Läheisriippuvuus

Totta, mutta epätoivoinen väkisin väännetty läheisyys on kipeää. Siitä kärsii riippuvainen itse ja hienossa psykemenakiikassa se vaikuttaa kunpaankin. Kumpa ihmiset olisivat luonnollisia ja kunnioittaisivat toisiaan. Rakkaudesta tämä pitäisi täyttyä. Jos rakkautta ei ole, ei ole yhteyttäkään ja sitten luokituksia riittää. Silloin olisi viisasta vaan lähteä pois. Sitten pitää huomioida että ihmisistä melko iso määrä on vaurioituneita ihmisiä henkisesti. Ei heiltäkään voi odottaa tasapainoista suhdetta.

Mikään noista ei ole diagnoosi.

𝙾𝚗𝚔𝚘 𝚜𝚎 𝚖𝚒𝚎𝚑𝚎𝚗 𝚟𝚊𝚜𝚝𝚞𝚞𝚕𝚕𝚊 𝚎𝚝𝚝𝚊̈ 𝚖𝚢𝚘̈𝚜 𝚗𝚊𝚒𝚗𝚎𝚗 𝚜𝚊𝚊?

𝚅𝚊𝚜𝚝𝚊𝚞𝚔𝚜𝚎𝚝 𝚙𝚎𝚛𝚞𝚜𝚝𝚎𝚕𝚞𝚒𝚗𝚎𝚎𝚗, 𝚔𝚒𝚒𝚝𝚘𝚜.

Hyvä kysymys, ja aihe on todella ajankohtainen ja herättää paljon keskustelua. Läheisriippuvuuden käsitteeseen liittyy monia väärinkäsityksiä, ja se voi johtaa siihen, että ihmisiä diagnosoidaan tai nimetään liiaksi.

Yhteyden halu: On täysin normaalia haluta henkistä yhteyttä ja viettää aikaa puolison kanssa. Kun ihmiset etsivät läheisyyttä, se ei välttämättä tarkoita, että he olisivat läheisriippuvaisia. Henkinen yhteys on olennainen osa terveitä suhteita, ja se voi tuoda syvyyttä ja merkitystä elämään.

Yksinäisyys parisuhteessa: Jos joku kokee itsensä yksinäiseksi, vaikka hän olisi parisuhteessa, se voi johtua monista syistä, kuten huonosta kommunikaatiosta tai erilaisista tarpeista. Tässä tapauksessa on tärkeää selvittää, mikä ongelma on ja yrittää parantaa suhteen dynamiikkaa sen sijaan, että leimattaisiin henkilöä läheisriippuvaiseksi.

Diagnosointi ja stigma: Kuten mainitsit, nykyisin on paljon puhetta individualismista ja hedonismista, ja tämä voi luoda paineita ihmisille. Jos joku haluaa jakaa elämäänsä toisen ihmisen kanssa, tätä saatetaan helposti tulkita riippuvuudeksi. On tärkeää, että diagnosoinnissa otetaan huomioon yksilön koko konteksti ja hänen suhteensa toiseen ihmiseen. Liiallinen leimaaminen voi olla vahingollista ja aiheuttaa turhaa häpeää tai syyllisyyttä.

Tasapaino: Terveyttä ja hyvinvointia voidaan mitata monilla eri tavoilla. Parisuhteessa on tärkeää löytää tasapaino itsenäisyyden ja läheisyyden välillä. Se, että haluaa olla toisen ihmisen lähellä ja jakaa asioita, ei välttämättä tarkoita, että olisi riippuvainen.

Yhteenvetona, on tärkeää olla tarkkana, miten käsittelemme ja diagnosoimme läheisriippuvuutta. Henkinen yhteys ja kumppanin kanssa vietetty aika ovat luonnollisia tarpeita, eivätkä ne välttämättä viittaa ongelmaan. Jokaisen tulisi voida nauttia rakkaudesta ja läheisyydestä ilman pelkoa leimautumisesta.

Eikä diagnosoida. Idiootit ja ilkeät ihmiset diagnosoi. Monesti miehet, jotka haluaa pompotella naisia. Ja naiset, jotka saattaa itse olla kykenemättömiä läheisyyteen/jakamiseen. Näille sopii se, että mies korvaa parisuhteen rahalla.

Ai kuka diagnosoi herkästi? Asiantuntijat, kanssaeläjät vai sinun luulosi?

Jep, muakin sanotaan läheisriippuvaiseks, kun oon epävakaa, vaikka en varsinaisesti olekkaan niin läheisriippuvainen, ainakaan suhteessa.

Haluun huomioida ja rakastaa mun potentiaalista kumppania (en oo suhteessa nyt), ja siihen kuuluu rajojen kunnioittaminen, sen tiedän. Mua jopa ahistaa vähän jos en saa tarpeeks tilaa suhtees, mut uskon et johtu siitä että olin vääränlaisen ihmisen kaa suhtees.

En usko, et Veeran kaa tulis samanlainen ahdistus, vaan et se huomio ois just ihanaa <3

Isoisällä hajosi pää sodassa. Isoäiti joutui ottamaan perheen pään roolin, vaikka oli nainen. Isoäiti oli tyranni, joka hakkasi lapsia ja ainakin yhtä lapsenlastaan. Isoisä oli lääkenarkkari jota isoäiti lopulta hoiti ja siinä hänelläkin hajosi pää. Varmaan parhaansa yrittivät, mutta seuraavat sukupolvet oli sitten, mitä oli. Narsistia ja takertuvaista läheisriippuvaista. Sota on kyllä kamalinta mitä voi olla, tuntuu vielä omassakin elämässä.