotenkin vaarallista. Koukuttavaa. Siihen kehittää jollain tasolla riippuvuuden. Kun on pääosin vain negatiivisia kokemuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä ja ns. normaalista elämästä, niin yksinäisyydestä on tullut jollain tasolla jonkinlainen turvapaikka. Lisäksi koska se sosiaalinen kanssakäyminen on käynyt niin vieraaksi, se kuormittaa henkisesti ihan helvetisti.

Koska kasvatus oli sellainen, että mistään ei saa valittaa ja pitää vain puskea "veren maku" suussa eteenpäin, niin sitä on oppinut hautaamaan kaiken sisäänsä. Ei uskalla kenellekään kokemistaan asioista kertoa. Ei uskalla päästää ketään lähelleen. Ei uskalla hakea apua. Huono toimintapa. Jossain vaiheessa se psyyke vain leviää.

Kyllä yksinäisyyteenkin leviää kenen tahansa pääkoppa ajan kanssa. Ainoa mistä saan iloa on kävely. Yritän kävellä joka päivä vähintään 10km. Fyysinen rasitus auttaa ahdistukseen, eikä sitä väsyneenä ajattele niin paljon kaikkea.

Pahalta tämä kohtalo tuntuu, mutta minkä teet? Olen jollain tasolla hyväksynyt jo kohtaloni aikoja sitten. Pahimmalta tuntuu sukulaisten "neuvot" ja "nälvintä" siitä, että tämä olisi jotenkin valinnainen tila. Häpeän itseäni ja omaa tilaani.

Olen katkera monesta jutusta. Tiedostan katkeruuden haitallisuuden, mutta ei siitä vaan pysty päästämään irti. Välillä tulee pitkiä kausia, että ei ajattele mitään, mutta jostain ne muistot aina nousevat pintaan. Päästäisin irti jos pystyisin, mutta helpommin sanottu kuin tehty.

En tiedä mikä minut saa ja on saanut jaksamaan. Kai sitä kuvittelee, että pakko sitä on jossain vaiheessa minullekin sattua jotain hyvää.