Lingon sävellysharrastus oli vaihtelua ja virkistystä klaviatuurille

On sääli. ettei esim. suurena pianistina ja pianonsoiton professorina tunnettu Linkokaan töiltään ehtinyt omistautua vieläkin enemmän harrastuksenaan pitämälle pianokonserttojen säveltämiselle. Siinä hän uudistui tyylillisesti teos teokselta modernimpaan suuntaan ja uusklassismiin romanttisemmasta ilmaisusta. Tästä huolimatta hänen sävellysharrastuksensa on todettu olleen musiikillisista -ismeistä riippumatonta reipasta musisointia. Toinen sinfonia jäi keskeneräiseksi. Hän sävelsi vain silloin kun hänestä siltä tuntui, on joku hänestä sanonut.

Outoa, että sellaisten varsin tuntemattomienkin säveltäjien, kuten vaikka Joseph Marxin melodisesti vähemmän kekseliäät ja aika ajoin hiukan salonkityyliäkin pianismissaan lähentelevät pianokonsertot on sentään levytetty, mutta suuren suomalaisen pianistin ja säveltäjäprofessorin kyseisen lajityypin teoksista ei ainuittakaan, vaikka englannissakin eräs BBC:n toimittaja oli asiaa udellut nimittäen säveltäjän romanttisinta lajityypin teosta hurmaavaksi, kun muut ovat uusklassisia tai wieniläisklassisia tyyliltään, musiikkitieteilijästä ja musiikkikirjasta riippuen.

Niissä säveltäjä viljelee myös älykästä musiikillista huumoria rakastettavuuden ja humaanin lämmön ohella, Prokofjevia muistuttavassa tonaalisessa ja rytmisessä oikullisuudessaan (esim. pää-ja sivuteeman väliset sävellajisuhteet(?) eivät ole klassisten standardien mukaisia, mutta en muista tarkemmin Salmenhaaran analyysiä), mutta niissä ilmenee välillä jopa Mozartia muistuttavia melodisia ääriviivoja, kuten uusklassisen konserton sivuteemassa.