Miksi haluatte lapsia?

En olisi tarpeeksi hyvä isä, enkä tahdo antaa lapselle kamalaa lapsuutta. En halua valvoa lapsen takia, en tahdo olla sitoutunut, tahdon olla vapaa tekemään ja menemään mitä haluan.

Olisin kamala isä, todella huono isä. Minulla itselläni oli isä, joka ei piitannut minusta suuremmin, ainakaan kun olin lapsi. Kun olin vanhempi, silloin ehkä jotenkin isäni piittasi minusta, mutta 0-12 vuotiaasta pojasta ei lainkaan. Isälläni oli sama ongelma (samanlainen isä, ja hänenkin isä oli samanlainen, ja hänen....) enkä halua että edelleen sama kierre jatkuu. En ole hyvä isäksi.

T. Kaltoin kohdeltu lapsena

Meillä on kaksi lasta. Tyttö ja poika.

Halusin ja haluan ympärilleni perheen/elämää ja tohinaa, lapset ovat (varsinkin omat) sairaan ihania. Haluan antaa heille hyvän elämän, tehdä perheen kanssa kaikkea kivaa ja jakaa arkeni perheen kanssa. Ja tottakai sekin ajatus on, että ei sitten vanhana olisi täysin yksinäinen, ku omat lapset ja toivottavasti myös lapsenlapset kävisivät....

Elämäni olisi varmasti melko tyhjää ilman näitä lapsia. Lapsien kasvatus on palkitsevaa. On hienoa kun voi tehdä retkiä puistoon tai jopa jonnekin kauemmas. Tosin joskus olen ollut väsynyt jos oma aika on ollut kortilla.

Tein päätöksen "tehdä" lapsia jo nuorena ja nyt lähestyessä kolmeakymmentä toivoisin vielä saavani yhden iltatähden!

Rakastan lapsia. Kun minulla ei vielä ollut omia, hoidin toisten lapsia. Tulin nuorena äidiksi, onneksi, ja toivon, että tulen saamaan vielä monta lasta.

Kai se luonto järjestää asian oikein. Naisilla, ainakin useimmilla, tuppaa olemaan vauvakuumetta, sehän on ihan luonnollista. Olisi kurjaa elää ilman lapsia. Minulla päätös alkaa äidiksi oli vahvasti tunnepitoinen ja sitähän se vieläkin on. Ei sitä sen kummemmin voi perustella.
Taka-alalla ei kuitenkaan ole ajatus, ettei vanhana vain jäisi yksin, vaan lapset ovat yksinkertaisesti niin ihania (vaikkakaan eivät ihan aina, mutta hyvät hetket hallitsevat), että niitä haluaa ihan niiden itsensä takia.

vielä 25 vuotiaana olin sitä mieltä että en koskaan tule haluamaan lapsia. Jos joku olisi mulle sanonut että tulet tekemään 4 olisin nauranut itseni tärviölle. Lapset olivat silloin mielestäni rasittavia olentoja. Sitten jotain tapahtui :-O 26 vuotiaana jostain vain tuli ajatus että haluan oman lapsen. Ei mikään tietoinen harkittu ajatus vaan kuin sisuksista olisi noussut "käsky" vaikea kuvata sitä tunnetta. Ja kun pää oli saatu auki niin jotenkin luonnollista olikin sitten jatkaa lapsentekoa myöhemminkin. Koskaan en ole katunut että lapset tein, vaikka osaa ne omatkin olla joskus rasittavia. Se tunne vaan menee ohi sitten kun tilannekin on ohi.
Mitään ajatuksia oman elämän jatkumisesta tai yksinäisestä vanhuudesta ei mukana ole koskaan ollut.

Kuten huomaat et saa vastauksia kysymykseesi vapaaehtoisesti lapsettomilta. Miksi tulisimmekaan tänne äidit&isät palstalle, koska ajattelutapamme ei muodostu vanhemmuus -lähtökohdasta. Itse olen tässä ja nyt, koska tapailen miestä, jolla on 2-vuotias tytär. Ja kaikenkaikkiaan pidän lapsista:)

...päätöksen jo teini-iässä, etten haluan lasta. Yksinkertaisesti syy oli se, että en nähnyt mitään syytä hankkia lapsia. En ole lapsivihaaja, mutta lapset eivät olleet minusta mielenkiintoisia. Vuosia kului ja ihmiset ympärillä alkoivat siinä vaiheessa kysellä, että millonkas niiyä lapsia ryhdytään tekemään. Olin mennyt naimisiin 23-vuotiaana miehen kanssa, joka ei halunnut lapsia - eikä niitä nuorena podetun sairauden vuoksi olisi edes saanutkaan. Avioliitto kesti 18 vuotta. En kaivannut lapsia kertaakaan. En ollut edes ura-ihminen, vaan henkilö, joka tykkäsi harrastaa kotona asioita (opiskelin ym.). Eli syy lapsettomuuteen ei siis ollut edes se, että olisin halunnut bailata. Emme käyttäneet koskaan ehkäisyä, koska meidän ei tarvinnut pelätä, että tulen raskaaksi.

Sitten avioliittoni kariutui 18:sta yhteisen vuoden jälkeen. Muutin yksin asumaan, ja kuvittelin, että elän koirieni kanssa tyytyväisenä ilman miestä. Mieli alkoi tehdä elämänkumppania, koska yksin ei ollut hyvä olla. Löysin eron jälkeen kumppanin nopeasti (puoli vuotta). Olin reippaasti yli 40 ja sangen naiivi monissa asioissa - tämä on myönnettävä. Kuvittelin, etten ikäni puolesta voi enää saada lapsia, koska kuukautisetkin olivat jo loppumassa. Mutta sitten se tapahtui! Huomasin olevani raskaana. Enpä tunne ketään, joka uskaltaisi myöntää, että lapsi on saanut alkunsa "vahingossa".

Nyt olen terveen pikkupojan äiti. Olen löytänyt oman lapseni myötä uudelleen tien "lasten maailmaan". Muidenkaan lapset eivät ole enää minulle "kirkuvia räkänokkia" - kuten joskus aiemmin.

Tulipa pitkä tarina.

Koen pienet lapset vain rasitteena jotka vievät kaiken oman ajan, voimat ja lopulta koko parisuhteen. Ei, ei, ei ja ei!!!

Onneksi näitä "valmissettejä" kuitenkin on markkinoilla, eli naisia joilla on jo lapsi, hieman varttuneempi sellainen eikä tarvetta hankkia lisää.

Kun lapsiperhe-elämä uuvuttaa vanhemmat, tulee ero. Äiti elää jonkinaikaa yksin lapsen kanssa ja kun lapsi on jo kasvanut hieman, tulee otollinen aika uudelle parisuhteelle. Tällöin me ei-niin-lapsirakkaat sinkkumiehet astumme kuvioihin ja saamme luotettavan ja hyvän kumppanin jolla ei enää biologinen kello tikitä ja säästymme kaikelta siltä riesalta jonka pieni lapsi toisi elämään.

Joku eskari-ikäinen lapsi on aivan toisenlainen kuin vauvaikäinen tai alle viisivuotias. Omaakin aikaa jo saa kun lapsella alkaa itsenäiset leikit ja pihan kaverit olla tärkeitä. Pienet vaan pyörivät jatkuvasti jaloissa ja roikkuvat hihassa, ei edes vessassa saa käydä rauhassa muusta olemisesta puhumattakaan. Täytyy myöntää että en ymmärrä miten ihmiset ylipäänsä jaksavat pieniä lapsiaan... minusta ei siihen lajiin olisi ja onneksi tämän selkeästi tiedostan.

Silloisen miehen kanssa se ei vaan onnistunut. Näin jälkikäteen ajateltuna: ONNEKSI! Silloin ehkä kaipasin jotain, joka täyttäisi "tyhjän aukon" elämässäni ja kuvittelin, että lapsi sen tekisi.

Kun tapasin nykyisen mieheni, oli itsestään selvää, että lapsia tehdään sitten joskus. Jotenkin se vain tuntui kuuluvan molempien tulevaisuuden suunnitelmiin.

Ja kun sitten 25-vuotiaana sain ensimmäisen lapseni, elämä todellakin muuttui: Parempaan suuntaan! Mikään ei vedä vertoja oman pikkuisen aamusuukolle, iloiselle hymylle ja lämpimälle pikku vartalolle omaa kylkeä vasten. Ei siinä enää kaipaa bailuiltoja ja festarireissuja. :o)

En minäkään nuorempana kuvitellut joskus haluavani lapsia rajoittamaan vapauttani ja tekemisiäni, sehän olisi ihan kamalaa.
Mutta tässäpä olen kolmen muksun äitinä ja hiton onnellisena vielä.
Jos raskaus ja synnytys olis helpompia niin tekisin vielä toiset mokomat lisää!

Lähestyn kohta neljääkymppiä ja katselen aika säälivänä monia ystäviäni jotka päättivät olla tekemättä lapsia lainkaan ja edetä sen sijaan uralla ja rikastua. Monilla heistä on hienosti sisustetut asunnot ja upeat autot..mutta kummallisesti tuntuu siltä, ettei ko. seikkojen saavutus sittenkää ole tehnyt heistä onnellisia.
Jos nuo asiat tyydyttivät heitä vielä vajaa kymmenen vuotta sitten, niin nyt kun keski-ikä on käsillä niin heidän puheistaan kuultaa läpi kaiken tyhjyys.
Jotakin puuttuu.

Lapsen saaminen on elävälle olennolle niin luonnollinen asia, että kieltämällä sen kieltää koko elämän tarkoituksen.
Onko sitten ihme jos tuntuu tyhjältä?

Minä halusin lapsia (sen lisäksi, että vaisto käski) koska en halua kuusikymppisenä olla täti ilman lapsia, asua talossa jossa ei käy jälkeläisiä..korkeintaan joku kaltaiseni katkeroitunut yksinäinen joka jauhaa samoja juttuja kuin opiskeluaikoina sydän tyhjänä ja mieli turtana.

Nuorempana oli tosi helppoa uhota ja olla itsekäs. Nyt tiedän, että uho vaimenee iän myötä ja myös haaveista iso osa karisee.
Tosin nykyisin ei ole aikaa paljoa sitä murehtia eikä oikeastaan edes tarvetta. Entiset haaveet on vaihtuneet toisiksi, samoin tavoitteet ja ilonaiheet. Toisen ihmisen etu ja hyvinvointi on mennyt oman edelle eikä ikinä tarvitse enää pelätä, että mielen valtaisi kamala tunne kaiken tarkoituksettomuudesta.

;)

Minä en todellakaan halua lapsia. En näe lapsissa mitään hyvää, miksi pitäisi synnyttää hiellä ja tuskalla ja pilata ulkonäkö ja seksielämä moisten äpärien tähden. Suorastaan vihaan lapsia. (Ja turha tulla perheenemäntien mulle nyt mussutaamaan että "senkin kypsymätön kakara, kasva isoksi..", koska en vain pidä lapsista, ja siinä ei ole mitään väärää).

Pidän kyllä vähän isommista lapsista, mutta vauvat ja pienet lapset ovat kamalia. Olen todella kärsimätön ihminen, ja siksi en pystyisi elämään lapsen kanssa. En ole koskaan pitänyt vauvoista, pienenä leikin vain autoilla ja ns. "poikien leluilla" (ei, en ole lesbo).

Voisin allekirjoittaa tuon koko kolmannen kappaleen kirjoituksestasi. Lisäksi haluaisin kommentoida 2. kappaletta, jossa puhuit yksinäisyydestä. Vaikka en aio hankkia lapsia, en pelkää yksinäisyyttä. Minulla on mieheni, ystäväni, sukulaiseni ja työtoverini sekä muut tutut. Minua sitten ärsyttää ihmiset, jotka päivittelevät, että kun en synnytä lapsia, olen sitten mummona ihan yksin. Eihän se niin mene! Ihan kuin ihmisillä ei olisi ketään muita läheisiä kuin lapsensa..