Olen seurustellut melkein 2 vuotta erään miehen kanssa. Hän asuu 200km:n päässä minusta. Tapaamme viikonloppuisin ja lomilla, tosin emmme aina silloinkaan, koska toinen meistä opiskelee ja toinen on töissä. Hassuinta tässä on se, että meillä on yhteinen harrastus jonka vuoksi emme näe kummankaan asuinpaikkakunnalla vaan matkustamme aina reilun 100km minun asuinpaikkakunnalta eteenpäin. Itellä kertyy mittariin matkaa vaivaiset 200km lähes joka viikonloppu, mutta miehelle tulee 600km!!! Hyvin pyyhkii siltikin. =)
Syksyllä kun mies valmistuu ja toivon mukaan saa töitä tääältä suomesta, niin muutamme samankaton alle viimeinkin. Jos suomesta ei työtä saa, niin lähdemme ulkomaille. Miehen tuleva työ on sellainen, että hän on 3 viikkoa töissä ja viikon kotona. Mielsetäni meillä on todella hyvät mahdollisuudet onnistua suhteessamme, koska olemme tottuneet tähän "erossa" oloon aika hyvin ja se sopii meille molemmille.
Miten muilla ihmisillä?? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Syksyllä kun mies valmistuu ja toivon mukaan saa töitä tääältä suomesta, niin muutamme samankaton alle viimeinkin. Jos suomesta ei työtä saa, niin lähdemme ulkomaille. Miehen tuleva työ on sellainen, että hän on 3 viikkoa töissä ja viikon kotona. Mielsetäni meillä on todella hyvät mahdollisuudet onnistua suhteessamme, koska olemme tottuneet tähän "erossa" oloon aika hyvin ja se sopii meille molemmille.
Miten muilla ihmisillä?? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Vastaukset 1
Vanhimmat
...mutta itselläni on alkanut ottaa päähän se, että miehellä opiskelijana on "tiukat aikataulut" joten tapaamiset ja yhteiset ajat ovat lähestulkoon minun joustamiseni varassa. Tuntuu kuin minä uhraisin oman elämäni ollakseni hänen kanssaan, mutta hänen ei tarvitse luopua mistään. Nyt hän on tuhansien kilometrien päässä työharjoittelussa, ja minun oli tarkoitus lähteä käymään siellä, mutta aikataulumme eivät osu kohdilleen.
Alan olla sitä vaille valmis että luovun tästä suhteesta - pelkkä rakkaus ei vaan aina riitä, ei varsinkaan jos se on tällätavalla yksipuolista.