Olenko ainoa joka ei ole koskaan pitänyt sukulaisista

Kyllä sitä tuntee itsensä onnekkaaksi. 😎

Jos yhtään lohduttaa sinulla on se etu että olet aina tiennyt mitä mieltä olet sukulaisistasi. Se on harvinaista. Ihmiset yleensä idealisoivat vanhempiaan ja lähisukulaisiaan lapsuudesta pitkälle aikuisuuteen asti olivat he millaisia tahansa. Monet eivät pysty edes aikuisina näkemään lähisukulaisiaan realistisesti aikuisen tai ulkopuolisen silmin sellaisina mitä he oikeasti ovat. Tuosta lapsen todellisuutta kaunistelevasta mielen maisemasta ja vanhempien idealisoimisesta irti pyristely voi kestää kokonaisen ihmiselämän ajan.

Minä olen jäänyt lapsuuden idealisointisotkuun kiinni. Kaikki se paska todellisuus mitä rationaalinen aikuisen mieli tietää siitä millaisia ne lähisukulaiset todellisuudessa ovat, sekoittuu lapsen valheelliseen tunne- elämään joka haluaa pitää kiinni lapsen mielessä syntyneistä ruusunpunaisista toiveunista. Se saa toimimaan vieläkin järjen vastaisesti. Jouluna vein kynttilät sukulaisten haudoille ja sen jälkeen olen ihmetellyt miksi.

Luulin lapsena eläväni täydellisessä perheessä hyvää minulle tahtovien sukulaisten keskellä. Sitten elämä vyöryi päälle ja paljasti heistä puolia joiden olemassaolosta en olisi koskaan tiennyt ilman kriisejä joita tuli eteen. Oli shokki aikuisiässä havahtua siihen ettei niitä vanhempia ja sukulaisia koskaan ollut olemassakaan joiden kanssa luulin eläneeni koko lapsuuteni. He olivat lapsen mielen luomia fantasioita.

Silti vielä keski- iässä toimin epärationaalisesti ja epäilen itseäni vähän väliä. Syyllistän itseäni asioista joihin he ovat syyllisiä. Mieleen pulpahtelee huonoa omaatuntoa aiheuttavia muistikuvia turvallisesta lapsuudesta ja kaikesta kivasta joilla syyllistän itseäni. Lapsen mielessä syntyneet muistot ovat aina olemassa vaikka ne olisivat pitkässä juoksussa osoittautuneet valheiksi.

Ihmiset eivät ymmärrä miksi välilllä kadehdin niitä jolla oli vastaansanomattomasti ilmeisen paska lapsuus. Heille ei ole epäselvää se oliko kaikki paskaa vai ei ja olivatko he itse vain olosuhteiden uhreja. Me hyvien perheiden ja täydellisten vanhempien ja sukulaisten lapset joudumme painiskelemaan koko elämämme sen kysymyksen kanssa mikä on totta ja mikä ei. Oliko se paska minun ulkopuolella vai minussa. Silloinkin kun siitä ei ole oikeasti mitään epäselvää. Myös muilla ihmisillä on tapana syyllistää meitä hyvien perheiden lapsia erityisen moraalisella sormella. Kaikki ulkopuoliset tietävät kuinka täydellinen perhe ja suku minulla oli. Heissä ei voi olla vikaa, joten vian on oltava minussa. Olen paha, julma ihminen itse.

On luojan lykky jos tilanne on se mikä aloittajalla, että on aina tiennyt mitä tuntee lähisukuaan kohtaan. Siitä vapautuu paljon energiaa omaan elämään.