Itse ei olla naimisissa vaikka kaksi lasta onkin. Kihloihin mentiin vähän aikaa sitten, pitihän joku myönnytys miehelle tehdä. Itse en halua naimisiin, ajatuskin pelottaa ja inhottaa, ja kun ei Jeesus-jutut kiinnosta, niin eipä ole mitään synnissäelämisen paineitakaan. Meille sopii tilanne täydellisesti, sukukin on jo jättänyt aikaa sitten rauhaan häiden suhteen.
Mitenkäs muilla? Oletteko ensin menneet naimisiin ja sitten hankkineet lapset, vai onko lapsi ollut jo tulossa naimisiin mennessä?
Mitenkäs muilla? Oletteko ensin menneet naimisiin ja sitten hankkineet lapset, vai onko lapsi ollut jo tulossa naimisiin mennessä?
Vastaukset 40
Vanhimmat
Meillä oli yksi lapsi (8kk) ja toinen tulossa (rv16) kun meidät vihittiin... kihloihin mentiin kun esikoinen oli n. 2kk.
itse olen kertaalleen naimisissa ollut ja eronnut, ja vannoin etten ikinä enää...mutta tässä sitä taas ollaan. Edellisestä liitosta minulla on kaksi lasta, nykyisen mieheni kanssa helmikuussa syntynyt vauva ja toukokuun alussa menimme naimisiin.
Tottakai, menimme aikoinaan kun esikoinen oli tulossa, oltaisiin menyt muutenkin...reilu puolitoista vuotta ja sitten on hopeahääpäivä..kaksi poikaa ovat aikuisia..Oikeastaan tämä liitto on kuin viini :paranee vanhetessaan. Riitoja toki on ollut ja varmaan tulee olemaankin, mutta niistä selvitään puhumalla...jos valita pitäisi uudelleen, ottaisin saman miehen..ei se vaihtamisesta paranisi, meillä on sellanen ihan oma juttu tämä...ollaan varmaan myös tilastoharvinaisuus, mutta senkin uhalla lujennamme parisuhdettamme ja olemme valtavan onnellisia..ollaan kotona, käydään ulkona yhdessä..ei tulisi mieenkään tehdä syrjähyppyä, eikä tarvitsekaan - saan kotoa sen mitä elämässäni tarvitsen ja tarpeeksi rakkautta...( tilasuuksia olisi laitapoluille kyllä ollut, muttei haluja ) Työssäni olen joutunut niin kongreettisesti huomaamaan, kun avolesket itkevät saamatta jäänyttä perhe-eläkettä ja avopuolison sukulaisille mennyttä omaisuutta, kun eivät ollet naimisissa...itse en tämän juridisen seikan vuoksi uskaltasi olla avoliitossa, jossa olisi vielä lapsia...vaikka laki monessa asiassa on muuttunut ja ehkä olot helpottuneet, on avoliitto kuitenkin aika turvaton..mutta jokainen tavallaan...
Eikö puolison perintö mene kuitenkin lapsille, eikä muille sukulaisille?
Mä olen ainakin ollut ain siinä uskossa, että perintö menee aina "eteenpäin", ja taaksepäin vain jos ei jälkeläisiä?
Olen 22v. tyttölapsen äiti ja onnellisesti naimisissa. Jännää, kun jotkut niin "pelkää" naimisiin menoa..
oltiin oltu kihloissa mieheni kanssa kaksi kuukautta kun esikoinen ilmoitti tulostaan.
naimisiin mentiin kun esikoinen oli 10kk ikäinen.
nyt oltu naimisissa (19.6)vuosi ja meillä on nyt kuukauden ikäinen kuopus.
ja ihan onnellisia ollaan
en keksi syytä miksi ei oltaisi menty naimisiin.
alettiin seurustelemaan ja -87 kihloihin.
Ja yhä seurustellaan,eli ei olla naimisissa.
Kolme lasta ja ihan hyvin menee näin.
Ystävät yrittävät aika ajoin patistella tyyliin että jos miehelleni jotain sattuu niin entäs sitten....niin,mitäs sitten...ei tässä rahoissa pyöriskellä nytkään niin uskon että ei sen takia ainakaan tarvitse naimisiin mennä.
Lapset ovat isänsä sukunimellä,minä en sukunimeä vaihtaisi enää kuitenkaan...tai taloudellisesti ajateltuna nämä voisi tietysti yhdistää eli mennä naimisiin ja uusia kahdesta syystä sitten ajokortit sun muut,on nimittäin uusimista vaille kaikki paperit kohta....
Me myöskään emme kaipaa mitään suurjuhlia(kirkkohäitä tms) ja sukulaiset ja ystävät näitä odottaisivat,ja heitä kaikkia meillä on tosi paljon joten ongelmaksi muodostuisi sekin ketä kutsuttaisiin ja ketä ei,kaikkia ei voisi kutsua kuitenkaan...
No,olen jättänyt asian pohtimisen siltä osin,jos mies kosisi niin saattaisin johonkin maistraattityyppiseen vihkimiseen suostua,mene ja tiedä....
Me emme myöskään halunneet mitään suurhäitä, meidän naimisiinmenomme tapahtui maistraatissa maanantaipäivänä kahden ystävämme ollessa todistajina ja "seremonian" jälkeen mies lähti vielä töihin :). Kukaan muu naimisiinmenostamme ei tiennytkään yhden muun pariskunnan lisäksi, vanhemmillemmekin kerroimme vasta viikko häitten jälkeen. Juuri siitä syystä ettei mitään hääjuhlia tarvinnut järjestää ja kaikki ylenpalttinen hössötys jäi pois. Mielestämme naimisiin pääsee vähemmälläkin metelillä!
Meillä naimisiinmeno oli oikeastaan ihan itsestäänselvyys koska rakastamme toisiamme ja haluamme elää yhdessä, ja onhan se tällä iällä alettava ajatella jo noitakin raha-asioitakin. Jos jommallekummalle sattuu jotain niin turvana on ainakin leskeneläke viiden vuoden avioliiton jälkeen. Koskaan kun ei voi tietää mitä tapahtuu :(
Kyllä se leskeneläke tulee vaikka puoliso kuolisi vihkimistä seuraavana päivänä!
ei se rakkautemme määrää eikä haluamme elää yhdessä vähennä ainakaan vaikkemme naimisissa olekaan.
Ja joku tuolla tunsi arvonsa nousseen,no,minulle kaikki ihmiset on samanarvoisia säätyyn ja rotuun katsomatta,kaikista löytyy hyviä että pahoja ihmisiä....
Pitäisipä tarkastaa kun en muista enää miksei minun äitini saanut leskeneläkettä aikoinaan kun isäni kuoli,pystyykö syy olemaan että leski oli liian nuori tai kuollut oli varaton?Joku esti kuitenkin ettei äitini sitä saanut,tästä on kyllä parikymmentä vuotta aikaa ja säädöksetkin lienee muuttuneet.....
...eli vähintään tuo viisi vuotta aviossa pätee silloin jos puolisoilla ei ole yhteisiä lapsia
Hei Fiia, perhe-eläkkeitä työkseni käsittelevänä voin ystävällisesti kertoa, että leskeneläke riippuu myös vähän lesken iästä ja avioliiton kestostakin...mutta sitähän tässä ei kysytty...vaan naimisiinmenosta...
Naimisiinmeno taitaa tänä päivänä olla lähes yhtä helppoa kuin eroaminen. Omat hääni olivat aikanaan penet ja koruttomat, mutta tarkoitushan siinä onkin pääasia eikä tuo onnea himmentänyt, päinvastoin...Kaukainen sukulaiseni eli avovaimona 40 vuotta upeassa maalaistalossa, vaan kun avopuoliso kuoli,tämä sisaret jakoivat keskenään suuren omaisuuden...avoleski joutui hakemaan kuunalta asunnon ( pienen, jääkylmän kopperon )vaatekerran,tv:n ja yhden tuolin kanssa...olisipa ollut tärkeä asia siinäkin se i-kirjain...
Olen ollut naimisissa ja avoliitossa. Eron tullen naimisissa olo on selkeämpää, kun on lain suoja samoin jos toinen jostain syystä kuolee.
Nimeä ei tarvitse vaihtaa naimisiinmenon takia.
kun olin raskaana. Minä tai mieheni ei kuulu kirkkoon eli meidät vihittiin maistraatissa.
Menimme mieheni kanssa naimisiin "salaa" pienessä kappelissa, vain kahden läheisen läsnäollessa. Tilaisuus oli pieni ja intiimi. Jätimme pois kaikki hössötykset, lähinnä käytännön syistä. Sitten vietimme viikonlopun häämatkan, lapset olivat hoidossa. Vihkiminen tapahtui perjantaina klo. 16, itse pääsin töistä tuntia aikaisemmin, joten hiukan kiire tuli valmisteluissa.
Vihkimisen jälkeen isomummon luona kävimme vanhainkodilla, muille sukulaisille ilmoitimme asiasta tekstiviestillä.
Lapsia on kaksi, kolmas syntyy pian. Arkeen ei ole mitenkään vaikuttanut naimisissa olo, vain nimi on nyt yhteinen. Takana oli 6 vuotta kihloissa, ja avoliitossa. Itse huomasin töissäni asiakkaiden arvostuksen lisääntyneen: Vanhuksille on siviilisääty kuitenkin vielä tärkeä!!
Me mentiin kihloihin ja kolmen kuukauden kuluttua naimisiin. Sen jälkeen lapset sai luvan tulla ja nyt oon raskaana ja esikoista odotan.
Menimme vihille odottaessani esikoistamme (rv 33 1), kaksistaan maistraatissa ja sen jälkeen mentiin valokuvaamoon ikuistamaan komean kokoinen massuni vihkikuvaan, syötiin hyvin ravintolassa, hellittiin koko päivä toisiamme ja käytiin elokuvissa illalla. Nyt laskettuun aikaan viikko ja ihanampi on mennä jopa synnyttämään tämä ensimmäinen vauvelimme, kun olemme samaa perhettä ja yhdellä sukunimellä... eipähän tarvitse mennä minnekkään isukin tunnustamaan isyyttään (kuulemma ei kovin mukava tapahtuma sossussa).
Itse en ole mitenkään uskonnollinen ihminen ja rento muutenkin kaikinpuolin, mutta naimisiin tuntui hyvältä mennä ennen kuin ensimmäinen lapsemme syntyi (jotain vanhakantaista minunkin mielipiteissäni kuitenkin siis.)
Parisuhde ei nyt mitenkään naimisiin menosta muutu/muuttunut, mutta lapsen kannalta ajateltuna jotenkin turvatumpi olo on itsellä. Tätini eli avoliitossa miehensä kanssa 20 vuotta (2 lasta) ja pari vuotta sitten menivät naimisiin.. ja onnellisia ja tyytyväisiä olivat ennen ja jälkeen naimisiin menon, joten jokainen tekee kuin itse hyväksi näkee ja on itse onnellinen.
Iloista kesän jatkoa!
Niin mistähän voi päätellä sukunimen mukaan ovatko jotkut naimisissa?
Tiedän seurustelevan parin, joilla on samat sukunimet, eikä edes mikään nen-päätteinen.
Itse kun menin naimisiin v.1989, ei tullut mieleenkään ottaa miehen sukunimeä. Emmekö ole siis samaa perhettä? Vaikka yhteisiä lapsiakin on.
Naimisissa ollaan oltu vuosikaudet, kaikille sama sukunimi, ei tullut mieleenkään pitää omaani eikä se kai alun kolmattakymmentä vuotta sitten olisi kai ollut mahdollistakaan..enkä vaihtais vieläkään, niin tavallinen kuin se onkin...tämä "avioliittosota" riittää, joten jätän paperisodan toisille...mutta jokainen tehköön omat ratkaisunsa...
ollut. Mutta katsotaan nyt ihan hyvin on asiat näinkin.
Naimisiin mentiin kolme vuotta ennen kuin esikoinen syntyi. Vauva olisi saanut tulla nopeamminkin, mutta kun en ilman apua tullut raskaaksi. Koeputkihedelmöityksellä saimme pojan ja sitten kahden vuoden päästä tytön aivan normaalisti.
Meille oli itsestään selvyys, että naimisiin mennään. Kirkkohäät, koko suku ja kaverit paikalla.
2 lasta,yhteiseloo 7v,vaimoke haluaa häät ja kattelee häämekkoja jo viidettä vuotta mut mä en haluu sen kans naimisiin.ei kiinnosta enää kun ollaan tehty lapsetkin jo ja ruohokin on jo vihreämpää aidan toisella puolella.selitän vaan joka kevät sille että mennään sitten vasta naimisiin kun velkaa on vähemmän ja sitten saatais kunnon häät ja se uskoo.mutta odotan kunnes lapset o koulussa ja menevät omia menojaan,sitten lähen kävelemään eli parempi ettei olla naimisissa.
avossa ja kihlat joskus esikoisen syntymän aikaan ostettiin, vaikka työn takia kumpikaan ei säännöllisesti käytä.. elämää takana kohta 20v yhdessä ja tuo nelikko..
tavattiin-95
kihloihin-99
lapsi-00
toinen-03
naimisiin-05(helmikuussa)
kolmas lapsi syntyy lokakuussa
mekin mentiin "salassa" naimisiin,mut ihan kirkkoherranviraston kappelissa,papin aamenen kera :) paikalla oli vain meidän vanhemmat ja sisarrukset.
Mentiin puolen vuoden seurustelun jälkeen kihloihin ja muutettiin yhteen, lapsi sai alkunsa aika pian ja on nyt 6kk ikäinen, ollaan oltu yhdessä nyt 2 vuotta... Naimisiin olis tarkoitus mennä 2-3 vuoden päästä että taapero olisi jo isompi ja osallistuisi häihin. Häät on jo suunniteltu, vaikka suunnitelmat varmaan muuttuu tässä vuosien varrella ja toinen lapsi olisi tarkoitus tehdä naimisiin menon jälkeen.
mennään naimisiin kuukauden päästä ja raskaus on alkutekijöissään.. sama sukunimi tulee kaikille.oon tyytyväinen järjestelyyn..tai oikeemmin sanottuna onneni kukkuloilla! :)
Olen vasta raskaana mutta olimme kihloissa 7 vuotta ennen naimisiin menoa ja jos olisin tullut raskaaksi niin nou hätä.
Jumalaan uskon ja ajattelin sen tietävän meidän olevan pariskunta vaikkei virallista sormusta olisi ollutkaan.
Yhdessä 8 vuotta, josta 7 vuotta saman katon alla. Esikoinen täyttää syksyllä 6 ja kuopus täytti just 4. Ei olla kihloissa (edes). Mä kyllä oon joskus leikilläni sanonu, että toiveita naimisiin pääsystä on, koska lapset isän nimellä. Oishan se ihan mukavaa, mutta meneehän se näinkin. Oon sen verta vanhan aikainen, että oottelen, koska tuo avopuolisko kosasee...
Kihloihin mentiin ensin, sitten aloin odottamaan muutaman vuoden kuluttua ja 4kk kun olin pidimme häät koska halusimme että olemme kokonainen perhe kun vauva syntyy.
Niin, 20 vuotta sitten mentiin 6 vuoden seurustelun jälkeen naimisiin. Esikoinen kuulutti tulostaan kirkon varaamisen jälkeen, mutta syntyi häiden jälkeen.
Lapsia tuli vielä toinenkin.
Silloin oli kiire naimisiin, se oli olevinaan merkki pysyvyydestä.
Halusin myös koko perheelle saman sukunimen.
Nyt jos saisin aikaa taaksepäin, en menisi naimisiin lainkaan. En ainakaan saman miehen kanssa.
Naimisissa ollaan oltu tänä kesänä 10 v., ja aina vaan se tuntuu yhtä hyvältä.
Lapset täyttää tänä vuonna 10v. ja 9v.
esikoinen oli vuoden kun mentiin naimisiin. Yheksän kk häitten jälkeen syntyikin toinen ipana =)
Meidän lapset on minun, eli äitinsä sukunimellä, isä on siis ainoa jolla on eri nimi. Meillä toimii hyvin näinkin. Anoppi oli sitä mieltä että ei käy, alussa, mutta muita ei tuntunut häiritsevän tämä ratkaisu.
Tosin ensimmäinen (jota odotan nyt) antoi kuulla itsestään jo kuukautta ennen häitä.=) Mieheni halusi lapsia ja itsekin, mutta pidin tärkeänä, että menemme ensin naimisiin. Kai olen aika vanhoillinen, muuten en kylläkään kaavoihin kangistunut. Piti saada ne ihanat häät, joita muistella jälkikäteen lapsille ja lapsenlapsille.=)
ja naimisissa - eri miesten kanssa. Vaikka avioliitto päättyi nopeammin kuin avosuhde kannatan silti avioliittoa. En uskonnollisista syistä vaan sen vakauden ja perustunteen takia, että hyväksyy toisen niin myötä- kuin vastamäkeen elämään kanssaan. Elämän arvaamattomuuden vuoksi myös mahdollisten kuolemantapausten vuoksi avioliitto suojaa laillisesti jäljelle jääneitä paremmin kuin avoliitto.
Mulla kaks lasta edellisestä suhteesta ja hetkenä minä hyvänsä on syntymässä kolmas, jolla siis eri isä.Kihloissa ollaan ja naimisiin mennään vuoden sisällä.Oltais menty jo,mut en halua olla raskaana häissäni joten siirrettiin.Häiden jälkeen koko perhe (myös isommat lapset)samalla sukunimellä.Asiasta sovittu jo ex-miehen kanssa.
ja nuorena mentiinkin! Meistä tuntui jo silloin, että olemme toisillemme ne oikeat, joten avioliitto tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta... minkään synnin pelon takia tai uskon pakottamana ei naimisiin menty (kumpikaan meistä ei usko mihinkään, ja onkin sittemmin eronnut kirkostakin), vaan omasta halusta.
Olemme molemmat saaneet sellaisen kasvatuksen ja lähtökohdat kotoamme, ettei olla ensimmäisten vastoinkäymisten tullessa heti eroamassa, sillä asioihin löytyy aina ratkaisu. Jos viitsii nähdä vaivaa (poikkeukstapaukset ovat erikseen, esim. väkivaltainen puoliso). Sitä paitsi mihinpä se vaihtamalla paranisi? Puolisolla on omat paheensa, jotka joskus ärsyttävät, mutta niin olisi jossakin toisessakin, vaikkakin ehkä hiukan eri asiat... sitä paitsi, saapa itsekin olla epätäydellinen! Sitä paitsi ruoho aidan takana ei houkuta, kun omasta mielestä itsellä on maailman parhain puoliso.
Nyt naimisissa jo 16. vuotta, ja yhä pyyhkii hyvin - kaikkine vastoinkäymisineen. Ne kun jaksaa selvittää, se vain lujittaa suhdetta, vaikka aina ei siltä tunnu, kun ylämäkeä taaplaa... Sanotaanhan, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Olemme niiden myötä hitsautuneet niin yhteen, että olemme myös toistemme parhaita ystäviä.
Lapsi meille syntyi vasta 5. avioliittovuonna.
Meille avioliitto oli myös tapa turvata tulevaisuus, eipähän mene kaikki alta jos jotain ikävää sattuu.
Naimisissa tieteski...koska on ihmisiä, joiden kanssa mennään naimisiin ja ihmisiä, joiden kanssa ollaan muuten vaan...
ajattelin ehdottomasti että ei naimisiin.eikä mentykään.kaksi lasta syntyi.mutta erosimme ,varmaankin valtaviin 30-v kriiseihin.sitten meninkin valtavasssa huumassa naimisiin ja syntyi lapsi.ajattelimme että olemme aina yhdessä.mutta miehellä paha päihderiippuvuus joka pysyi poissa niin kauan kuin oli rakkauden huuma.pikkuhiljaa arki palautti miehen sinne mitä olikin.silmäni aukesivat.kymmenen vuoden harkinnan jälkeen tein päätöksen ja erosimme.silti koen hänet todellisekis aviomiehekseni vaikka tiedän hänen sairautensa.ei minulla ole mitään halua olla hänen kanssaan enää.erotessa ja myöhemmin ajattelin etten koskaan enää mene naimisiin(aina ajattelin että menen kerran vain naimiosiisn) mutta nyt olen mennyt naimisiin uudestaan.ja ajattelen että tämä on todella hyvä rakkaus ja kumppanuus..ihailen ihmisiä jotka ovat olleet saman kanssa naimisissa aina.mutta ihailen myös itseäni.olen selvinnyt monesta.ja eläm'ä on liikkuvaa,muuttuvaa.ja aina tiedän yrittäneeni.