Olen muuttanut useampaan kertaan elämäni aikana ja paljon hyviä ystäviä on ripoteltuna pitkin maata, useimmat heistä opiskelijatovereita, joihin sittemmin yhteydenpito on katkennut ajan myötä. Nyt koen olevani tosi yksin palattuani lapsuuden aikaiselle paikkakunnlle, minulla ei ole yhtäkään henkilökohtaista ystävää sadan kilometrin säteellä, joka olisi oikeasti ystäväni ja haluaisi joskus kanssani vaikka käydä jossakin. Jotkut meistä vain syntyy erakoiksi, sellainen minä taidan olla. Huono pitämään yhteyksiä ja liian epävarma seuraihminen samaa sukupuolta olevien suhteen. Naiset jotenkin vain pelottavat ja tympivät minua, olen jatkuvalla epäluuloisella kannalla naissukupuolen suhteen - ja miksei miestenkin.. Minulle riittääkin pelkkä sukulaisten seura, tuttu ja turvallinen, jossa ei ole mitään ystävyyden vaateita eikä momentteja. En käsitä mikä minua vaivaa, etten vedä ihmisiä kerta kaikkiaan puoleeni enkä osaa ylläpitää minkäänlaisia suhteita. Yksinhän silloin jää. Ja ihan mielelläni olenkin yksin, mutta samalla ihmettelen, miten tässä näin on voinut käydä? Onko se joku ainoan jälkeläisen polvesta polveen jatkuva sukukirous? Isäni on samanlainen kotihiiri ja poikanikin oletettavasti kärsii yksinäisyydestä, ja haaliikin siksi nuorisoseurueita ympärilleen aina kun kykenee. Me suomalaiset ollaan kyllä semmoista kansaa, että yksin toisemme jätämme liian helposti. Viinan voimalla saa ryyppykavereita kyllä, mutta en pidä sellaisesta, vaikka en ole absolutistikaan. Pidän itseäni normaalina, vaikka ympärillä kaikki juovat ja vain silloin pystyvät "tekemään tuttavuutta". Ja onhan ihmiset ylpeitä ja pahansuopiakin. Täällä netissä sen todellisen kyynisyyden kukinnan usein näkee, että mitä suomalaiset oikeasti ajattelevat toinen toisistaan. Siksi ikuisesti epäluuloinen kaunosielu, jonka kaltaisia idealisteja on nykyisin harvassa. Mutta elämä tasapäistää, senkin saa oppia kantapään kautta. Ja siksi oon tylsyyteen vaipunut (salaperäinen) erakko.
erakkoluonne ja ystävyys
äippäyxin
1661
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Tai siis uskon tämän olevan yksi vaihe elämässäni. Muutamia vuosia sitten elämä oli aika sosiaalista, mutta muuttojen ja elämänläksyjen myötä elämäni hiljeni. Halusinkin kyllä olla itsekseni. Olin kyllästynyt juoruihin, ja muihin sosiaalisen elämän tauteihin. Kaipasin jotain aitoa, ja tavallaan olen jopa löytänyt sitä. Yksin aamulla joen rannalla katselemassa miten se vastaa aamunsarastukseen. Vuoristossa vaeltamassa partnerin kanssa, haasteet mitä kohtasimme matkalla ja sen tyytyväisyyden kun kohtaa omia pelkojaan. Kokemukset luonnossa ovat täyttäneet sitä tyhjiötä mikä minuun jäi liikasosiaalisen vaiheeni jälkeen.
Haluan toki palata takaisin ihmiseten ilmoille, mutta ehkä tiedän nyt paremmin mitä en halua ja mitä haluan kaverisuhteilta. Joko niitä löytyy, tai sitten ei. Elämä on silti hyvää näinkin, parempaa kuin niin että kuuntelee juoruja, ja juoruaa lopulta itse. Ihminen osaa olla todella nuija halutessaan...muuta en osaa sanoa. Tulen itse paremmin toimeen itseni kanssa, kun pidän yllä kosketuksen luontoon ja hiljaisuuteen, seuraan omia arvojani olin yksin tai en.
"None of us will ever accomplish anything excellent or commanding except when he listens to this whisper which is heard by him alone."
Ralph Waldo Emerson