Tilanne on se, että erosimme avomieheni kanssa parin vuoden seurustelun jälkeen. Mies petti ennen eroa muutamaan otteeseen eikä koskaan ollut ylipäänsä rehellinen missään epäilyttävässä asiassa. Valheita valheiden perään ja aina jäi kiinni.
Nyt palasimme yhteen muutaman kk:n eron jälkeen ja sovimme aloittavamme puhtaalta pohjalta. Kerroin omat "salaisuuteni" (joita ei juurikaan ole) ja mies vastaavasti otti kaiken saarnani vastaan. Kävimme tuhannet keskustelut ja sovimme pelisäännöistä, kävimme olevinaan läpi kaikki menneet jättääksemme ne taakse. Hän itse halusi uuden mahdollisuuden ja rukoili anteeksiantoa. Annoin periksi, rakastanhan häntä kaikesta huolimatta ja usko yhteiseen onnelliseen tulevaisuuteen on edelleen vahva.
Mutta mutta... yhtä asiaa hän ei myöntänyt. Eromme jälkeen sain selville hänen viime kesäisestä hoidostaan, jonka kanssa olivat viettäneet yön keskenään. Mies ei myöntänyt tätä eron aikana vaan syytti, että muut puhuvat mulle täyttä sontaa ja että oli muka hänen kaverinsa joka tämän naisen kanssa oli. Kun palasimme yhteen ja kävimme lukuisat keskustelut aiheesta, mies aina pysyi tarinassaan ettei ole pettänyt kyseisen naisen kanssa. Vannotti, itki ja rukoili että uskoisin. Ja minä sinisilmäinen ääliö uskoin, tai ainakin teeskentelin niin. Ja tietysti toivoin että mies puhuisi totta.
Tänään sain selville, että mies pani kuin panikin tätä naista ja olivat vielä yhtedessä sen jälkeen puhelimitse pari kuukautta. Tänä aikana toivuin itse keskenmenosta, enkä pysty käsittää miten mies pystyikin tekemään jotain tuollaista... Oma morsian itkee kotona neljännellä kuulla keskenmennyttä raskautta ja mies tekee mitä!!
Kysymys kuuluu: nyt, kun olemme "aloittaneet alusta" ja menneet ovat menneitä -periaatteella, mitä mun pitäisi tästä ajatella?? Pasmat menivät ihan sekaisin ja tämä totuuden lopullinen selville saaminen sattuu. Sattuu helvetin kovaa. Haluaisin suorastaan kuristaa mieheni ja potkia pellolle!! Mutta... rakastan... en halua menettääkään. En vaan kestä enää yhtään takapakkia, sovittiin ettei niitä enää tule.
Miksei mies voinut myöntää, kun puhuimme suumme puhtaiksi ja käsittelimme vanhat asiat alta pois? Miksei hän myöntänyt, kuten myönsi vaikenemisella muutkin puuhat? Miksei hän voinut tätäkin myöntää (jonka jo lähes varmaksi tiesin)? Miksi hänen vielä piti heittää viimeinenkin valhe ja saada mut toivomaan että sittenkin mies puhui totta...??
"Uudelta alultamme" tuntuu taas pohja lähteneen. Kannattaako tätä enää jatkaa??? Kaikki olisi paremmin kuin hyvin, jos mies olisi ollut rehellinen. Tuntuu kamalalta huomata, että mies luuli päässeensä kuin koira veräjästä. Missä on omatunto, onko sitä olemassakaan? Entä reilun pelin säännöt?
Taidanpa mennä ja polkasta hänen parasta kaveriaan, riittäisiköhän se saamaan hänet tajuamaan kuinka rikki ihminen voi olla? Ei pidä lyödä lyötyä, mutta mieheni ei anna edes nousta maasta ylös ennen kuin jo potkii uudestaan.
Nyt palasimme yhteen muutaman kk:n eron jälkeen ja sovimme aloittavamme puhtaalta pohjalta. Kerroin omat "salaisuuteni" (joita ei juurikaan ole) ja mies vastaavasti otti kaiken saarnani vastaan. Kävimme tuhannet keskustelut ja sovimme pelisäännöistä, kävimme olevinaan läpi kaikki menneet jättääksemme ne taakse. Hän itse halusi uuden mahdollisuuden ja rukoili anteeksiantoa. Annoin periksi, rakastanhan häntä kaikesta huolimatta ja usko yhteiseen onnelliseen tulevaisuuteen on edelleen vahva.
Mutta mutta... yhtä asiaa hän ei myöntänyt. Eromme jälkeen sain selville hänen viime kesäisestä hoidostaan, jonka kanssa olivat viettäneet yön keskenään. Mies ei myöntänyt tätä eron aikana vaan syytti, että muut puhuvat mulle täyttä sontaa ja että oli muka hänen kaverinsa joka tämän naisen kanssa oli. Kun palasimme yhteen ja kävimme lukuisat keskustelut aiheesta, mies aina pysyi tarinassaan ettei ole pettänyt kyseisen naisen kanssa. Vannotti, itki ja rukoili että uskoisin. Ja minä sinisilmäinen ääliö uskoin, tai ainakin teeskentelin niin. Ja tietysti toivoin että mies puhuisi totta.
Tänään sain selville, että mies pani kuin panikin tätä naista ja olivat vielä yhtedessä sen jälkeen puhelimitse pari kuukautta. Tänä aikana toivuin itse keskenmenosta, enkä pysty käsittää miten mies pystyikin tekemään jotain tuollaista... Oma morsian itkee kotona neljännellä kuulla keskenmennyttä raskautta ja mies tekee mitä!!
Kysymys kuuluu: nyt, kun olemme "aloittaneet alusta" ja menneet ovat menneitä -periaatteella, mitä mun pitäisi tästä ajatella?? Pasmat menivät ihan sekaisin ja tämä totuuden lopullinen selville saaminen sattuu. Sattuu helvetin kovaa. Haluaisin suorastaan kuristaa mieheni ja potkia pellolle!! Mutta... rakastan... en halua menettääkään. En vaan kestä enää yhtään takapakkia, sovittiin ettei niitä enää tule.
Miksei mies voinut myöntää, kun puhuimme suumme puhtaiksi ja käsittelimme vanhat asiat alta pois? Miksei hän myöntänyt, kuten myönsi vaikenemisella muutkin puuhat? Miksei hän voinut tätäkin myöntää (jonka jo lähes varmaksi tiesin)? Miksi hänen vielä piti heittää viimeinenkin valhe ja saada mut toivomaan että sittenkin mies puhui totta...??
"Uudelta alultamme" tuntuu taas pohja lähteneen. Kannattaako tätä enää jatkaa??? Kaikki olisi paremmin kuin hyvin, jos mies olisi ollut rehellinen. Tuntuu kamalalta huomata, että mies luuli päässeensä kuin koira veräjästä. Missä on omatunto, onko sitä olemassakaan? Entä reilun pelin säännöt?
Taidanpa mennä ja polkasta hänen parasta kaveriaan, riittäisiköhän se saamaan hänet tajuamaan kuinka rikki ihminen voi olla? Ei pidä lyödä lyötyä, mutta mieheni ei anna edes nousta maasta ylös ennen kuin jo potkii uudestaan.
Vastaukset 14
Vanhimmat
"Jos se näyttää paskalta, haisee paskalta ja jopa maistuu paskalta, niin se todennäköisesti on paskaa."
Sitä minä vain ihmettelen, että miksi sinäkin rakastat tuollaista paskaläjää. Mikä saa naisen rakastamaan renttua? Miksi pitää ottaa se sama paska takaisin, kun kuitenkin tietää, että seurauksena on vain lisää valheita ja itkua?
Onko se aina näin? Kukaan ei voi muuttua, vai? En tiedä miksi rakastan, sitä olen kysellyt tässä itseltäni vuoden päivät!! Siinä miehessä on niin luja vetovoima, ettei sille vaan mitään voi. Pettämistä on tapahtunut aina useiden päivien ryyppyputken ollessa loppusuoralla. Ongelma lähtee mielestäni viinasta.
Olen ehdottanut hänelle hoitoon menoa juuri tuon alkoholiongelman takia. Mutta poistaako se lopulta kuitenkaan mitään.. ei taida. Paatunut valehtelija joka tapauksessa.
Millä hänet voi saada tajuamaan, että totuudella satuttaa vähemmän?? Kun hän taas on sitä mieltä, että se mitä ei tiedä, ei satuta.
En tiedä milloin opin läksyni, en vaan halua päästää irti. Tosin en kestä tätä paskaakaan kyllä yhtään enää...
...naisia, jotka ei tahdo ottaa opiksi edes kantapään kautta, vaan pitää murskata koko jalat, ennen kuin pää "selviää" siihen kuntoon, että pystyy laittamaan vaakakuppiin asioita.
Tämä on kärjistetysti sanottu, mutta ei missään tapauksessa ilkeällä mielellä, vaan niin suoraan kuin sen voi sanoa.
Mitä itse saat suhteelta? Kipua, tuskaa, epävarmuutta ja sen takia, että rakastat. Tiedät sen itsekin, että ennemmin tai myöhemmin on valittava, kumman jättää tuskan vai rakastamisen. Molemmat jäävät kyllä ajan myötä. Rakastaminen on tahtomsita, mutta ei millä hinnalal hyvänsä ja jos rakastaminen on tahtomista, niin sitä suuremmalla syyllä rakastamatta jättäminenkin on tahtomista ja ennen kaikkea uskallusta sanoa itselle, että en tahdo enää rakastaa ihmistä, joka satuttaa jatkuvasti.
Paljon on kokemuksia, että sen eteen on valmis tekemään työtä tosissaan, mihin pyrkii ja mitä tahtoo, on vain ensin tiedettävä, mitä pohjimmiltaan haluaa.
Eipä tarvitse paljon miettiä mitä haluan - hänet tietenkin. Enpä muuten kestäisikään tällaista nöyryytystä ja paskaa. (En kestänyt edellisenkään miehen kanssa vaan lähdin kerrasta.)
Tähän mieheen olen jäänyt koukkuun, en tiedä miksi. Olen taistellut hänen puolestaan ja suhteemme puolesta. Meillä on rutkasti hyviä hetkiä, olemme kuin sukulaissieluja. Mies käyttäytyy erittäin hyvin ja rakastavasti, tekee kotona erinäisiä asioita ja osoittaa huomiota... mutta sitten nämä kännireissut ja niiden seuraukset. Ei hän pysty niitä itsekään selittämään.
Olen tehnyt selväksi, että vihellän pelin poikki jos vielä tämän yhteenpaluun jälkeen mokaa. Ja rehellinen on oltava. Nähtävästi pitää vaan päättää että se seuraava kerta todella on vihoviimeinen. (Jää nähtäväksi onko kuitenkaan...)
Olette kyllä molemmat kommentoijat erittäin oikeassa; näin neuvoisin ystäviänikin. Itse vaan en toimi ohjeideni mukaisesti vaan alistun totaaliseen nöyryytykseen...
Kenenkään ei kannata uhrata sekunttiakaan elämästään jätkille, jotka harrastaa useiden päivien ryyppyretkiä. Haloo, et voi oikeasti haluta tuollaista elämää itsellesi. Lemppaa se heti.
Mene ihmeessä ja pane miehesi parasta kamua!
Siitäs saa sika sitten kun sua noin nöyryytti!
Silmä silmästä vai mitä?
Ja muista hymyillä maireasti panon jälkeen kotona ja anna asian paljastua "vahingossa" jossain vaiheessa.
Sitten jätät sen ja alat nauttimaan elämästä.
Ole onnellinen, ettet saanut lapsia tuollainen häntä-Heikin kanssa, millaisia ne lapsetkin sitten olisivat isona kun isä on noin huono esikuva?
Kohtalo puuttui peliin ja tahtoi pelastaa sinut ettei lasta tullutkaan tuollaiselle lurjukselle.
..viestissäsi mutkien kautta kaikkiin pohdintoihisi.
Mies ei tule muuttumaan. Tottakai hän hätäpäissään itkee ja rukoilee vaikka mitä, niin kauan, että otat takaisin.
Jos tyyppi on niin sika, että kun sinä suret kotosalla keskenmenoasi, hän ottaa ja kuksii jotakuta muuta, niin mikä ihme on se syy, jonka vuoksi sinun pitäisi häneen enää uhrata ensimmäistäkään ajatusta...?
Trust me on this one. Olen elänyt tismalleen samanlaisessa suhteessa. Josta itsekin löysin usein itseni ihmettelemästä, että mitä siinä enää oikein tein (itseäni kun kuitenkin pidän melkoisen älykkäänä ja vieläpä hyvän näköisenäkin). Samaa ihmettelivät ystäväni.
Mies oli patologinen valehtelija. Mutta kaikkien 'erojen' jälkeen aina halusin uskoa asioiden muuttuvan. Mutta ei.
Enkä minäkään eroa kenenkään toisen käskystä tehnyt. Ehei. Ihan itse minun oli käytävä se tie loppuun. Sitten, kun mitta lopulta oli täysi, lähtö oli helppo.
Ja nyt elän onnellisessa suhteessa, jossa pettämisen todennäköisyys on minimaalinen. Rakastan tätä miestä ja hän minua. Mikään edellisistä suhteistani ei tunnu tämän rinnalla miltään enkä ole koskaan elämässäni tuntenut oloani kenenkään kanssa näin luonnollisen turvalliseksi ja hyväksi.
Sama saattaa odottaa sinua. Mutta ei niin kauan kuin roikut miehessä, joka ei sinusta välitä. Tuskin kenestäkään muustakaan. Hän on sairas. Ja sairauden nimi on patologinen valehtelu ja täysi tunteettomuus.
Niinhän sanoit itsekin. Miksi siis jäisit?
Niin, miksi jäisin... miksi palasimme yhteen...??
Totuus on se, että tuon parin kuukauden eron aikana ei mennyt päivääkään ettenkö olisi ajatellut häntä. Suru, tuska ja ikävä oli sydäntä raastavaa ja elämänilo mennyttä. En mitään muuta halunnutkaan kuin hänet takaisin, siihen elämään mitä oli ennen kuin mitään pahaa tapahtui. Ei, en todellakaan ruikuttanut häntä takaisin vaan päinvastoin yritin (vasten tahtoani) pysyä kovana ja potkia hänet ulos elämästäni. Teki helvetin kipeää, mutta tiesin sen olevan omaksi parhaakseni hankkiutua eroon koko tyypistä. Tiesin / tiedän, että aika parantaa ja jossain on joku minuakin varten, jos ei tämä mies. Ei vaan loppukädessä onnistunut, rakkaus säilyi vihaa vahvempana ja todella tuntui ettei elämällä ollut merkitystä ilman häntä. Annoin lopulta periksi, halusinhan sitä salaa itsekin.
Aivan, erossa ei oltu kuin pari kk, siinä ajassa ei välttämättä olo helpotukaan. Mutta kuinka ihanaa olikaan useiden keskustelujen jälkeen palata takaisin siihen arkeen...!! Kaikki oli aivan kuin ennenkin, vanhoina hyvinä aikoina. Se tuntui todella oikealta päätökseltä ja vaiston varassa tässä kuljetaan päivä kerrallaan. Päätöstäni en siis kadu hetkeäkään, olihan se mielestäni tarkkaan harkittu.
Mutta nyt kun muutama kuukausi tätä uutta ihanaa yhteiseloa on mennyt... hänen tekojensa tuottama tuska ei näköjään katoa mihinkään. Asiaa ei auta vanhojen juttujen esille palaaminen. Mies tosin on käyttäytynyt hyvin eikä ole ollut aihetta epäillä mistään. Mutta luottamus on kärsinyt pahan kolauksen eikä valehtelu vielä tässä vaiheessa auta.
Mitä sitä ihminen voikaan tehdä kun järki sanoo yhtä ja sydän aivan päinvastaista?? Ja nyt kun on tämän "uuden mahdollisuuden aika", haluan ehdottomasti katsoa mitä tuleman pitää. Uskon vakaasti, että ihmiset kyllä voivat muuttua jos todella niin haluavat. Sitä paitsi, mies tosiaan itse halusi takasin (ja itse oikeastaan halusi alunperin lähteäkin) joten annettakoon tämä mahdollisuus. Se on sitten se vihoviimeinen.
Koska oli jälleen kuin olisit kirjoittanut otteita minun aiemmasta elämästäni.
Koska kyse ei olekaan siitä, että olisit ruikuttanut tämän miehen perään. Ehei. En minäkään ruikuttanut. Päin vastoin yritin pysyä lujana aivan niin kuin sinäkin.
Mutta kiltti kun olen ja silloin vielä päättömän rakastunut, jaksoin lopulta aina uskoa siihen, että toinen muuttuu. Aivan niin kuin sinäkin.
Totta on, että ihmiset voivat muuttua. Jokainen voi kehittää itsessään erilaisia ominaisuuksia - oppia vaikka itsehillintää kiukuttelujen vähentämiseksi, lopettaa tupakoinnin, laihtua, opetella kuuntelemaan toista paremmin.
On paljon asioita, joissa ihminen voi muuttua. Mutta toisten ihmisten hyväksikäyttö ja valehtelu ovat asioita, joista ei opita pois.
Jos miehesi on pystynyt tekemään sinulle kaiken tuon, niin se kertoo jo niin vakavista ongelmista ihan tämän miehen omassa päässä, ettei sinun kannata siihen jäädä odottamaan.
Tai odottaa voit vaikka elämäsi loppuun. Tämän miehen takia et saa kuin korkeintaan kyyneleitä.
Tämä "uuden mahdollisuuden aika" on uusi mahdollisuus: sinulle säilytellä pilvilinnojesi rippeitä ja kieroutuneelle miehellesi mukavaa aikaa ottaa sinusta vielä ilo irti. Mikä sen hienompaa kuin leikkiä onnellista parisuhdetta. Mikä sen mukavampaa kuin toinen ihminen aina vaan rakastaa ja antaa anteeksi, käyttäytyipä hän miten k*sipäisesti tahansa.
Etsipä jostain lääketieteen määritelmä psykopaatille. Aivan, anteeksi. Rankkoja sanoja. Mutta etsi tuo määritelmä ja vertaa niitä kohtia (viisitoistakohan niitä on) omaan mieheesi... Mutta ehkäpä sitten ymmärrät, että et todella ole terveen ja tasapainoisen ihmisen kanssa tekemisissä.
Tiedän toki, että voin kirjoittaa tänne niin paljon kuin sielu sietää. Oli tekstiä sivu, kaksi, kolme tai sata se ei sinun päätöksiäsi mihinkään muuta. Ei, koska sinun pitää itse viedä tuo sirkus sen katkeraan loppuun saakka.
Mutta kysyn kuitenkin vielä..
..että jos teillä piti olla "uuden mahdollisuuden aika" niin eikö sen pitänyt loppua silloin, kun mies valehtelee taas..?
No luin tuota juttuasi ja tunsin myötätuntoa sinua kohtaan, joten ajattelin kommentoida.
Nyt sisko silmä käteen ja luepa mitä olet itse kirjoittanut:
"...Suru, tuska ja ikävä oli sydäntä raastavaa ja elämänilo mennyttä..."
"...En mitään muuta halunnutkaan kuin hänet takaisin, siihen elämään mitä oli ennen kuin mitään pahaa tapahtui..."
"...Mutta kuinka ihanaa olikaan useiden keskustelujen jälkeen palata takaisin siihen arkeen...!! Kaikki oli aivan kuin ennenkin, vanhoina hyvinä aikoina..."
Minä ja muut saman kokeneet tiedämme mitä tapahtui. Tunteeton, manipuloiva mies käyttää hyväkseen sitä faktaa, että kuka tahansa meistä normaaleista ihmisistä ottaa mieluummin hankalan, mutta tutun ja turvallisen suhteen, kuin käy läpi äärimmäisen tuskallisen muutoksen elämässään.
Et pääse eteenpäin elämässä, ennenkuin hyväksyt sen, että luopuminen sattuu ja muutoksen jälkeinen tulevaisuus on tuntematon ja epävarma.
Jos silti uskallat kulkea matkan päähän asti, voin ainakin luvata sen, että jos seuraavakin suhde karahtaa kiville, niin kestät sen paremmin ja päätökset on helpompi tehdä. Sinusta tulee parhaimmassa tapauksessa tarkkavaistoinen ja viisas ihminen. Olet jo löytänyt anteeksiannon tien, nyt sinun on annettava itsellesi anteeksi se, että päätät olla itsekäs ja kulkea parempaan päin ilman miestäsi.
Jos päättäisit jäädä hänen kanssaan yhteen, sinun on hyväksyttävä se, että hän voi valehdella sinulle aina uudestaan. Jos päätät hyväksyä sen, vahingoitat itseäsi. Se on kuin sanoisi "minä olen arvoton ihminen, minulle saa valehdella ja minä hyväksyn sen".
Voithan tietysti odottaa, että mies jää kiinni uudesta valheesta. Valmistele itsesi kuitenkin hyvin jo nyt, koska silloin viimeistään matkasi alkaa. Ei ole liian aikaista pakata sielulle lämmintä mukaan.
Tämä mies on annettu sinulle siksi, että uskaltaisit luopua hänestä.
Kaikkea hyvää, pidä huolta itsestäsi. Hyvää matkaa!
Olet kyllä aivan oikeassa, en kiellä sitä. Enkä osaa edes itselleni puolustella miksi haluan jatkaa. Lasketaankohan tämä jo läheisriippuvaisuudeksi...? Kirjoituksesi osui kyllä niin naulan kantaan etten voi kuin ihmetellä itseäni. Ja totta on, päätöksen teen vain minä eikä siihen voi mikään vaikuttaa. On kuitenkin helpottavaa kuulla kokemuksia muilta ja saada tukea epäluuloilleni suhteen toimivuudesta.
Pitää antaa ajan hieman kulua. Tällä hetkellä olen niin päästäni sekaisin, etten osaa järkeillä yhtään. Ansaitsen kyllä parempaa, sen tiedän. Mutta nähtävästi en ole vielä riittävän lyöty, kun en osaa viheltää peliä poikki... Kiitos teille kauniista (oikeasti) sanoistanne, en tosiaan ottanut niitä ilkeilynä. =)
Miehet tai naiset pystyvät mihin vaan. Miehesi ei vaan kestänyt kertoa sitä pahaa mitä oli tehnyt. Minusta tuntuu ettei teillä ole oikeaa tasapuolista suhdetta ja miehelläsi on oikeasti jokin tunteisiin liittyvä vaiva. Varmaan niistä selviätte, mutta se vie aikaa vuoden tai enemmänkin. Jos jätät miehesi niin joudut tekemään surutyötä, mutta läydät varmaan uuden miehen. Jos pysytte yhdessä joudutte tutkimaan oikeasti keitä olette.
No jos äijä on jo alussa osoittanut ammattimaista valehtelua, ei kyseinen tyyppi koskaan pysty muuttumaan. Hän käyttää rakkauttasi hyväksi, kun nyt tietää että saa sinut puhumalla takaisin, joten miksi ei jatkaisi vieraissa käyntiä ja tulisi aina itkukurkussa anomaan anteeksiantoa.
Joillakin valehtelu on verissä, eikä siitä ihan helpolla pääse yli. Pienet valkoiset valheet saavat aina vain suurempia mittasuhteita, valhetta jatketaan toisella valheella.
Älä ole hyväuskoinen hölmö!